Vielä virtaa

Joulupäivä keskisuomalaisessa kartonkitehtaassa. Koneet eivät pysähdy, ja kahdeksantuntisen työvuoron aikana joulun työvuorolaisten silmien editse virtaa noin 500 tonnia sellumassaa. Valvomossa työskentelevät seuraavat prosessia tietokoneiltaan, mutta välillä pitää piipahtaa kuulostelemassa koneita. Harjaantunut korva kuulee, onko kaikki hyvin, vai muhiiko jossain ongelmanpoikanen.

Keskisuomalaisella maatilalla herätään jouluaamuna kello viideltä, niin kuin kaikkina muinakin aamuina. Kohta navetan lypsy-yksiköiden putkissa hyrskyttää maito tankkiin jäähtymään. Lehmät saavat rehuannoksen ohella jouluisen lauluannoksen sekä terveiset Jeesuksen syntymätallista, kun emäntä avaa radion jouluaamun jumalanpalveluksen alkaessa.

Sairaalassa virtaa veri tajuttoman kolaripotilaan suoneen. Toisella osastolla jalka-amputoidun liikuntakyvyttömän potilaan sängyn vierellä virtaa kurahdellen, kun pissapussi täyttyy. Hyväntekemisen mieli virtaa, kun  hoitaja työntää pyörätuolipotilaan pitkän käytävän päähän, jotta vanha mies näkisi ikkunasta lumiset puut ja hiljaisen joululiikenteen.
Toisella laidalla suurta sairaalaa happihyöky virtaa ensimmäistä elämänparkaisuaan päästävän vauvan keuhkoihin.

Valtakunnan valtasuonilla virtaa rekkaliikenne. Polttoaine, puutavara, maito, kemikaalit, kauppatavarat kulkevat pitkien rekkojen rahtaamina. 24/7-periaatteella toimivilla huoltoasemilla virtaa kahvi väsyneiden kuljettajien kuppeihin ja termareihin.

Kaupan myyjät kiinnittävät tapaninpäivänä alekylttejä sesonkivaatteisiin ja pakkaavat kohta vanhentuvia ruokia ruokapankkiin edelleen jaettaviksi. Hyväntekeväisyysjärjestöjen työntekijät ja vapaaehtoiset ovat huhkineet myöhään aattoiltana joulua vähäosaisillekin.


Hätäkeskuksiin virtaa puheluita. Jossain tulipalo, jossain terästettyjen jouluglögien aikaansaama tappelus. Turvakotien oville kolkutellaan, kun joulurauha sai skandit ja muuttui räyhäksi.

Niin mielellämme näemme joulun  pysähtymisen tilana ja paikkana. Joulu on kuin lumisadepallo, se joulukoriste, jonka sisällä on tonttu tai enkeli tai bambi tai seimiasetelma. Kaikki pysyy paikallaan siinä tunnelma-akvaariossa, jossa liikahtaa vain silloin, kun joku ottaa koristeen käteensä ja heilauttaa sitä niin, että lumihiutaleet leijuvat hitaasti kuvun sisällä ylhäältä alas.

Vaan joulupa tulee myös tien päälle. Joulu on vaeltajankin juhla. Joulu on epävalmiiden ihmisten ja keskeneräisten valmisteluiden juhla. Mieluummin valmiiton joulu kuin jouluton valmis. Sitä olen nyt opetellut, täydellisen joulutunnelman tavoittelija. 

Pelaisitko piparista pöytälätkää?

Nuuh – piparintuoksu tulee vastaan jo pienen näyttelytilan ovella. Eikä ihme, sillä kaikki näyttelyesineet on tehty piparkakkutaikinasta. Pöytälätkäpeli, hyrrät, nuket, maatuskat, legoukot – jopa keinuhevonen on tehty piparitaikinasta Piparkoogimaanian Mängyasjamuuseumiin eli lelumuseoon. 

Piparkoogimaania on Tallinnassa taas, nyt jo yhdeksättä kertaa se lumoaa Disaini- ja arkkitehtuurigalleriassa vanhan kaupungin kupeessa.

Näyttelyyn rakentamiseen on tarvittu noin kolmesataa kiloa piparkakkutaikinaa ja rutkasti sokerikuorrutetta. Tyylilaji on vapaa: joku on pipertänyt pientä ja siroa jälkeä, toinen on heittänyt rouhean huumorivaihteen päälle.
Näyttelyn päätteeksi voi istahtaa kahveille ja seurata, kuinka taiteilijat koristelevat erilaisilla muoteilla tehtyjä piparkakkuja kahvin kanssa syötäviksi tai sellofaaniin käärityiksi matkamuistoiksi.

Kuviokellujat vuoden 2012 urheiluaiheisessa näyttelyssä

 

Piparkoogimaania näki päivänvalon vuonna 2006. Idean keksi taiteilija Mari-Liis Läänemaa, joka oli tehnyt epätavanomaisia ja koristeellisia piparkakkuja lähipiirinsä avustuksella. Läänemaa uskoi, että ammattitaiteilijoiden piparillisista näkemyksistä saisi kiehtovan näyttelyn. 

Piparkoogimaania on kasvanut uskomattomiin mittoihin. Vuosien aikana siihen on osallistunut nelisensataa taiteilijaa; vuosittain noin sata kuvataiteilijaa tai arkkitehtia on taikonut tuoksuvia kuvia tai kolmiulotteisia rakennelmia. Suomen panoksen on tuonut turkulainen Petrus Kurppa puusta kaiverrettuine piparkakkumuotteineen ja niillä tehtyine leivonnaisineen.

Teemat ovat vaihdelleet. Pipariluomukset ovat vieneet maailmanympärysmatkalle, aikakoneeseen, urheilun maailmaan ja taidehistoriaan. Esimerkiksi piparkakusta tehty Mona-Lisa ja sentti kertaa sentti –kokoisista erivärisistä piparineliöistä kootut Marilyn- ja Toomas Henrik Ilves –mosaiikit ovat sykähdyttäviä. Unohtumattomia olivat myös piparitaikinasta valmistetut lenkkarit, kuviokellujat ja hyppyrimäki sekä palkintokoroke, jonka takana väijyivät doping-testaajat. 

Näyteikkunastakin voi kurkistaa, mitä näyttely sisältää.

Taikinan ja taiteilijoiden lisäksi Piparkoogimaania tarvitsee talkoolaisia. Lipunmyynnistä vastaava vanhempi rouva muistelee, kuinka Virossa ei voinut neuvostovallan aikana viettää julkista joulua. Kahvion myyntitiskin takana piparikukolle pyrstöä koristeleva taiteilija kertoo, että kukkomuotti on erään näyttelyyn osallistuneen taiteilijan isoisän tekemä – peräisin 30-luvulta. 

PiparkoogiMaania 2014 "Mänguasjamuuseum" toimub 18.12.2014 - 08.01.2015 Disaini-ja Arhitektuurigaleriis,
Pärnu mnt 6, Tallinnas.
Näitus on avatud iga päev
kl 11.00 - 18.00;
24. ja 31. dets 11.00-15.00;
Suletud 25.dets ja 1.jaan. Kohtumiseni.

Petteri Patavahti oli poro nimeltään

Jouluaaton aatto. Kauppakadulla ihmiset pysähtelevät katsomaan näyteikkunoita ja miettivät viimeisiä lahjaostoksia. Mustaa joulua pelättiin, mutta somimmoilleen alkoi leijua lumihiutaleita, jotka tanssivat ja välkähtelevät katulamppujen  valokeilassa. Jotain tästä vielä kuitenkin tuntuu puuttuvan.
Kyllä. Puuttuu se, ettei ole saanut eikä ehtinyt auttaa ketään, ja joulu on sentään hyvän tahdon juhla. Onneksi on Pelastusarmeija, ja sen Joulupata-keräys! Seteli tai kolikko löytyy taskunpohjalta ja sujahtaa keräyspadan ahtaasta aukosta. Kiitos ja siunattua joulua, huikkaa patavahti ja heittää hymyt päälle. Nyt voin jättää keskustan jouluhumun ja rauhoittua pyhiin.
Pelastusarmeijan Joulupata-keräys on alkanut Suomessa reilut sata vuotta sitten, ja sen brändi luotettavana auttajana on vain vahvistunut. Ja keräysavun tarve on säilynyt.

Itselläni on kokemusta monenlaisista keräyksistä: Yhteisvastuun listakerääjä, Nälkäpäivän ja Tasauspäivän lipaskerääjä tässä, päivää! Kaksi hienoa kokemusta on erityisesti jäänyt mieleen. 1990-luvulla Kosovon kriisi herätti suomalaiset auttamaan. Päivystin SPR:n lipas kädessäni kotikaupunkini suositun kirpparitapahtuman liepeillä yhtenä lauantaipäivänä. Ylläni oli keräysliivi, jossa luki isoin kirjaimin KOSOVO. Ihmiset koukkasivat  ihan asioikseen laittamaan rahaa lippaaseen. Kiittivät kun saivat antaa. Toisen kerran keräsin Haitin maanjäristyksen uhrien auttamiseksi. Haiti oli tuolloin Yhteisvastuukeräyksen kohdemaa, ja koska maanjäristys sattui paria viikkoa ennen virallista keräysaikaa, saimme aloittaa lipaskeräyksen heti. Se oli oikea-aikaista toimintaa, sillä ihmisten auttamishalu oli herännyt,  ja se oli suuri.

Joulupatavahtina oleminen on ollut kauan salainen haaveeni, ja nyt pääsin mukaan, kun työnantajani tekee tänä jouluna yhteistyötä keräyksen kanssa. Minulla on nyt kokemusta siitä hommasta vajaan kuuden tunnin verran.
- Mummo laittoi tämän kaksikymppisen ja sanoi, että nimenomaan Pelastusarmeijan keräykseen, sanoo nuori nainen ja ojentaa setelin.
- Sotilas vai upseeri? kysyy ikämies, enkä hoksaa vastata, että siviilipalvelusta suoritan.
- Kuinka pitkään olette täällä, minulla olisi lahjoitustavaraa.
- Kiitos kun olette.
- Viepäs tämä raha tädin pataan, äiti ojentaa kolikon viisivuotiaalle lapselleen.
- Tämä on hienoa työtä.
- Köyhä antaa vähästäänkin.
- Laitan rahan, kun olen joskus saanut itsekin apua.
- Äiti, meneekö nää rahat köyhille? – Ei kun vähäosaisille, keskustelevat äiti ja pikkytyttö.

Moni toki kulkee kiireisenä ohi. Joskus alan jo henkäistä kiitosta, kun ohikulkija työntää kätensä taskunpohjalle ja kaivaa esille – ihan rahakukkaron näköisen kännykkäkotelonsa. Tulee mieleen se lapsuuteni nolous, kun aloin ennakoida naapurinsedän toimintaa. Hän laittoi myös käden taskuunsa, ja luulin että sieltä nousee karkkipussi. Ylpeänä yritin teeskennellä isompaa itsekuria kuin minulla onkaan, ja hönkäisin että ei kiitos, olen jo saanut tänään yhden – kun huomasin, että hänellä olikin kädessään tupakkiaski.

Tiistaina päivystin kauppakeskuksen aulassa ihanan joulukuusen vieressä. Seurasin pikkupoikaa, joka tuijotti minua innosta säteilevin silmin. Ajattelin, että vissiin oma ylitsepursuava hyväntahtoisuuteni alkaa jo materialisoitua näkyvään muotoon. Tapailin toisella kädellä lapaluita, että joko sieltä alkaa siipiä puskea. Kunnes hoksasin, että takanani oikeankokoinen ja –näköinen poro, joka keikutti päätään vasemmalta oikealle. Älysin sitten väistyä näkymää peittämästä.