Koskiretki oli lapsuudessani kevään merkki. Äiti ja isosisko ottivat minut mukaansa, ja katselimme kevättulvan jälkiä ja etsimme nuppuja tekevät kielot ja oravanmarjat. Yhtenä keväänä löytyi kuivalle maalle jätetty katiska ja sen sisään pujahtanut nälkiintynyt ja vihainen kissa. Kissa ei juuri jäänyt kiittelemään, kun longotin auki katiskan suuta ja päästin sen karkuun.
 |
Tässä kohtaa virtaus on vielä rauhallinen. Kohta kohahtaa. Kosken
virtausta on mukava katsoa, ja omassa elämässäkin on koskipaikkoja,
Mutta niiden jälkeen suvantopaikat tuntuvat hyvältä.
|
Tykkäsin radiokuunnelmista, ja erityisesti mieleen jäi vesipisaroista (!) kertova kuunnelma, jossa vesipisarat kiersivät lämpöpattereissa ympäri kerrostaloa. Joka kierroksella yhtä pientä pisaraa jännitti, että se ajautuu johonkin paisuntasäiliöön ja pois kierrosta, pois yhteisestä tarpeellisuudesta. Virtauksen vauhti kiristyi, pisarat ajautuivat nopeammin ja nopeammin, ja aina joku sinkoutui ulos kiertoradalta.
Tuo kuunnelma tulee aina mieleeni, kun katselen kosken virtausta. Mietin typeriä kysymyksiä.
Mikä on pienin veden yksikkö, mikä on yksi yksittäinen pisara - koska se lakkaa olemasta vesimassaa ja eriytyy pisaraksi?
Miksi pisaroiden vauhti kiihtyy ja joku (jotkut) syrjäytyy (syrjäytyvät) kiihkeästä menosta? Onko se luonnonlaki?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti