Petteri Patavahti oli poro nimeltään

Jouluaaton aatto. Kauppakadulla ihmiset pysähtelevät katsomaan näyteikkunoita ja miettivät viimeisiä lahjaostoksia. Mustaa joulua pelättiin, mutta somimmoilleen alkoi leijua lumihiutaleita, jotka tanssivat ja välkähtelevät katulamppujen  valokeilassa. Jotain tästä vielä kuitenkin tuntuu puuttuvan.
Kyllä. Puuttuu se, ettei ole saanut eikä ehtinyt auttaa ketään, ja joulu on sentään hyvän tahdon juhla. Onneksi on Pelastusarmeija, ja sen Joulupata-keräys! Seteli tai kolikko löytyy taskunpohjalta ja sujahtaa keräyspadan ahtaasta aukosta. Kiitos ja siunattua joulua, huikkaa patavahti ja heittää hymyt päälle. Nyt voin jättää keskustan jouluhumun ja rauhoittua pyhiin.
Pelastusarmeijan Joulupata-keräys on alkanut Suomessa reilut sata vuotta sitten, ja sen brändi luotettavana auttajana on vain vahvistunut. Ja keräysavun tarve on säilynyt.

Itselläni on kokemusta monenlaisista keräyksistä: Yhteisvastuun listakerääjä, Nälkäpäivän ja Tasauspäivän lipaskerääjä tässä, päivää! Kaksi hienoa kokemusta on erityisesti jäänyt mieleen. 1990-luvulla Kosovon kriisi herätti suomalaiset auttamaan. Päivystin SPR:n lipas kädessäni kotikaupunkini suositun kirpparitapahtuman liepeillä yhtenä lauantaipäivänä. Ylläni oli keräysliivi, jossa luki isoin kirjaimin KOSOVO. Ihmiset koukkasivat  ihan asioikseen laittamaan rahaa lippaaseen. Kiittivät kun saivat antaa. Toisen kerran keräsin Haitin maanjäristyksen uhrien auttamiseksi. Haiti oli tuolloin Yhteisvastuukeräyksen kohdemaa, ja koska maanjäristys sattui paria viikkoa ennen virallista keräysaikaa, saimme aloittaa lipaskeräyksen heti. Se oli oikea-aikaista toimintaa, sillä ihmisten auttamishalu oli herännyt,  ja se oli suuri.

Joulupatavahtina oleminen on ollut kauan salainen haaveeni, ja nyt pääsin mukaan, kun työnantajani tekee tänä jouluna yhteistyötä keräyksen kanssa. Minulla on nyt kokemusta siitä hommasta vajaan kuuden tunnin verran.
- Mummo laittoi tämän kaksikymppisen ja sanoi, että nimenomaan Pelastusarmeijan keräykseen, sanoo nuori nainen ja ojentaa setelin.
- Sotilas vai upseeri? kysyy ikämies, enkä hoksaa vastata, että siviilipalvelusta suoritan.
- Kuinka pitkään olette täällä, minulla olisi lahjoitustavaraa.
- Kiitos kun olette.
- Viepäs tämä raha tädin pataan, äiti ojentaa kolikon viisivuotiaalle lapselleen.
- Tämä on hienoa työtä.
- Köyhä antaa vähästäänkin.
- Laitan rahan, kun olen joskus saanut itsekin apua.
- Äiti, meneekö nää rahat köyhille? – Ei kun vähäosaisille, keskustelevat äiti ja pikkytyttö.

Moni toki kulkee kiireisenä ohi. Joskus alan jo henkäistä kiitosta, kun ohikulkija työntää kätensä taskunpohjalle ja kaivaa esille – ihan rahakukkaron näköisen kännykkäkotelonsa. Tulee mieleen se lapsuuteni nolous, kun aloin ennakoida naapurinsedän toimintaa. Hän laittoi myös käden taskuunsa, ja luulin että sieltä nousee karkkipussi. Ylpeänä yritin teeskennellä isompaa itsekuria kuin minulla onkaan, ja hönkäisin että ei kiitos, olen jo saanut tänään yhden – kun huomasin, että hänellä olikin kädessään tupakkiaski.

Tiistaina päivystin kauppakeskuksen aulassa ihanan joulukuusen vieressä. Seurasin pikkupoikaa, joka tuijotti minua innosta säteilevin silmin. Ajattelin, että vissiin oma ylitsepursuava hyväntahtoisuuteni alkaa jo materialisoitua näkyvään muotoon. Tapailin toisella kädellä lapaluita, että joko sieltä alkaa siipiä puskea. Kunnes hoksasin, että takanani oikeankokoinen ja –näköinen poro, joka keikutti päätään vasemmalta oikealle. Älysin sitten väistyä näkymää peittämästä.