Puutkin nukkuvat - ja jotkut niistä tanssivat

Twitteristä pisti silmään pieni tiedeuutinen, jonka mukaan puutkin nukkuvat. Tai lähinnä nuokkuvat.
- Koko puu nuokahtaa yön aikana. Lehtien ja oksien havaittiin nuokahtavan asteittain siten, että alin piste saavutettiin muutama tunti ennen auringonnousua. Aamulla puut palautuivat takaisin alkuperäiseen asentoonsa parissa tunnissa.

Koivikko alkaa heräillä. Hohhoijaa. Ei jaksa.

 













No jopas, ajattelin. Ketähän tuo nyt voi kiinnostaa. (Paitsi minua, joka olen parantumaton pienten ja ei-tärkeiden uutisten bongaaja.) Yllättäen uutinen nousi esille monen tutun Facebookin ja Twitterin uutisvirrassa. Moni löysi sisäisen puunsa kohdasta ”aamulla puut palautuvat takaisin alkuperäiseen asentoonsa parissa tunnissa”. Ehkä se lohduttaa hitaisiin aamuihin taipuvaisia ihmisiä.
Minä löysin sisäisen kontrollifriikkini, kun näin jo itseni taputtelemassa takapihan koivunrunkoja kuin taannoin perheen teinejä: Herätyys! Kuka se vielä nukkuu! Aurinko on jo ylhäällä! Hopi hopi ja yhteyttämään siitä. (Teinit eivät enää ole teinejä eivätkä asu kotona, joten minulla on nyt aikaa suunnata koko tarmoni puihin. Ne eivät edes pääse karkuun.)

Aloin miettiä omaa suhdettani puihin. Pari viikonloppua sitten kävin sukuni syntysijoilla ja näin isäni isän istuttamat lehtikuuset pihatien alussa. Pihaa ja taloa ei enää ole, mutta komeat kuuset muistuttavat oppimattoman mutta sydämen sivistystä hankkineen kansanmiehen kauneudenkaipuusta. Saisikohan sieltä pienen taimen omalle tontille?

 

Ukkiani en ole nähnyt, hänen istuttamansa lehtikuuset ovat tässä.

 
Viime keväänä pidättelin kyyneleitä, kun huomasin, miten pahoin jänikset olivat runnelleet vajaan metrin mittaista tammen alkua takapihallamme. Onneksi itku muuttui iloksi, kun tammi kesän mittaan vain pörhistyi käsittelystä.

Lapsena ajattelin, että havupuut ovat poikia ja lehtipuut tyttöjä. Pikkutytön päässä oli jostain syytä päässyt sikiämään rooliajattelu, jonka mukaan jyhkeät ja piikkiset puut ovat miehekkäitä, kun taas leppeästi havisevat ja oksiaan tuulessa keinuttelevat lehtipuut ovat heleissä vihreissä mekoissaan peräti naisellisia. Pieniä koivuneitoja otin käsistä ja tanssitin heitä. Syksyllä minua suretti, kun tuuli riisui kylmässä värisevät puut vaatteettomiksi. Nyttemmin olen alkanut ajatella pieniä kuusia tyttöinä ja isoja kuusia niiden äiteinä. Äidit katsovat korkeuksistaan, kun pikkutytöt iloitsevat vaaleanvihreistä kerkkäpitseistä, joita kevät virkkaa niiden helmoihin.

Kevään pitsiä, kuusen kerkkiä.

 


















Lapsuudenkotini lähellä, joen takana, kasvoi korkeita kuusia, joiden hahmot piirtyivät iltataivasta vasten. Niissä kuvittelin näkeväni sisareni ja hänen parhaat ystävättärensä viettämässä kahvikekkereitä.
Puiden kaataminen oli mielestäni todella surullista. Kotini lähellä oli humiseva harju, ja sen parturointi sai minut ihan pois tolaltani.

 

Lapsena ihailin mäntyjä tästä perspektiivistä sammalella leväten.

Tapaamani maahanmuuttajanuoret ovat häkellyksissään Suomen metsäisyydestä. He eivät puhu metsästä – forest – vaan käyttävät sanaa viidakko – jungle. Se kuulostaa vähän huvittavalta. Autossa istuvien nuorten päät kääntyilevät vasemmalta oikealle: eikö täällä näe muuta kuin pelkkää metsää?
– Kun meillä jossain kasvaa puu, ihmiset menevät sen luo ottamaan siitä kuvia, yksi nuorista kertoi.
Niinpä. Hyvin monelle suomalaisellekin puu on kaikkea muuta kuin kiintokuutiometriä ja selluloosan raaka-ainetta. Tutun puun kaataminen tai jo kaatamisaikeet saavat meidät tuohtumaan, ja kaupungin tai seurakunnan puisto-osasto saa tarkkaan selittää, miksi joku vaahtera tai lehmus on tullut tiensä päähän.

Tutkimusten mukaan jo kymmenen minuutin oleskelu ja liikkuminen metsässä kohentaa ihmisen mielialaa ja laskee verenpainetta. Puiden läheisyys todella rauhoittaa. Muistan kun olin menossa eräisiin hautajaisiin, ja olin paikalla hiukan liian aikaisin. Kävelin hautausmaalla ja stressasin sitä, että tapaan sukulaisten lisäksi minulle etäisiä ja tuntemattomia ihmisiä – ja kun ne hautajaiset eivät yleensä ole kovin rentoja kekkereitä muutenkaan. Äkkäsin hautausmaan laidalta ison kuusen, jonka oksat riippuivat suojaavana telttana. Pujahdin puun juurelle, maadoitin itseni sen juuristoon, nojasin runkoon, hengitin hitaasti ja syvään. Ja katso: pian olin valmis kohtaamaan lajitovereitani.

Puu joutuu joskus koville. Niin ihminenkin.