Naps - se on kirkasvalolamppu

Naps sanoo kirkasvalolamppu keittiössä. Ikkunasta kun katson, näen pelkkää mustuutta.
Naps sanoo olohuoneen valokatkaisija illalla, kun tullaan ulkoa sisälle. Ulkona on vasta hämärää, nippa nappa sisälläkin näkisi puuhata ilman valoja, mutta ei viitsi. Samalla kun sytytän valot, ympärille syntyy valon luoma sisäkehä ja sen ympärille jää pimeys ja kaikki, mitä siellä on. Yhdellä sormenliikkeellä olen jakanut maailman kahtia, valoisaan ja pimeään, meihin ja noihin toisiin. 

Syksy ei ole lemppareitani, ei myöskään talvi. Pimeys puristaa. En pelkää pimeää, mutta se tekee monet asiat niin hankaliksi. Sain hämärästä ja pimeästä tarpeekseni lapsena, maalaistalossa, jossa ei ollut sähköjä ja jossa tuusattiin erilaisin valoneuvoin. Pieni himmeä öljylamppu, kirkkaat mutta epävarmat Hasakit ja Tilleyt – ja sitten lopulta asuinrakennukseen saadut kaasuvalot. Kynttilöillä tunnelmoitiin syksyilloin ja eritoten jouluna.

Tämä ei ole alkuperäinen öljylamppu vaan ledivalolamppu,
fiilistelytarkoituksiin.

Kesän kellahtaessa kohti elokuuta meillä pinnisteltiin, ettei tarvinnut laittaa valoa lamppuihin – se olisi merkinnyt myönnytystä syksyn lähestymiselle. Ilta jona valot laitettiin, oli jo surullinen. Ilmassa alkoi tuoksua loppukesä, ja valoa tavoittelevat hyönteiset pörisivät kiihkeinä kuumien lamppujen ympärillä ja napsuivat kuolleina lattialle. 

Koulumatkani oli reilun mittainen, ja taitoin sen kävellen. Erityisesti talvisilla suojakeleillä se oli pelottava, kun kaikki valaiseva lumi oli pudonnut korkeiden kuusien oksilta, ja tummat kuuset huokailivat tuulessa. 

Yhtenä aikuisaamuna – olin silloin vuorotteluvapaalla eivätkä aamut olleet kiireisiä – menin hakemaan aamun lehteä. Pysähdyin katsomaan sitä vähää valoa, joka tihkui katulampuista keltaisiin lehtiin. Satoi, ja isot pisarat suhahtelivat koivunlehtien lomasta maahan. Oli leppeä olo.
- En pelkää sinua enää, syksy, sanoin luottavaisesti ääneen.

 

Valo siilautuu lehtien lomasta pehmeästi ja pyöreästi.

No ei ehkä olisi pitänyt. En nimittäin ole niin varma siitä pelottomuudesta. Tänä syksynä olen huomannut etsiväni valoa – pientäkin valoa – aamun työreittini varrelta. Katulamppujen valo kiiltää lehtien pinnassa, pensaat hehkuvat kuin pienet soihdut. Valo muotoaa puita: nostaa valaistavia oksia esiin ja piilottaa toisia.

Kiva vastavalo, ja lehdet kuin pienet lyhdyt.

Olen ottanut valoista kuvia. Valokuvia. Julkaisin niitä Facebookissa, ja Fb-kaveri vinkkasi, että kuvaapa oikein kuvasarja, jossa näkyy ankeaksi ja pimeäksi parjatun syksyn pehmeä valo. Että teepä oikein valosarja.

Kadulle pudonneet vaahteran lehdet ovat kuin tähtiä.