Mut kun se on se uskonto

Suomalainen mäntymetsä tuoksuu niin kuin suomalainen kevätmetsä vain tuoksuu. Polulla kävelee peräkanaa kolme turvapaikanhakijanuorta, joista yksi soitattaa puhelimelta kotimaansa musiikkia.

Kohta yksi heistä lähestyy minua ja sanoo: Opettaja (!), voinko kysyä. Että kun meidän kotimaassa uskotaan, että metsässä on henkiä.
Varmistin vielä, että sanoit siis ghost. Kyllä, juuri se sana oli kyseessä. Selitin, että me suomalaisetkin olemme aikoinaan uskoneet metsän henkiin, hyviin tai pahoihin. Se on näkynyt esimerkiksi siinä, että kesän ensimmäistä marjasatoa ei saanut viedä kotiin, vaan se piti lahjoittaa uhrina metsälle ja sen hengille. Enää emme enää ajattele niin. Metsään menemistä ei tarvitse henkien pelossa karttaa.

- Opettaja, voinko kysyä kristinuskosta. Että onko olemassa pahoja henkiä?
Uuh… Henki. Mitä minä sanon muslimipojalle, joka edustaa monoteistista kirjan uskontoa? Hänen uskontonsa näkee meidän kolminaisuusoppimme kolmijumalaisuutena. Ja kun meillä on se Henki. Pyhä. Teen klassisen sormitempun ja muodostan etusormista ja peukuista kolmion.
- Kyllä, meillä on Henki. Meillä on yksi Jumala, mutta me voimme puhua Hänestä kolmena tapana vaikuttaa. Jumala loi maailman, Jeesus pelastaa synnistä ja pahoista teoista, Pyhä Henki auttaa meitä ymmärtämään ja vie meitä Jumalan läheisyyteen.
Meidän ei tarvitse pelätä pahoja henkiä, sillä Jeesus on vahvempi kuin me. Emme keskity niihin vaan uskomme, että Jeesus hoiti sen homman meidän puolestamme. Puhuttiin oikeista teoista ja vääristä teoista. Änkytin englanniksi kertomusta intiaanivanhuksesta, joka sanoi, että meidän sisällämme elää kaksi koiraa, häijy ja ystävällinen. Se koira kasvaa, jota ruokimme.
- Noin minäkin ajattelen, poika sanoo.

Illalla annan itselleni intiaaninimen ”Kävelee metsässä ja puhuu Pyhästä Kolminaisuudesta”. Tosin vain pyydettäessä ja in bad English. Ymmärrys siitä, mitä poika ehkä saattoi tarkoittaa puheillaan hengistä, tulee jälkijunassa, jos silloinkaan. Minä asun Valistuksen tällä puolella, poika siellä toisella. Lähetystyössä siellä toisella puolella olleet papit olisivat oitis tajunneet, mitä hän ajoi takaa.

Sunnuntaina osallistuin suomalaisnuoren konfirmaatiokirkkoon. Tilanne oli sikäli erikoinen, että autooni tuli ilolla kolme turvapaikanhakijanuorta, jotka pukeutuivat parhaimpiinsa.
Istumme kirkonpenkissä, annan virsikirjan ja selostan, miten kulloinkin laulettava virsi löytyy. Yritän eläytyä heidän olemiseensa, niin että hikeä pukkaa. En saa levosta kiinni, koska minulla on lapsesta lähtien ollut se typerä tapa, että kuvittelen toisten puolesta, mitä he ajattelevat. Jossain vaiheessa yritän luoda ympärilleni vakuumin pussin, jonne toisten ajatukset eivät pääse. Yritän olla ajattelematta, että he ovat MUSLIMInuoria. Koska mahdan päästä siihen, että ajattelen vain nuoria? Ihmisiä, en MUSLIMI-ihmisiä?
Konfirmaatiomessu kestää. Selostan välillä kuiskien, mitä tapahtuu. Ehtoollisen alussa sanon, että tämä nyt vähän kestää vielä. Jos haluatte, voimme mennä vaikka ulos. Yksi pojista näyttää maltillisesti kädellä, että istutaan rauhassa vaan.

Ja taas me törmäämme siihen Pyhään Kolminaisuuteen. Melkein pirskahdan kyyneliin, kun lauletaan virren numero 135 viimeistä säkeistöä. ”Henkensä hän heikoille suo ja keskellemme lämpöä luo.” Niin, ehkä tässä on Henki läsnä, kun erilaisuudesta huolimatta voimme istua samassa penkissä ilman pelkoa ja kunnioittavalla mielellä.

Tiedän, että Suomeen tulleilla turvapaikanhakijoilla on monenlaista suhtautumista uskontoihin. Oma uskonto, se johon on pienestä pitäen kasvanut, voi olla monelle kuin kotimaa, paimentolaisen kotiteltta oudoissa oloissa. Se on turvarakenne, joka jäsentää maailmaa. Siitä saa lohtua, kun tietämättömyys siitä, mitä huominen tuo, ahdistaa. Jos itse joutuisin jättämään kotimaani, kristinusko olisi varmaankin minulle se juttu, josta hakisin lohtua ja tukea: ”Ei ole meillä pysyväistä kaupunkia”.
Toiselle uskonto on ollut pakkopaita, josta saa nyt ottaa sarkastistakin etäisyyttä ja josta tekee mieli heittää varovaista vitsiäkin. Tai no ainakin kritiikkiä. Mutta mitä tilalle?
Jos vaikka kuuntelevaa ystävyyttä?

PS 1 Jutun alussa mainittu poika sanoi minua opettajaksi, koska käyn apuopena Puhutaan suomea -tunneilla. Muu guru en siis ole (enkä luultavasti kuvittele olevani).
PS 2 Ajattelen, että me suomalaiset suhtaudumme islaminuskoisiin niin pelokkaasti ja vihamielisesti myös siksi, että meillä on aika ankara uskontoallergia. Ja näillä turvapaikanhakijoilla on leimallisesti the Uskonto.

Puutkin nukkuvat - ja jotkut niistä tanssivat

Twitteristä pisti silmään pieni tiedeuutinen, jonka mukaan puutkin nukkuvat. Tai lähinnä nuokkuvat.
- Koko puu nuokahtaa yön aikana. Lehtien ja oksien havaittiin nuokahtavan asteittain siten, että alin piste saavutettiin muutama tunti ennen auringonnousua. Aamulla puut palautuivat takaisin alkuperäiseen asentoonsa parissa tunnissa.

Koivikko alkaa heräillä. Hohhoijaa. Ei jaksa.

 













No jopas, ajattelin. Ketähän tuo nyt voi kiinnostaa. (Paitsi minua, joka olen parantumaton pienten ja ei-tärkeiden uutisten bongaaja.) Yllättäen uutinen nousi esille monen tutun Facebookin ja Twitterin uutisvirrassa. Moni löysi sisäisen puunsa kohdasta ”aamulla puut palautuvat takaisin alkuperäiseen asentoonsa parissa tunnissa”. Ehkä se lohduttaa hitaisiin aamuihin taipuvaisia ihmisiä.
Minä löysin sisäisen kontrollifriikkini, kun näin jo itseni taputtelemassa takapihan koivunrunkoja kuin taannoin perheen teinejä: Herätyys! Kuka se vielä nukkuu! Aurinko on jo ylhäällä! Hopi hopi ja yhteyttämään siitä. (Teinit eivät enää ole teinejä eivätkä asu kotona, joten minulla on nyt aikaa suunnata koko tarmoni puihin. Ne eivät edes pääse karkuun.)

Aloin miettiä omaa suhdettani puihin. Pari viikonloppua sitten kävin sukuni syntysijoilla ja näin isäni isän istuttamat lehtikuuset pihatien alussa. Pihaa ja taloa ei enää ole, mutta komeat kuuset muistuttavat oppimattoman mutta sydämen sivistystä hankkineen kansanmiehen kauneudenkaipuusta. Saisikohan sieltä pienen taimen omalle tontille?

 

Ukkiani en ole nähnyt, hänen istuttamansa lehtikuuset ovat tässä.

 
Viime keväänä pidättelin kyyneleitä, kun huomasin, miten pahoin jänikset olivat runnelleet vajaan metrin mittaista tammen alkua takapihallamme. Onneksi itku muuttui iloksi, kun tammi kesän mittaan vain pörhistyi käsittelystä.

Lapsena ajattelin, että havupuut ovat poikia ja lehtipuut tyttöjä. Pikkutytön päässä oli jostain syytä päässyt sikiämään rooliajattelu, jonka mukaan jyhkeät ja piikkiset puut ovat miehekkäitä, kun taas leppeästi havisevat ja oksiaan tuulessa keinuttelevat lehtipuut ovat heleissä vihreissä mekoissaan peräti naisellisia. Pieniä koivuneitoja otin käsistä ja tanssitin heitä. Syksyllä minua suretti, kun tuuli riisui kylmässä värisevät puut vaatteettomiksi. Nyttemmin olen alkanut ajatella pieniä kuusia tyttöinä ja isoja kuusia niiden äiteinä. Äidit katsovat korkeuksistaan, kun pikkutytöt iloitsevat vaaleanvihreistä kerkkäpitseistä, joita kevät virkkaa niiden helmoihin.

Kevään pitsiä, kuusen kerkkiä.

 


















Lapsuudenkotini lähellä, joen takana, kasvoi korkeita kuusia, joiden hahmot piirtyivät iltataivasta vasten. Niissä kuvittelin näkeväni sisareni ja hänen parhaat ystävättärensä viettämässä kahvikekkereitä.
Puiden kaataminen oli mielestäni todella surullista. Kotini lähellä oli humiseva harju, ja sen parturointi sai minut ihan pois tolaltani.

 

Lapsena ihailin mäntyjä tästä perspektiivistä sammalella leväten.

Tapaamani maahanmuuttajanuoret ovat häkellyksissään Suomen metsäisyydestä. He eivät puhu metsästä – forest – vaan käyttävät sanaa viidakko – jungle. Se kuulostaa vähän huvittavalta. Autossa istuvien nuorten päät kääntyilevät vasemmalta oikealle: eikö täällä näe muuta kuin pelkkää metsää?
– Kun meillä jossain kasvaa puu, ihmiset menevät sen luo ottamaan siitä kuvia, yksi nuorista kertoi.
Niinpä. Hyvin monelle suomalaisellekin puu on kaikkea muuta kuin kiintokuutiometriä ja selluloosan raaka-ainetta. Tutun puun kaataminen tai jo kaatamisaikeet saavat meidät tuohtumaan, ja kaupungin tai seurakunnan puisto-osasto saa tarkkaan selittää, miksi joku vaahtera tai lehmus on tullut tiensä päähän.

Tutkimusten mukaan jo kymmenen minuutin oleskelu ja liikkuminen metsässä kohentaa ihmisen mielialaa ja laskee verenpainetta. Puiden läheisyys todella rauhoittaa. Muistan kun olin menossa eräisiin hautajaisiin, ja olin paikalla hiukan liian aikaisin. Kävelin hautausmaalla ja stressasin sitä, että tapaan sukulaisten lisäksi minulle etäisiä ja tuntemattomia ihmisiä – ja kun ne hautajaiset eivät yleensä ole kovin rentoja kekkereitä muutenkaan. Äkkäsin hautausmaan laidalta ison kuusen, jonka oksat riippuivat suojaavana telttana. Pujahdin puun juurelle, maadoitin itseni sen juuristoon, nojasin runkoon, hengitin hitaasti ja syvään. Ja katso: pian olin valmis kohtaamaan lajitovereitani.

Puu joutuu joskus koville. Niin ihminenkin.

Mustikkamindfulness

Mindfulness tarkoittaa hyväksyvää läsnäolo tai tietoisuus- ja läsnäolotaitoja. Se tarkoittaa keskittymistä kulloinkin meneillään olevan hetken kokemiseen, havainnointiin ja hyväksymiseen. Näin mindfulnessin selittää Mielenterveysseuran nettisivu. 

Mindfulnessia voi opiskella kursseilla, sitä voi treenata netistä löytyvien ohjeiden avulla. Kirkon koulutuksessakin sitä on tarjolla – mikä taas saa jotkut huolestumaan, että buddhalaisuus astuu kirkkoon läsnäolotaitojen treenaamisen myötä. 
Tästä keskustelivat antoisasti uskontokasvatussihteri Pekka Y. Hiltunen ja mindfulness-tekniikan Suomeen tuonut Leena Pennanen Horisontti-ohjelmassa. Se on vielä kuunneltavissa Areenalla.

Mindfulness on tunnettu jo tuhansia vuosia itämaisessa meditaatioperinteessä. Niiden länsimainen soveltaminen sai tuulta purjeisiinsa 1970-luvulta, kun amerikkalainen Jon Kabat Zinn alkoi ohjata tietoisuustaitoihin perustuvaa stressinhallintaa kroonisesti sairaille ja kipupotilaille.

 

 

Jos voit mennä marjametsään kiireettä ja ilman tulospainetta, mindfulness on sinun lajisi! Pyörittele marjaa käsissäsi, katso sen pyöreyttä, tunnustele sen vahamaista pintaa. Aurinkoisella aholla poimittu mustikka on auringon lämmittämä. Tunnet sen napakan muodon, kun marja pyörähtää kämmenkoppaasi.

Toista samaa liikettä tuhansia kertoja. Poimi marja, laita se astiaan. Poimi marja, laita se astiaan… (Häädä hyttysiä ja säikähdä oksan risahdusta – karhuko?) Jatka samaa rataa: poimi marja, laita se astiaan.

Jossain vaiheessa ajatuksesi alkavat karkailla. Anna karata. Mustikkamindfulness voi tuottaa mieleesi vaikkapa kiitollisuutta. Voit ihan itse päättää, paljonko tällä kertaa keräät ja millä tahdilla. Keruureissun jälkeen voit mennä omaan kotiisi ja päättää, mitä marjoille teet – syöt, leivot vai

 

Sinua ei ole kuljetettu tuhansien kilometrien päästä Thaimaan riisipelloilta suomalaisten hyttysten syötiksi metsään epävarman saaliin perään. Jos äitisi ja hänen äitinsä ja muut vanhat sukulaistädit valtaavat mielesi ja ilmestyvät muistuttamaan, että raada, ihminen, raada, täältä ei vajaalla astialla lähdetä, voit teljetä heidät aivojesi suljetuimpaan lokeroon. Poimi marja, laita se astiaan – nauti siitä, että aurinko lämmittää sinua ja mustikkaista ahoa.

Hmmm… ehkä seurakunta voisi järjestää uutena toimintamuotona mustikkamindfulnessia aloittejlijoille?