Se vähän tylympi jouluposti lennättää kuolemaan

Posti on tuonut mieltä ilahduttavia joulukortteja. Valitettavasti moni ystäväni on saanut paljon huonompaa postia. Vastaanottokeskuksissa ja alaikäisten ryhmäkodeissa Suomeen kotoutumista ja suomea vuoden ajan opiskelleet nuoret ovat saaneet tylyn viestin: mene takaisin Afganistaniin.

Olen toiminut heidän parissaan vapaaehtoisena ystävänä, oppinut tuntemaan heidän elämäntarinaansa, kuullut heidän pelkojaan ja toiveitaan, nähnyt heidän toiveikkuuttaan, ponnekkuuttaan – ja tänäistä murhettaan, kun Suomi haluaa lähettää heidät Afganistaniin kuolemaan. Moni heistä ei tiedä, minne siellä Afganistanissa mennä, sillä heidän sukunsa ja perheensä työskentelee paperittomina Iranissa tai Pakistanissa – he itse ovat asuneet Afganistanin väkivaltaisilla seuduilla viimeksi ehkä viisivuotiaina.
Afganistanissa heitä odottaa työttömyys ja rahattomuus – ehkä Talebanien uhka, ehkä terroristijärjestön pakkovärväys. Amnestyn vuosiraportti viime keväältä kertoo, että Afganistanissa on jo nyt toista miljoonaa maan sisäistä pakolaista eläimellisissä oloissa.

Nuorten ahdistus ja pelko on käsinkoskelteltavaa. Yksi kertoo, että hänen vanhempansa ovat kuolleet, väkivaltainen asemiesten ryhmä on hyökännyt kotikylään, sitonut hänet käsistä ja jaloista ja uhannut aseella. Sitten asemiehet raiskasivat hänen isotsiskonsa.

Kaiken tämän jälkeen hänelle sanotaan: voit palata turvallisesti Afganistaniin.
Toinen nuori on saanut henkilökohtaisia tappouhkauksia Talebaneilta. Hazaraheimoon kuuluva nuori saa kuitenkin kuulla, että häneen ei kohdistu uhkaa Afganistanissa.

Linkissä lääkäri Leena Kaartinen kertoo siitä, kuinka hazarat komennetaan bussista ulos ja ammutaan – vain koska ovat hazaroita.

Vuosi sitten kun turvapaikanhakijat tulivat Suomeen, ajattelin, että me selviämme tästä moraalisina ihmisinä. Nyt luottamukseni on romahtanut. Suomi voi kohdella avuttomia kuolemanvaarassa olevia ihmisiä nimettömänä massana, teuraskarjana.

Se on pelottavaa jo sinänsä, mutta se on pelottavaa myös siksi, että sama kylmyys voi koska tahansa kohdistua kehen tahansa Suomen kansalaiseen – tauti leviää. Emme voi luottaa siihen, että ihmisoikeuksia kunnioitetaan kenenkään apua tarvitsevan kohdalla Kuka meistä voi olla turvassa tällaisessa asenneilmastossa?

Suomen viranomainen saattaa sanoa, että hazaroiden ihmisoikeustilanne on parantunut. Ihmisoikeusjärjestöt todistavat toisin. Kuten Human Rights Watch.

Millaisin silmälasein suomalainen viranomainen katsoo Afganistania? Miten meidän moraalimme tämän kestää? Miten meitä arvioidaan muutaman vuosikymmen kuluttua, kun me lähetämme ihmisiä kuolemaan, tietäen mikä heitä odottaa.
Tekisi mieleni kirjoittaa enemmän kristityn etiikasta, mutta en halua taklata ihmisiä Jeesuksella. Siksi viittaan siihen vain tällä yhdellä lauseella.

Rakkaudelle töitä

Rakkaudella on pitänyt viime aikoina kiirettä.
Rakkaus on käärinyt hihat ja jakanut leipää, riisiä ja piparkakkuja.
Se on seisonut Pelastusarmeijan joulupadan vierellä kauppakeskuksessa.
Rakkaus pakkaa jouluaattona ruoka-apua kauppojen lahjoituksista.

Rakkaudella on tarkka näkö.
Rakkaus tietää mitä tehdä, kun on hätä.
Se osaa toimia kysymättäkin, mutta se osaa tehdä myös oikeat kysymykset.

Rakkaus puhuu totta, kun ympärillä valehdellaan.
Se näkee osattomuuden ja köyhyyden taakse. Rakkaus tietää, että työttömyys ei ole ”oma vika”.

Rakkaus sanoo, että on ihan ok, jos lapsiperheen joulupukki puhuu suomea dariksi murtaen.
Rakkaus on istunut vastaanottokeskuksen asukkaiden huoneissa ja syönyt riisiä ja kanaa pehmeällä matolla istuen.
Rakkaus on laittanut ruokaa vastaanottokeskuksen ahtaassa keittiössä ja tarjonnut ruokaa suomalaisille ystäville.
Rakkaus on leiponut afgaanileipää vastaanottokeskuksen keittiössä ja tuikannut lämpimän leivän suomalaisille ystäville.

Rakkaus sanoo: haluan oppia teidän kulttuurin

 

Rakkaus on iloinnut jokaisesta oleskeluluvasta.

Se on itkenyt kielteisen päätöksen saaneen kanssa.

Rakkaus ei valehtele. Se etsii totuutta.
Rakkaus uskaltaa korottaa äänensä, kun valtaapitävät vääristävät kuvaamme maailmasta.

http://www.kytkin.fi/kirkko-ei-voi-hyvaksya-paperittomien-kriminalisoimista-ja-valvontayhteiskunnan-syntya/

http://blogit.image.fi/uuninpankkopoikasakutimonen/2016/12/22/kavipa-helposti/

Älä sammu, joulun valo

Eipä tarvinnut olla kummoinenkaan ennustajaeukko, kun ajattelin syksyllä, että eurooppalaiset joulutorit ovat hyvä pehmeä kohde terrori-iskulle. Itse olen käynyt joulutorilla vain Tallinnassa. Pikainen piipahdus Bremeniin toreja ihailemaan on ollut joskus suunnitteilla, lähiomaisen suosituksesta.
Luulen tosin, että joulutori ei olisi minun juttuni. Introvertti ahdistuisi: liikaa ihmisiä, liiaksi ääntä, liiaksi nähtävää. Liian paljon myyjiä, joiden toiveikkaita katseita joutuisin väistelemään: sori, en nyt ajatellut ostaa neuleitasi, kauniita joulukoristeitasi, kastanjoitasi, glögiäsi.

Aamun Helsingin Sanomissa oli kahden aukeaman juttu Berliinin terrori-iskusta. Berliinin lisäksi toimittajat olivat haastatelleet ihmisiä Ranskan Strasbourgissa ja Helsingin joulutoreilla.
- Turvapaikanhakijoiden syytä. Koska tämä tekopyhyys loppuu, kuulutti oikeistopopulistinen Vaihtoehto Saksalle –puolue.
- En halua sanoa ääneen, mitä ajattelen teon tekijästä. Osoitan sanani uhrien omaisille, sanoi 20-vuotias kynttiläntuoja Berliinissä.

Helsingissäkin pohdittiin terroritekojen mahdollisuutta.
- Tavallaan pelkään, mutta en niin, että muuttaisin käytöstäni.
- Onhan suomalaisissakin henkilöitä, jotka saattavat suunnitella iskuja.
- Elämme maailmassa, jossa joku hullu voi iskeä missä ja milloin vain. Se on surullista mutta totta.

Strasbourgin joulutoria suojaavat valtaisat turvatoimet, Helsingin Sanomat kertoo. Keskussaarelle johtavat kadut on blokattu poikittain pysäköidyillä rekoilla, ja poliiseja ja sotilaita näkyy katukuvassa. Joulutorille on silti uskaltauduttu.
- Tämä on vuoden ainut kristillisen maailman juhla, jossa unohdetaan hetkeksi se yksilökeskeisyys, joka meitä ohjaa, toteaa toimittajan tapaama mies.

On vaikea kuvitella, miten suuri pimeys asuu ihmisessä, joka vihaa valoa niin paljon, että haluaa sammuttaa toistenkin valot. Ihmisessä, joka voi ohjata auton pahaa-aavistamattomaan ihmisjoukkoon. Joka voi viedä pommin koptikristittyjen kirkkoon Kairossa. Joka voi silpoa omankin uskontonsa edustajia.
(- Sivuhuomautus: katsoin turvapaikanhakijaystäväni vinkkauksesta elokuvan, joka kertoi afgaanipakolaisten kohtelusta Iranissa. Poliisien tönimät ja pahoinpitelemät afgaanit huusivat: te ette ole muslimeja. Te olette muslimeja vain nimeltä – by name. Kerroin ystävälleni, että meillä on samanlainen sanonta: nimikristitty.)

Onko pelko tullut pysyvästi Eurooppaan? Pitääkö meidän kyräillä toisiamme, varoa eri tavalla pukeutuvaa, alkaa säpsähdellä uusia ääniä toreilla ja kaduilla? Uskallanko matkustaa? Onko meidät  lopullisesti pakotettu siihen epävarmaan elämäntilaan, jossa ihmiskunnan enemmistö jo nyt elää?

I

lkeä terrori-isku iski muuhunkin kuin ihmisjoukkoon. Se iski joulutorien iloisuuteen sekä siihen turvallisuudentunteeseen ja keskinäiseen luottamukseen, jolle eurooppalainen elämänmenomme perustuu.
Iski se jouluunkin. Se yritti sammuttaa joulun valon. Mutta älä sammu, sinä lepattava toivon liekki. Tule joulu, tuo meille toivo ja luottamus. Sinä olet tullut ennenkin, olet tullut keskelle sotia ja vihaa. Olet tullut rintamalle, olet tullut ilokoteihin, olet tullut surukoteihin.
Älä tule joulu, jota ihmiset kannattelevat. Tule joulu, joka kannattelee ihmistä. Tule, vaikka asummekin kuoleman varjon maassa.

Neulahuovutettu seimi Marjatta Luoma

Ei syntyvä sijaa katso

Joulukertomuksen koskettavin asia löytyy marginaalista, sivuasioista. Näin kertoivat minulle opettaja, poliisi, lapsityönohjaaja ja Katulähetyksen Ensiaskeleen työntekijä, joita haastattelin seurakunnan lehteen. He bongasivat kertomuksen paimenet, alipalkatut ylityöllistetyt pätkätyöläiset, jotka eivät epäröineet, kun enkelit sanoivat heille: mene, älä pelkää, katso, näe.

Tänä jouluna minä katson vain sitä lasta. Äitvanhallani on sanonta: Ei syntyvä sijaa katso. Kun lapsi on valmis, hän pysäyttää äitinsä rivakatkin askeleet terävällä kivulla ja puskee maailmaan sairaalassa, saunassa, tallissa, pakolaisleirillä, laivalla, vastaanottokeskuksessa. Ehkä jopa lentokoneessa, koska me eurooppalaiset toteutamme eurooppalaisia arvoja pakkopalauttamalla afganistanilaisia tai irakilaisia turvapaikanhakijoita takaisin sodan jalkoihin lähtömaahansa.

Jouluevankeliumissakaan aika ja paikka eivät olleet optimaaliset. Äiti ja isä olivat reissun päällä. Suojaa ei tahtonut löytyä. Synnyttäjän tuskan äänet ja syntyvän ensihuuto sekoittuvat eläinten arkisiin ääniin. Kivut pysäyttivät matkanteon, ja kun lapsi vihdoin syntyi ja tapitti vanhempiaan silmiin, hän pysäytti vanhempiensa ajankulun toisen kerran. Jokainen syntyvä lapsi tekee niin. Ajantaju katoaa, kun tuore äiti ja isä katsovat tummiin silmiin ja miettivät, mistä tämä lapsi oikeastaan on tullut ja mitä hän tietää jo tullessaan.

Jouluevankeliumin selittäjät kuljettavat kuulijansa mieluusti pääsiäiseen. Minä en haluaisi tehdä niin. Minä haluaisin antaa tuoreelle äidille ja isälle – ja meille varpajaisiin tulleille – seesteisen vauvantuoksuisen hetken. Haluaisin silittää tukkaa, koskettaa pehmeää poskea, laskea varpaat pienimmästä suurimpaan ja suurimmasta pienimpään.
Pakomatkalle – valitettavasti – ehtii sitten myöhemmin. Äitini viljelemällä sanonnalla on jatkonsakin. Ei syntymä sijaa katso, eikä kuoleva kohtaansa.

Mitähän mahtaa sivumennen sanoen kuulua sillekin kuukauden ikäiselle tummatukkaiselle vauvalle, joka nukkui äitinsä käsivarrella silmäluomet värähdellen ja kiskoi sieraimiinsa vastaanottokeskuksen hengitysilmaa? Kiitos muuten näin jälkikäteen vauvan isälle, joka minut tavatessaan halusi osoittaa vieraanvaraisuutta ja avasi hätäpäissään isommille lapsille tarkoitetun karamellipussin. Vieraanvarainen, sitä pitää olla vaikka vastaanottokeskuksessa.

Hyvä ihminen ostaa joululahjan

Varoitus. Seuraava teksti sisältää tuotesijoittelua.

Hyvä ihminen ahdistuu kauppojen jouluruuhkassa. Hyvä ihminen on kiusallisen tietoinen siitä, kuinka hyväosainen hän itse on. Kun hyvä ihminen ostaa lapselleen luistimet, hän muistaa välittömästi, että kaikilla ei ole edes kenkiä. Kun hän hankkii suklaata, mieleen tulee aliravitun aleppolaislapsen kuva.

Hyvä ihminen haluaa minimoida omaa ahdistustaan. Hän päättää, että tulevan joulun lahjat tekevät tuplaten hyvää: hän hankkii ne myyjäisistä, kirpputoreilta ja avustusjärjestöjen nettikaupasta. Huono omatunto, vaikene.

Niinpä perheen poika saa paidan (Amnesty), jossa lukee Suvakkihuo… no siis jotain ylenpalttiseen maahanmuuttajien hyysäämiseen viittaavaa. Tytär kuorii paketista Lapsen oikeudet -hupparin (Pelastakaa Lapset ry). Isälle pukki ojentaa hölskyvän lahjan (itse pullotettu), jossa on suomalaista hanavettä ja kirje, joka muistuttaa, kuinka eräs ylikansallinen yhtiö tyhjentää köyhien intialais­kylien pohjavedet pullottaessaan sitä kaupallista sokerilientään. Hyvä ihminen ei unohda itseäänkään. Hän hankkii kympin lahjakortilla nepalilaistytölle oikeuden kuulua ammattiliittoon (SASK).

Iloisin lahjastaan on mummo, joka saa vuohen (Kirkon Ulkomaanapu). Ilo ja huojennus syntyvät, kun mummo tajuaa, että vuohi menee Afrikkaan, eikä hänen kaupunkiasuntonsa parvekkeelle.

Hyvä ihminen käärii lahjat kierrätyspaperiin tai sanomalehteen.
Myös katmandulais- tai bogotolaisnaisten tekemä huokoinen ja repeilevä paperi sopii hyvin.



Hyvän ihmisen joulupöydässä riittää empatiaa varpuselle jouluaamuna ja porsaalle ympärivuotisesti. Seitan-kinkku on joulupöydän kunkku. Jälkiruoaksi on kitkerää tummaa suklaata, jossa on sentään reilu sivumaku.

Hyvän ihmisen perhe ei pääse unohtamaan, että hetken kestää elämä, sekin synkkä ja ikävä.

Hormonilla herätykseen

Sama hormoni, joka saa äidin kiintymään vastasyntyneeseen lapseensa, saattaa lisätä ihmisessä hengellisiä tuntemuksia ja vähentää ahdistusta ja pelkoa. Tutkimustulos julkistettiin Duken yliopistossa Yhdysvalloissa. Hengellisiä väristyksiä aiheuttava hormoni on oksitosiini, joka tunnetaan myös rakkaushormonina.

Duken yliopiston tutkimuksessa 83 miespuoliselle koehenkilölle annettiin joko oksitosiinia tai lumelääkettä. Hormonia saaneet kokivat hengellisyyden itselleen tärkeämmäksi ja tunsivat elämänsä mielekkäämmäksi ja merkityksellisemmäksi kuin lumelääkettä saaneet.

No niin. Tämähän avaa ihan uusia ulottuvuuksia kirkon ja myös kirkon diakonian toimintaan. Jatkossa hengellisyyttä voi hoitaa määräaikaisrokotuksin. Kutsu rokotukseen singahtaa tekstarina kirkkoherranvirastosta pari viikkoa ennen edellisen rokotuksen vaikutuksen päättymisaikaa.

Näen sieluni silmillä diakonian vastaanoton hyllyn, joka on täynnä rokotepulloja. Aulassa asiakkaat odottavat hihat käärittyinä, ja vastaanotolla diakoniatyöntekijä tuikkaa käsivarteen oikean annostuksen kullekin asiakkaalle räätälöityä hengellisyyttä.

– Ja teidän kanssannehan oli puhetta, että laitetaan tätä vähän tömäkämpää karismaattisuutta.

– Just, sinun kanssasi kokeiltiin viime kerralla sitä uutta agnostikko ja viidesläisyys -yhdistelmää. Tuntuikos se hyvältä vai säädetäänkö annostusta?
– Olikos se körttiläisyyden aste oikea vai lisätäänkö ahdistusta?
– Ja teillä oli tilanne semmoinen, että perhesyistä haluatte kokeilla Hiljaisuuden ystävät -rokotetta? Kun te asutte siinä kerrostalossa ja naapurit valittivat ylistysveisuista?

Kuva: wikipedia

Pahinta avokonttorissa on hiljaisuus

Jos googlaat hakusanoilla "avokonttori terveys", saat pitkän listan avokonttorin aiheuttamia terveyshaittoja. Avokonttori nostaa verenpainetta, heikentää kuuloa, syö keskittymiskyvyn. Päivä avokonttorissa vastaa yhden promillen humalaa, eikä sen jälkeen autonrattiin ole asiaa – ei kun anteeksi, se olikin yön valvominen, joka vastaa humalatilaa. No mutta silti.

Avokonttorissa samoihin neliöihin kootaan ihmisiä, jotka eivät muuten olisi samassa huoneessa. Se on siis täysin vastoin luomisjärjestystä – lue vaikka Mooseksen ensimmäistä kirjaa, siellä ei mainita avokonttoria. Ääniavaruuskin on luonnoton. Sermin (jos sellainen on suotu) takana yksi työkaveri käy puhelimessa myyntineuvottelua. Osa aivolohkoistani on kuulolla ja yrittää arvailla, mitä se vastapuoli puhuu. Yksi kopsuttaa korkokengissä, ja kenkäfriikki minussa kuuntelee ääntä kateellisena. Ranskalaiset korot. Toisen sermin takana kilisee, se on Whats App, työkaverin lapsi kyselee taas, saako pakastimesta ottaa jäätelöä. Konttorin keskivaiheilta kuuluu hihitystä. Kissavideo menossa, luulen. Mikrotauko, niitähän ne käskevät pitää.

Yksi aivastelee, joku köhii. Joopa joo, flunssa-aalto sieltä ryömii vääjäämättä kohti.

Pahinta avokonttorissa on silti hiljaisuus. Ilmastointi humisee, ehkä lamppu särisee. Istut ja keskityt kirjoittamiseen ja on taivaallinen rauha. Sermin takaa kuuluu tasaista näppäimen napsutusta, ehkä niiskaisu. Nyt saa keskittyä!

Paitsi että ei saa. Koska olet tottunut yleishälyyn, hiljaisuus piinaa. Siinä sitä istut jännittyneenä kuin neulatyynyllä peläten seuraava työkaverin innostunutta hihkaisua tai keskustelun aloitusta. No, aloittakaa jo, ei tätä odotusta kestä.

Seksisodasta seksiturismiin - anna mun kaikki kestää

Jaapati jaa, ehkä nyt on kirjoitettu ja kustannettu viimeiset sotavuosia käsittelevät romaanit, pohti kirjallisuudentutkija Juhani Niemi about 1980-luvulla kirjoittamassaan Viime sotien kirjat -teoksessa, joka analysoi Suomessa ilmestynyttä sotakirjallisuuta. Luin opuksen muistaakseni toissa kesänä.
Miten väärässä tutkijakin voi olla! Joka kirjasyksy toista maailmansotaa käsittelevä historia- ja fiktiokirjallisuus täyttää hyllyt, niin ettei muuta tunnu sekaan sopivan. Paitsi laihdutusoppaita.

Talvisodan muistomerkki - kivipelto Raatteen tiellä Suomussalmella.

Niemen kirjan luettuani aloin kaivata kirjaa, joka käsittelee uudempaa sotakirjallisuutta.
Kirjailijakaarti on ymmärrettävästi vaihtunut: nyt sodasta kirjoittaa ns. kolmas sukupolvi - sota-ajan eläneiden lastenlapset. Myös moni nainen on tarttunut teemaan.

Haa, rukouksiini on vastattu, riemastuin kun löysin uutukaisen Sodan muisti -kirjan. Sen on kirjoittanut informaatikko ja kirjallisuudentutkija Marita Hietasaari.
Tuoreet sotaa käsittelevät kirjat ovat löytäneet aiheita, jotka nousevat pintaan, kun taisteluiden kumu on hiljentynyt ja pöly laskeutunut. Aiheita, joista on pitänyt puhua hiljaa ja rivien välistä. Millaista oli kotirintamalla? Miten sodan tapahtumat vaikuttivat lasten jokapäiväiseen elämään? Mikä oli seksuaalivähemmistöjen tilanne kentässä ja kasarmeilla?

Oma lukunsa oli Lappi. Lapissa oli jatkosodan aikana paljon saksalaisia sotilaita, elämä oli epävarmaa päivästä toiseen selviämistä - ja ihmissuhteiden koukeroita. Suomalaisnaisten ja saksalaissotilaiden romanssit päättyivät enimmäkseen traagisesti ja niitä paheksuttiin syvästi. Kun kohtalo vielä kääntyi sellaiseksi, että saksalaiset joukot lähtivät Lapista poltetun maan taktiikalla, katkeruus oli suuri. Syntipukeiksi ja sylkykupeiksi päätyivät tietysti naiset, jotka olivat heilastelleet vierasmaalaisten kanssa. Heitä häväistiin ja halveksittiin. Suhteista syntyneet lapset saivat maksaa kovan hinnan. Asia oli arka vielä 1980-luvulle asti, Hietasaari kirjoittaa.

Minua on aina hämmentänyt  vaikenemisen kulttuuri, joka liittyi sodan tuomiin menetyksiin. Sotaleskien piti kärsiä vaieten. Heitä saatettiin katkerasti kadehtia niistä vähäisistä korvauksista, joita he saivat. Sotaorpojen piti olla hiljaa. Ruotsiin lähetettyjen sotalasten piti olla hiljaa.
Ja saksalaisten kanssa kimpanneita naisia sai halveksia oikein urakalla.
Onko syynä omahyväisyys - että voi kiitos sentään, kun minä en ikinä olisi voinut käyttäytyä noin tyhmästi? Vai oliko syynä alitajuntainen pelko, että ehkä minullekin olisi voinut käydä noin? Ja sen pelon voi hätäpäissään kääntää halveksunnaksi?

Surkuhupaisaa on, että sama asetelma toistuu tänäänkin. Nyt saa nolata naisia, jotka työskentelevät turvapaikanhakijoiden parissa. No joo joo. Osa meistä vapaaehtoisista tai työntekijöistä on liikkeellä auttamisenhalusta, osa on toivonut löytävänsä kumppanin, osa löysi ihan pyytämättä ja yllätyksenä. So what? Aika luonnollista. Niin että kiitos vaan sanavalinnoistanne, Viitasaaren suuri poika Teuvo Hakkarainen ja Perussuomalaisten Suomenuutiset.
– Kylien poikamiehet jäivät nuolemaan näppejään, kun vähätkin naiset houkuteltiin vastaanottokeskuksiin. Se oli yhteiskunnan maksamaa seksiturismia, jossa suomalainen jätkä maksoi sen, mikä järjestettiin Lähi-Idästä. Niiden tarkoituksena on vaihtaa miespuolinen väestö ”suvakkien” toimesta.

Pojat pojat, koettakaa jo tulla tälle vuosituhannelle.

Ps. Minä alan jo odottaa suurta maahanmuuttajaromaania. Sitä jossa kerrotaan kipeät tarinat hajonneista perheistä, pelottavasta matkasta, josta kaikki eivät selvinneet, pikkuhiljaisesta maan kamaran löytymisestä. Ehkä suuri suomalainen lukijakuntakin voisi tulla tälle vuosituhannelle ja avautua tämän päivän elämälle. Vai onko meillä vielä niin paljon sotiemme menneisyyttä perkaamatta? En tiedä.

Tämän kukkahattupipareiden kuvan jaoin yhdessä maahanmuutokriittiessssä
keskusteluketjussa ja kerroin, että on käyty vastaanottokeskuksessa piparia
jakamassa. On on, joulun alla leivottiin nuorten kanssa. Saamieni kommentien
kärttyisyys säikäytti :)

Suomi 100 v tunteella - ja se tunne ei ole rakkaus

Vanha täti on niin vanha täti, että ehti osallistua kirjoituskilpailuu, kun Suomi täytti 50 vuotta. Kahdeksanvuotiaan innolla kuvailin kauniita lähimetsiä - eritoten syksyn pihlajanmarjojen hehkua metsän keskellä. Ja palkintohan siitä napsahti: pellavakantinen lukollinen päiväkirja. En muista, kuinka pitkään kirjoitin sitä, enkä löydä sitä enää mistään, mutta hienoisesti muistelen, että Anne Frank ei olisi saanut minusta varteenotettavaa kilpailijaa. Tosin kirjoittihan hänkin poikaystävistä, ei sillä.

Pihlajia voin edelleenkin kehua. Suomea en.

Kasivuotias sai  myös kunniakirjan, jonka oli allekirjoittanut silloinen opetusministeri Johannes Virolainen. Vihannes Jorolainen, kuten isoveli ikimuistettavasti tokaisi.
Onneksi osuin elämään siinä Suomessa, joka halusi laajentaa koulunkäyntimahdollisuuksia myös syrjäkylille. Syvä kiitos kunnallisille keskikouluille, jotka pian muuttuivat peruskouluiksi, ja koko koulujärjestelmä koki muutosmyllerryksen. Syrjäisen maalaiskylän lapsena olin perheeni ainoa, joka pääsin keskikouluun ja sen jälkeen lukioon.Ylioppilaslakki päässä podin huonoa omaatuntoa siitä, että veljilleni ja sisarilleni nämä mahdollisuudet eivät aunneet.

Koulunkäynti oli mielestäni suurin lahja, jonka olen tältä  yhteiskunnalta saanut. Olen tuntenut siitä niin suurta kiitollisuutta, että laitoin hyvän kiertämään - siksi olenkin maksanut kehitysmaiden lasten koulunkäyntiä Pelastakaa Lapset ry:n kummina.
Tähän asti olen ollut ylpeä siitä, että suomalaislapset ja -nuoret pääsevät kouluun. Muutaman viime vuoden ajan ylpeydenaihe on rapistunut. Opiskeluvälineiden kalleus ja kouluverkon harventaminen iskevät pahasti köyhiin lapsiperheisiin. Miten meillä on päässyt näin käymään? Kevyesti, lyhyessä ajassa on tuhottu sitä, mitä on aikain saatossa ja vaivalla rakennettu.

Vielä viime syksynä olin semiylpeä kotimaastani. Kun suuri määrä turvapaikanhakijoita tuli Suomeen, tiesin oitis, mikä on asentoni uudessa tilanteessa. Välittömästi vaatekeräystä puuhaamaan,  tulokkaita auttamaan. Olin ylpeä suomalaisten vapaaehtoisten auttamishalusta. Luulin, että yhteiskuntamme selviää tilanteesta ns. kuivin jaloin ja kunniallisesti. Vaan toisin näyttää käyvän. Tasaiseen tahtiin on tippunut säädöksiä ja laintulkintoja, jotka nakertavat ihmisoikeuksia. Kuolemanvaarasta paenneita voidaan huolettaa käännyttää kuolon kentille, päättäjät ja viranomaiset voivat ummistaa silmänsä ja korvansa, olla näkemättä ja kuulematta ihmisten pelkoa.

Ehkä dramatisoin, ehkä en, kun lainaan lukioaikojen suosikkirunoilijaa Berthold Brechtiä:
Mitä aikaa on tämä, jolloin puhe puista on melkein rikos, koska siinä vaietaan niin monista rikoksista.(Muutettavat muuttaen: puhe kissavideoista on rikos, koska katsomalla kissavideoita vaietaan rikoksista.)
Muistinvaraisesti Brechtiä tämäkin: Niitä jotka nauravat, eivät huonot uutiset vielä ole saavuttaneet.
Uutisten katsominen pelottaa, kun tuntuu, että joka päivä napsahtelee aina vain uusia heikennyksiä ihmisoikeuksiin. Ja päättäjät ovat vissiin iloisia: saadaanpa joku tolkku tähänkin kalliiksi tulevaan ihmisoikeushumppaan.

Niin ne tulevat Suomen satavuotissynttärit. Suhtaudun niihin tunteella. Ja se tunne ei ole rakkaus. Se on häpeä. Sekä välinpitämättömyys. Jätän bileet väliin.

Mene sinne mistä tulitkin - siis minne?

Suomi noudattaa epäinhimillisen kovaa linjaa turvapaikanhakijoita kohtaan.
Itse olen tavannut vapaaehtoisena erityisesti nuoria turvapaikanhakijoita ja -tarvitsijoita. He ovat nyt peloissaan ja epätoivoisia, eikä monella ole faktisesti paikkaa, minne mennä.
- En ole saanut moneen kuukauteen yhteyttä vanhempiini Bagdadissa. En tiedä heistä mitään. Migri sanoo: menee Bagdadiin, kertoo juuri 18 vuotta täyttänyt poika ja katsoo minua hätäisin silmin.
Enkä voi häntä auttaa.
Suomen käännytysprosentit irakilaisten turvapaikanhakijoiden kohdalla ovat murskaavat.

Moni afgaaninuori tuli Suomeen oleskeltuaan perheensä kanssa paperittomina pakolaisina Iranissa. Kun he saavat negatiivisen päätöksen, niin minne he menevät? Joillakin ei ole enää perheenjäseniä elossa, koska Taleban on heidät tappanut. Iraniin ei voi palata, koska heillä ei ole virallista lupaa olla siellä. Afganistanissa heillä ei ole enää ketään – minne he siis menevät? Millainen paluu heitä odottaa?

Suomesta turvapaikkaa hakevat muun muassa hazara-kansaan kuuluvat ihmiset. He ovat Afganistanissa syrjitty vähemmistö, joka on muille heimoille vapaata riistaa. Näin heidän kohteluaan kuvaa maassa lääkärinä työskennellyt Leena Kaartinen:
– Kaksi vuotta sitten, kun olin Afganistanissa, bussi oli pysäytetty maantien varrella. Kaikki matkustajat oli käsketty ulos bussista. Henkilöllisyystodistukseen joutuu laittamaan heimonsa. Kaikki, joilla oli hazaran paperit, murhattiin tienvarteen. Heitä oli 14. Muut matkustajat säästyivät. Tällaista tapahtuu hazara-väestön asuttaman alueen koko ajan, kertoo Lahdessa nyt eläkepäiviään viettävä Kaartinen.
Kaartinen huomauttaa, että maansisäinen pako on hazaroille mahdottomuus, sillä joskus hazara-nuorenkin pitäisi lähteä ns. turvalliselta kotiseudultaan esimerkiksi opiskelemaan tai tekemään työtä.

Vertaus on tylsä ja ehkä vähän väärä, mutta muistutan kuitenkin juutalaisvainoista. Heidän ahdinkoaan ei haluttu nähdä silloin, kun ehkä heidän hyväkseen olisi voitu toimia. Nyt länsimaiden valtionpäämiehet käyvät esittämässä anteeksipyyntöjä ja laskemassa kukkalaitteita juutalaisten muistomerkeille.

Olisiko nyt meidän hetkemme nähdä turvapaikanhakijoiden ahdinko ja toimia sen mukaisesti? Muistetaanko suomalaiset nykypäättäjät tulevaisuudessa valtiomiesteoista avuntarvitsijoiden hyväksi? Vai käyvätkö meidän valtionpäämiehemme laskemassa nolousseppeleitä ja esittämässä takautuvia anteeksipyyntöjä joskus puolen vuosisadan kuluttua?

Leena Kaartisen haastattelu hazara-kansan tilanteesta löytyy oheisesta linkistä. Hän on silminnäkijätodistaja.

http://yle.fi/uutiset/afganistanin_vainottu_vahemmisto_hakee_turvaa_suomesta__kaikki_joilla_oli_hazaran_paperit_murhattiin/9119508

No nyt ei ole yksinäistä

- Apu-aa! Apuu-aa!, huutaa iäkäs nainen kuuluvalla äänellä.
- Huutavan ääni erämaasta, toteaa pyörätuolissa eteenpäin rullaava mies.
- Apu-aa! Millon saan apua?
- Oo hiljaa siinä, edellä mainittu mies tuiskahtaa käreällä äänellä.
- Tuo mies kiroilee koko ajan, se sanoo, että hänen elämässään ei ole aihetta muuhun kuin kiroiluun, puheeseen puuttuu kolmas henkilö.
- Hei, sinä kun olet vieraana täällä: ei tarvitse huolestua, kyllä me autamme häntä. Emme vain ole vielä saaneet lääkitystä tasapainotetuksi, hoitaja sanoo minulle ja työntää apua huutavaa naista pyörätuolissa.

Joko arvaatte, missä olen? No terveyskeskuksen sillä osastolla, jossa hoidetaan elämän ehtoopuolelle ehtineitä. Olen tapaamassa yhtä heistä. Hän on päätynyt vuodeosastolle kuperkeikkansa jälkeen, nökötettyään muutaman öisen tunnin naamallaan yksiönsä lattialla ja könyttyään siitä aamupuuron keittoon. Ikäihminen kertoo osin uskottavaakin tarinaa öisestä kaatumisestaan, ja myöntelen käännekohdissa. Niin. Niin. Ai että. Ääneni käy kireämmäksi, kun ikäihminen myöntää, ettei ehkä saattanut painaa sitä turvapuhelimen nappia.
- Kun niillä on saattanut olla kiire jonkun enemmän apua tarvitsevan kanssa niin joudinhan minä siinä oottamaan.
- Voi elämä. Kun sinä maksat siitä turvapuhelimesta montakymmentä euroa kuussa. Ja se on sitä varten, että soitat, kun kaadut.
Keskustelukumppanin suupielessä väreilee, taitaa olla  tulossa jotain napakkaa. Lopetan inttämisen. Tästä saisi kyllä hyvänkin periaatteellisen mittelön, mutta kokemus on opettanut, että se olisi turhaa.

Viikonloppu vuodeosastolla näyttää tehneen ikäihmiselle hyvää. Yksinäinen yksiö on vaihtunut hetkellisesti eloisaan huiskeeseen, kun lääkäri sanoo tätä, hoitaja puhuu tuota ja huonomuistinen huonekaveri höpäjää niitä näitä. Ihan posket punehtuvat ja pyöristyvät sosiaalisuuden tiimellyksessä.

Vaan minun on lähdettävä. Heipatellaan. Kuljen hoitajien huoneen ohi. Ovat siirtäneet pyörätuolissa apu-aa huutaneen naisen toimistoonsa. Toinen hoitajista yrittää pärjätä tietokoneohjelman kanssa, toinen silittää ohutihoista kättä. Nainen laulaa tummalla äänellä:
- Rakkahin Jeesus, miks viivyt sä vielä, raskas on kulkuni maisella tiellä.
Nainen keskeyttää laulun: eikö ne tykkää, anteeksi kun häirihen.
- Ei kun jatka vaan, kauniisti laulat, sanoo hoitaja, ja minäkin nyökkään.
- Kaikki on turhuutta auringon alla, kukkaset niityn vie tuoni ja halla, nainen jatkaa.

Menen ulos kostein silmin. Joku on kirjoittanut vastapäisen kaupan seinään: Muista hymyillä.

Syysahdistujan pikaopas

Minulla on kaksi vuodenaikaa. Ne ovat kesä ja ei-kesä. Tai neljä vuodenaikaa. Ne ovat kesä, kesästä luopuminen, kauimpana kesästä ja kesän odottaminen.

Niin että ihan turha tulla selittämään, kuinka kaunis ja raikas vuodenaika syksy on. Minä otan kaiken irti syksystä omalla tavallani, ja minulla on oikeus siihen. Synkistelemällä. Ohessa opastusta sille, joka haluaa synkistellä tehokkaasti.

Tuijota aamukahvilla puoli seitsemän maissa keittiön ikkunasta mustuuteen. Katulamppu yrittää parhaansa, eikä se ole paljon. Jotta et myöhästy sesongista, pimeyttä kannattaa alkaa pelätä  heinäkuussa.

Vertaa syksyä ihmisen elämään. Puiden lehdet kellastuvat vääjäämättömästi kuin vanhenevan ihmisen hiukset harmaantuvat. Yhtä luopumista tämä elämä. Muista ajatella oman kehon rupsahtamista ja kuolemaa aina, kun siihen tarjoutuu pieninkin mahdollisuus.

Koivun lehti leijuu tuulen mukana maahan. Muista, että oikeasti se ei ole hauskaa. Kyseessä on sen raukan ensimmäinen ja viimeinen lento. Pahaa-aavistamaton lehtiparka nautiskelee ja luulee oppineensa lentämään. Maahan jää ja maassa pysyy. Hetken aikaa se siinä taistelee, ja sitten siitä ei ole lehtiruotiakaan jäljellä.

Kun puun oksassa kimaltelee sadepisaroita, muista, että ne eivät  ole sadepisaroita. Ne ovat syksyn kyyneleitä. Tai puun itkua.

Pysähdy tuijottamaan punaisena hehkuvan aroniapensaan lehtiä tai villiviiniköynnöksiä. Älä nauti vaan keskity ajattelemaan, että kahden viikon päästä siinä on pelkkä rujo ranka, jonka värihehku on tipotiessään. Sama pätee vaahteranlehtiin. Latvus on kohta tyhjä. Ja koivujakin palelee, kun ne riisuuntuvat lehdistä ja jäävät pohjoistuuleen värjöttelemään. Hrrrr. Ajattele pohjoistuulta. Sekä luoteis- ja koillis-.

Lämpiminä syksyinä jotkin kukat erehtyvät kukkimaan toisenkin kerran. Tienpientareilla voit nähdä myöhäisen voikukan, kalenterista horjahtaneen juhannuskukan, ääritapauksessa jopa kukkivan mansikan. Älä iloitse niistä, oikea tunne on sääli. Ettepä tekään ehtineet oikeaan sesonkiin, yöpakkaset tulevat ja nujertavat. Ai mutta tuoltahan löytyi vielä yksi ahomansikka, syyskuussa. Älä myönnä, että se on hyvää. Siinä on myöhäsyksyn katkera sivumaku.

Ai mutta kylläpä työhuoneen ikkunasta näkyy kauniita punaisia vaahteroita. Ja tuo sateenkaari! Ihanaa. Ei ku..

Rakkaus on mössö sana

Kiinnostaako rakkauden resepti? Ripaus kuuntelemista, hyppysellinen omien tarpeiden suoraa viestintää, roimasti anteeksiantoa… myös hippunen huonoa muistia on joskus hyödyksi, kun rakkauden taikinaa tehdään.
Ensi sunnuntaina on rakkautta ilmassa myös kirkoissa, kun päivän teema on Rakkauden kaksoiskäsky: Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.

Työkaverit pohtivat eilen ankarasti, miten tehdä teema tykö. Ja tällaisia olivat pohdinnan tulokset, sunnuntain otsikkoehdotukset. Ensimmäiseksi listaan ne, jotka herättivät minussa vilkkainta aivotoimintaa.
Rakkaus on ruma sana (Oikeasti haluaisin tietää, mihin väite perustuu – elämänkokemukseen?)
Fariseusten kirkkopyhä (No joo, pikkuisen vaatii ennakkotietoa eli sen käsittämistä, ketä olivat fariseukset. Voisko olla että tekopyhien kirkkopyhä tms…?)
Oppimaton rakentaja löi juristeille jauhot suuhun (Perinteinen pieni-suuri –tarina, ryysyistä rikkauteen –hengessä. Jatkoon.)
Rakastaa – ai noita!? (Raja railona aukeaa. Voiko sen lyhyemmin sanoa?)


Ja tässä sitten ne loput otsikot, sensuroimattomina, silvuplee.
Rakkaus sulattaa; Rakkaus riisuu aseet, mutta saat elämän; Voittaako rakkaus?
Sano minulle, ketä sinä rakastat; Haaste rakkauteen! Kutsu rakkauteen!
Rakastaa – ei rakasta; Rakasta lähimmäistäsi ja itseäsi!
Jos minä-maailmassa olisikin Sinä-Jumala
Nousee päivä vielä huomennakin; Jaksetaan yhdesssä… kaikesta huolimatta!Sanaa rakkaudesta; Rakkauden messsu – tule juuri sellaisena – olet rakas
Saako rakastaa itseään? Rakkauden resepti; Tärkeintä on rakkaus

It´s all about love; Love x 2; Kaksi rakkautta; Taivas Lovea tarjolla; Lankea Loveen!; Love

Tule rakastamaan!; Rakkauden varassa? Rakkaus – mikä muu muka
Rakkaus on vaikeaa, mutta se on sen arvoista; Ja niistä suurin on rakkaus
Rakkauden amatööristä kohti ammattilaisen otetta; Rakkauden lähettiläät

Mitä rakkaus on? Sen kuulet kirkossa klo 10; Rakkautta jaossa; Tule messuun – leipää ja viiniä sinullekin; Tule tykkäysmessuun tykkäämään; Rakkautta – tule!;
Lähimmäisen messu <3; Rakkaudenpalvelus; Rakkauden messu; Elämän messu

Suurin käsky; Kaksi käskyä; Ei ole pakko pitää – rakastaa saa silti! Käskyistä suurin; Tärkein käsky; Rajaton rakkaus; Rakkaus ilman rajoja; Rakkaus <3; Rakasta!Sie ja mie; Hilma ja Onni

Rakkauden monet eri muodot; Säpinää parisuhteeseen; Rakastaminen – on(ko) se vaikeaa?!Rakkauden kaksoiskäsky; Mitä Jumala haluaa kertoa sinulle rakkaudesta?Kirkonmenojen jälkeen nonstop-vihkimisiä kaikille pareille Sinua rakastetaan, olipa tilanne mikä tahansa <3Riittääkö rakkaus?; Ratkaiseeko rakkaus? Jeesus sen sanoi!; Lakialoite: rakasta!; Rakastatko? Sinua rakastetaan; Tee se toiselle, mitä toivoisit itsellesi tehtävän

Matt. 22: 34-40Kun fariseukset kuulivat, että Jeesus oli tukkinut saddukeuksilta suun, he kokoontuivat neuvonpitoon. Sitten yksi heistä, joka oli lainopettaja, kysyi Jeesukselta pannakseen hänet koetukselle: ”Opettaja, mikä on lain suurin käsky?” Jeesus vastasi: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.

Ensi sunnuntaina kannattaa sitten tulla kirkkoon kuuntelemaan, mitä pastorisi pakisee. Rakkautta ilmassa.

Kinaattivelli ja muuta arkiruokaa

Kesän toista lipstikkakeittoa keittäessäni totesin vaatimattomasti, että onhan tämä ihan hyvä sillointällöin-ruoka. No siitäpä tuli mieleen keksiä ruokalajien nimiä, jotka kertovat enemmän sulLioisista ruokahetkistä kuin ruoan aineksista. Näitä ei löydy grillien eikä lounasravintoloiden ruokalistoilta. Ainakaan vielä.

Kadelmakiisselin ainekset odottamassa.

Kadelmakiisseli. Miksi naapurin  ruokavieraat nauravat enemmän kuin meidän?

Kinaattivelli. Ruokaseura saa ruoan kuin ruoan kuulemma maistumaan paremmalta, mutta joskus lautaset tyhjenevät vähemmän sopuisissa merkeissä.

Oliivi-tomaattirasta. Kun perheen pitkätukka unohti leivontamyssyn sittenkin keittiön alakaappiin.

Sitä saa mitä tulee -paistos. Jääkaapin jämistä kotiinpaluun ja jalkapalloharjoituksiin lähdön välillä valmistettu pikainen pelastus. Sukua Arvaa mitä -keitolle.

Déjà vu. Vielä torstaiksikin elvytetty sunnuntainen juhla-ateria.

Ethän tee tätä enää ikinä -vuoka. Kun perheen pikkuväki ei arvosta äidin kulinaarisia aherruksia, joihin sentään tuhraantui valtaosa sunnuntaista. Meillä tuppaa olemaan tätä usein.

Nyhtöriisipuuro. No, aina sitä ei muista laittaa kattilaa hitaalle levylle. Aina ei myöskään ole aikaa pysähtyä hämmentämään. Parin sentin pohjaan palanut riisi-ja maitokerros sen todistaa.

Grillit puurossa. Kuka täällä on viimeksi grillannut ja mitä? 

Tätä syödään vielä huomennakin -muhennos. Kun kotikokki sekoitti desilitrat ja litrat.

Ohisoppa. Aina ei ole kalaonnea ihmisellä.

Eikä sitten tarvitse kuvitella, että olisin jotenkin  huono ruoanlaittaja. Puolisokin toteaa usein ja painokkaasti, että kyllä sinä taas sopan keitit.

Oman elämäni turistina

Taas on pakko ottaa vauhtia omasta lapsuudesta. Siitä, että olen mummostani orpo. Toisin sanoen äitini jäi orvoksi yhdeksänvuotiaana, mikä on vaikuttanut hänen elämänhahmotukseensa ja äitiyteensä.
Se näkyi joskus pienissäkin asioissa. Minua ärsytti suunnattomasti, kun ehdotin joskus keväällä, että mentäiskö ensi kesänä yhtenä päivänä käymään lähikaupungissa.
- Eihän sitä ensi kesästä tiedä. Että onko sitä elossakaan.
No just. Äiti siinä tietysti yritti väistää varmoja lupauksia, koska tiesi, että olisin kärttänyt koko kesän, että sinä lupasit sinä lupasit. Mutta ehkä sen olisi voinut vähän vähemmän dramaattisestikin voinut sanoa. Vaikka että katotaanpa kesän ilimoja. Tai katotaan miten ne heinät saahaan lattoon, eihän sitä varmaks ossoo luvata.

Sittemmin kärsimätön hyvinvointivaltion kansalainen (siis minä) on tottunut siihen, että elämässä on turvatakuut ja jyrkillä rinteillä turvakaiteet. On rokotettu, ripitetty ja vakuutettu. Olen maksanut matkani, minun pitää saada kaikki palvelut täysimääräisinä. Bussi on myöhässä viisi minuuttia - kenelle voin valittaa? Herranen aika, lentokentän kuulutus sanoo, että kone on myöhässä. Minun pitää odottaa täällä kolme tuntia. MINUN? KOLME tuntia? Sormi naputtaa jo älypuhelimella kyynistä Twitter-viestiä, jossa muistetaan laittaa hästägi matkanjärjestäjän ja lentoyhtiön nimen eteen. Jos eivät korvaa tätä korvaamatonta ajan menetystä, niin maksakoot edes maineellaan.
- Kuka korvaa! Kuuluu hätääntynyt ulina varmasti vielä kuolinvuoteeltanikin.




Juttelin elämän varmuuksista ja epävarmuuksista erään turvapaikanhakijanuoren kanssa. Hän on - muiden turvapaikanhakijoiden kanssa - välitilassa, odottamassa vieraiden ihmisten tekemiä päätöksiä tulevaisuudestaan. Missä olen ensi vuonna tähän aikaan? Tai ensi kuussa?
Nyt on vain odotettava ja yritettävä tehdä jokaisesta päivästä mielekäs, tavalla tai toisella.
- Joskus on niin vaikea olla kärsivällinen, toteamme yhdessä.
Minäkin, aikuinen ihminen, olen siinä tosi huono. Jännittävää kirjaa lukiessa pitää välillä kurkkia viimeisiä sivuja: ovatko lempparihahmoni vielä hengissä, kun kirja päättyy.

Turvapaikanhakijanuori kertoo, kuinka hän on oppinut kunnioittamaan vanhempia ihmisiä - elderly persons. Heitä kuunnellessa hän on oppinut, että elämään kuuluu ohikiitävyys ja epävarmuus: - We are all passengers here, hän sanoo.
Me kaikki olemme vain pistäytymässä täällä.
Välillä tuntuu, että olemme unohtaneet sen seikan. Jos muistaisimme, että turisteja me kaikki olemme, että meidän jalanjälkemme häviää maan pinnalta suhteellisen pian, voisimmeko sen opin sisäistettyämme kohdella toisiamme paremmin?

Yksin

Tilastot kertovat, että Suomessa on noin miljoona yksin asuvaa ihmistä. Noin 5,5 miljoonan kokoisesta populaatiosta se on aika paljon. Aiheesta kirjoitti  muun muassa Helsingin Sanomat.
- Yksin asuvat ovat tutkimusten mukaan keskimääräistä pienituloisempia. Ainoastaan yksinhuoltajilla tulot riittävät elinkustannuksiin huonommin kuin yksin asuvilla. Enemmistö yksin asuvista tulee kuitenkin tuloillaan hyvin toimeen, kertoo jutun faktalaatikko.

Yksin asutaan monista syistä. Opiskelijat muuttavat lapsuudenkodista valmiiten ruokapatojen äärestä itsenäistymään ja omia pasta- ja tonnikalaruokiaan syömään.
Avioerot tuottavat yksin asumista. Leskeytyvät elävät yksin. Ikääntyvät elävät pääsääntöisesti yksin.

Näetkö kuvassa sydämen? Ovatko kivet yksinäisiä?

Kerroin trendistä - ja tilastoista - nuorille turvapaikanhakijoille, joiden kanssa olen käynyt puhumassa suomea. Eniten kieltä oppineet pukivat ajatuksiaan sanoiksi.
- Miksi asuvat yksin? Afganistanissa ollaan perheessä iloinen.
Jaa-a. Me nyt vaan ollaan sellaisia. Tykkäämme pitää ihmisiä vähintään käsivarren mitan etäisyydellä. (Ellemme sitten likistä omaa kumppania siihen vankilaan, jonka olemme hänelle varanneet: sinun pitää ajatella niin kuin minä sanon. Ja sekään asenne ei yhtään vähennä yksinäisyyttä, ei sitten yhtään. Ehkä silläkin tavalla yriteään epätoivoisesti hoitaa yksinäisyyttä.)

Yksinäisyydestä on moneksi. Joillekin yksinäisyys on vankila, elämäntilanne, jota ei ole itse valittu. Esimerkiksi Helsinki Missio muistuttaa, että yksinäisyys tappaa. Varsinkin ikäihmiset joutuvat istumaan päivä- hyvä ettei viikkokaupalla ikkunasta ulos tuijottaen: josko sieltä piipahtaisi joku muukin kuin ruoan tuoja, joka jättää valmiin annoksen pöydälle ja pyrähtää saman tien seuraavaa ikäihmistä "kohtaamaan". 
Itse ehdin testata ei-valittua yksinäisyyttä siinä kolmenkympin molemmin puolin. Ikäläiseni olivat perheellisiä, ja kaikki heidän ajatuksensa ja menonsa kytkeytyivät perheeseen. Viikonlopun ruokaostoksilla  häpesin omaa nuivaa kärryäni, kun perheellisten ostoskärryt täyttyivät kaikesta siitä, mikä lupasi mukavaa yhdessäoloa, grillaamista, retkeilyä... Joskus oli pakko turvautua perinteiseen arvonkieltoon: kyllä nuokin joskus riitelevät, väsyvät, toivovat omaa rauhaa.

Ja nuo ryökäleen rakkauslukotkin vielä. Parisuhde rulettaa - pah!

Hurjinta on se, että jo moni lapsi kokee musertavaa yksinäisyyttä. Kun ei ole ketään. Yksinäisyys määrittää joka viidennen lapsen elämää, kertoo tutkimus.
- Jos sais valita, niin mielummin ottaisin, et joku vaikka hakkais mua, mut silti mulla olis joku kaveri, kun tän, ettei kukaan edes huomaa mua.

Yksinäisyydellä on myös toisenlaiset kasvot: saan päättää omista menemisistäni neuvottelematta kenenkään kanssa. Saan aloittaa lauantaiaamuni ilman kähjäämistä siitä, mitä viikonloppuna tehdään. Saan maalata olohuoneen seinään vaikka vihreitä pilkkuja, eikä kukaan motkota tyylin puutteesta.
Luulenpa, että kovin moni nykysuomalainen ei hirveästi kaipaa suurperheaikoja -  että saman katon alla asuu vanhempia, isovanhempia, aikamiespoikia ja -tyttöjä, tätejä, setiä enoja. En minä ainakaan. Perinteiset anoppi-miniä -asetelmat eivät houkuta.
Ja ennen kuin suljen silmät ja, otan nenästä kiinni ja hyppään ihannoimaan vanhoja hyviä aikoja. muistan muutama kesä sitten lukemiani kansanrunoja, joissa opastettiin häihin valmistautuvaa nuorta naista.
"Niin neiti ison ko’issa, Kun kuningas linnassansa;
Niin miniä miehelässä, Kun vanki Wenäehellä."

Tuskin haluaisin aikamatkalle sinne Ennenvanhaan. Yksinäisyysriskistä huolimatta.

Älä sano näitä sanoja lomalla

Kesäkuun ensimmäinen viikko ja kesäloma. Vähän riskaabeli yhdistelmä täällä päin maailmaa. Varsinkin kun matka suuntautuu hulluna pohjoiseen.
Lomamatka opetti, mitä lomalla ei kannata sanoa.

"Pikkuisen on kylmää, mutta onneksi sentään aurinko paistaa tunturin lappeeseen eikä tuule kovin paljoa."
(Makaan maassa, koska yritän kuvata kurjenkanervaa. Löytyi.)

"Siis pohjoisesta puhaltaa, mutta onneksi ei sentään sada."
(Pykeija, se Jäämeren puolimmaisempi ranta.)

"No nyt se sade sitten alkoi, mutta onneksi se on kuitenkin vettä eikä lunta."
(Neidenin kirkolla, sade muodostaa ihmeellisen kuvion tuulilasiin.)

Ihan sanaton. Aura-auto tuli vastaan perjantaina 10. päivä kesäkuuta Lemmenjoen tiellä ja pärskäytti juhlallisen lumiloskan tuulilasiin. Ei valitettavasti saatu videolle.

Viimeinen kommenti säästettiin kotipihaan.
"Onneksi sentään auto ei hajonnut esimerkiksi siellä Norjassa Suomen päälaen yläpuolen kuumaisemassa."

Mut kun se on se uskonto

Suomalainen mäntymetsä tuoksuu niin kuin suomalainen kevätmetsä vain tuoksuu. Polulla kävelee peräkanaa kolme turvapaikanhakijanuorta, joista yksi soitattaa puhelimelta kotimaansa musiikkia.

Kohta yksi heistä lähestyy minua ja sanoo: Opettaja (!), voinko kysyä. Että kun meidän kotimaassa uskotaan, että metsässä on henkiä.
Varmistin vielä, että sanoit siis ghost. Kyllä, juuri se sana oli kyseessä. Selitin, että me suomalaisetkin olemme aikoinaan uskoneet metsän henkiin, hyviin tai pahoihin. Se on näkynyt esimerkiksi siinä, että kesän ensimmäistä marjasatoa ei saanut viedä kotiin, vaan se piti lahjoittaa uhrina metsälle ja sen hengille. Enää emme enää ajattele niin. Metsään menemistä ei tarvitse henkien pelossa karttaa.

- Opettaja, voinko kysyä kristinuskosta. Että onko olemassa pahoja henkiä?
Uuh… Henki. Mitä minä sanon muslimipojalle, joka edustaa monoteistista kirjan uskontoa? Hänen uskontonsa näkee meidän kolminaisuusoppimme kolmijumalaisuutena. Ja kun meillä on se Henki. Pyhä. Teen klassisen sormitempun ja muodostan etusormista ja peukuista kolmion.
- Kyllä, meillä on Henki. Meillä on yksi Jumala, mutta me voimme puhua Hänestä kolmena tapana vaikuttaa. Jumala loi maailman, Jeesus pelastaa synnistä ja pahoista teoista, Pyhä Henki auttaa meitä ymmärtämään ja vie meitä Jumalan läheisyyteen.
Meidän ei tarvitse pelätä pahoja henkiä, sillä Jeesus on vahvempi kuin me. Emme keskity niihin vaan uskomme, että Jeesus hoiti sen homman meidän puolestamme. Puhuttiin oikeista teoista ja vääristä teoista. Änkytin englanniksi kertomusta intiaanivanhuksesta, joka sanoi, että meidän sisällämme elää kaksi koiraa, häijy ja ystävällinen. Se koira kasvaa, jota ruokimme.
- Noin minäkin ajattelen, poika sanoo.

Illalla annan itselleni intiaaninimen ”Kävelee metsässä ja puhuu Pyhästä Kolminaisuudesta”. Tosin vain pyydettäessä ja in bad English. Ymmärrys siitä, mitä poika ehkä saattoi tarkoittaa puheillaan hengistä, tulee jälkijunassa, jos silloinkaan. Minä asun Valistuksen tällä puolella, poika siellä toisella. Lähetystyössä siellä toisella puolella olleet papit olisivat oitis tajunneet, mitä hän ajoi takaa.

Sunnuntaina osallistuin suomalaisnuoren konfirmaatiokirkkoon. Tilanne oli sikäli erikoinen, että autooni tuli ilolla kolme turvapaikanhakijanuorta, jotka pukeutuivat parhaimpiinsa.
Istumme kirkonpenkissä, annan virsikirjan ja selostan, miten kulloinkin laulettava virsi löytyy. Yritän eläytyä heidän olemiseensa, niin että hikeä pukkaa. En saa levosta kiinni, koska minulla on lapsesta lähtien ollut se typerä tapa, että kuvittelen toisten puolesta, mitä he ajattelevat. Jossain vaiheessa yritän luoda ympärilleni vakuumin pussin, jonne toisten ajatukset eivät pääse. Yritän olla ajattelematta, että he ovat MUSLIMInuoria. Koska mahdan päästä siihen, että ajattelen vain nuoria? Ihmisiä, en MUSLIMI-ihmisiä?
Konfirmaatiomessu kestää. Selostan välillä kuiskien, mitä tapahtuu. Ehtoollisen alussa sanon, että tämä nyt vähän kestää vielä. Jos haluatte, voimme mennä vaikka ulos. Yksi pojista näyttää maltillisesti kädellä, että istutaan rauhassa vaan.

Ja taas me törmäämme siihen Pyhään Kolminaisuuteen. Melkein pirskahdan kyyneliin, kun lauletaan virren numero 135 viimeistä säkeistöä. ”Henkensä hän heikoille suo ja keskellemme lämpöä luo.” Niin, ehkä tässä on Henki läsnä, kun erilaisuudesta huolimatta voimme istua samassa penkissä ilman pelkoa ja kunnioittavalla mielellä.

Tiedän, että Suomeen tulleilla turvapaikanhakijoilla on monenlaista suhtautumista uskontoihin. Oma uskonto, se johon on pienestä pitäen kasvanut, voi olla monelle kuin kotimaa, paimentolaisen kotiteltta oudoissa oloissa. Se on turvarakenne, joka jäsentää maailmaa. Siitä saa lohtua, kun tietämättömyys siitä, mitä huominen tuo, ahdistaa. Jos itse joutuisin jättämään kotimaani, kristinusko olisi varmaankin minulle se juttu, josta hakisin lohtua ja tukea: ”Ei ole meillä pysyväistä kaupunkia”.
Toiselle uskonto on ollut pakkopaita, josta saa nyt ottaa sarkastistakin etäisyyttä ja josta tekee mieli heittää varovaista vitsiäkin. Tai no ainakin kritiikkiä. Mutta mitä tilalle?
Jos vaikka kuuntelevaa ystävyyttä?

PS 1 Jutun alussa mainittu poika sanoi minua opettajaksi, koska käyn apuopena Puhutaan suomea -tunneilla. Muu guru en siis ole (enkä luultavasti kuvittele olevani).
PS 2 Ajattelen, että me suomalaiset suhtaudumme islaminuskoisiin niin pelokkaasti ja vihamielisesti myös siksi, että meillä on aika ankara uskontoallergia. Ja näillä turvapaikanhakijoilla on leimallisesti the Uskonto.