Hei, minä haluan syödä, elää ja hengittää

Mietin nuorten ilmastolakkoa ja muistelin omia pelkojani, jotka painoivat minua, kun olin vähän alle kaksikymppinen.

Sotaveteraanin tyttärenä pelkäsin sotaa. Eritoten totaalista ydinsotaa, kun kuulin, että silloisilla ydinasemäärillä olisi voinut tuhota maapallon monta kertaa. Taisin välillä kävellä hissukseen varpaillani, ettei askelteni tärinä herättäisi salaisissa säilöissään uinuvia maailmanlopun hirviöitä.. Arvatkaa kahdesti, kaipaanko niitä aikoja.

Lukiovuosina luin Rachel Carsonin kirjan Äänetön kevät. Siinä amerikkalaiskirjailija kuvasi ympäristömyrkkyjen vaikutusta luontoon. Kun linnut katoavat, laulu metsissä lakkaa.
Kirja aiheutti kahdenlaisen kohun: se herätti ihmiset suojelemaan luontoa, se sai torjunta-aineteollisuuden asettumaan puolustuskannalle. Carson piti erityisesti DDT:tä vaarallisena aineena, ja hänen kirjansa olikin yksi tekijä, joka vaikutti sen käytön kieltämiseen.
Yhden virhearvion Carsonkin teki: hän piti neonikotinoiden käyttöä hyvänä ideana. Nykyään niitä pidetään yhtenä syynä mehiläis- ja  muiden hyönteisten kadolle.

Carsonin ennustus lintukadosta näyttää pitävän paikkansa. Siihen on monta syytä. Jossain päin maailmaa ihmiset syövät "meidän" muuttolintujamme. Lintujen luontaiset ympäristöt muuttuvat ja katoavat, kun maanviljely muuttuu. Ehkä myös ilmastonmuutoksella on osuutensa?

Kirjan luettuani olen joka kevät räpsäyttänyt silmäni ammolleen, vastaanottamaan vihreyttä, uutta elämää, lintuparvien (joskin harventuneiden) lentoa taivaankannen yli.  Tunnen syvää kiitollisuutta. Vielä ei ole tullut äänetön kevät.
Ehkä olen liian hyväuskoinen, kun en osaa lukea luonnonmerkkejä enkä tunnista sitä kaikkea, mistä nyt olisi syytä huolestua. Ainakin tuorein uutinen eläin- ja kasvilajien sukupuutosta on pelottava. Meidän ihmisten on todella vaikea hyväksyä sitä, että joku sammal tai jäärä saattaa olla tärkeämpi kuin sivistynyt, kouluttautunut ja hyvään asemaan kohonnut ihminen. Onhan se nöyryyttävä ajatus.

Pölyttäjäkato uhkaa marjasatoamme. Ja noin kolmasosaa ravintoamme.

Olen laskenut oman hiilijalanjälkeni. Liian iso. Perhettä ajatellen hankittu omakotitalo. Pitkien etäisyyksien vuoksi ostettu auto. Siinä isoimmat synnit. Niin, ja lemmikkieläin.
Ilmastotekojeni puolelle voin laskea liki sataprosenttisen kasvissyönnin, hyvälaatuisiin vaatemateriaaleihin satsaamisen, kirppariostelun, kierrättämisen ja nykyisin lentomatkailusta pidättäytymisen (no, siitä en ole satavarma, ehkä "pakko" päästä Saksaan Ranskaan, hyviä raideyhteyksiä odotellessa). Silloin kun lensin, maksoin vapaaehtoista lentoveroa metsityshankkeisiin.

Ilmastonmuutos lisää äärisäitä ja tuo muun muassa kovempia myrskyjä.
Näin kaatui metsää Konnevedellä.

Tarvitsemme näemmä herättelijöitä. Yksi sellainen on Greta Thunberg. En haluaisi lukea enää yhtään artikkelia, jossa hänen toimintaansa aliarvioidaan ja jossa toiminnalle etsitään lääketieteellisiä diagnooseja.
Arvostan suuresti nuorten ilmastolakkoliikehdintää. Ei nuorten tarvitse tietää, miten asiat ratkaistaan, se on poliitikkojen, rahoittajien, tutkijoiden ja elinkeinoelämän tehtävä.
On myös muistettava, että me kaikki emme voi toimia ilmastonmuutoksen hidastamiseksi tai pysäyttämiseksi samalla panoksella. Hyväosaiset ovat jo saaneet enemmän, he myös maksakoot enemmän.

Mut kun se on se uskonto

Suomalainen mäntymetsä tuoksuu niin kuin suomalainen kevätmetsä vain tuoksuu. Polulla kävelee peräkanaa kolme turvapaikanhakijanuorta, joista yksi soitattaa puhelimelta kotimaansa musiikkia.

Kohta yksi heistä lähestyy minua ja sanoo: Opettaja (!), voinko kysyä. Että kun meidän kotimaassa uskotaan, että metsässä on henkiä.
Varmistin vielä, että sanoit siis ghost. Kyllä, juuri se sana oli kyseessä. Selitin, että me suomalaisetkin olemme aikoinaan uskoneet metsän henkiin, hyviin tai pahoihin. Se on näkynyt esimerkiksi siinä, että kesän ensimmäistä marjasatoa ei saanut viedä kotiin, vaan se piti lahjoittaa uhrina metsälle ja sen hengille. Enää emme enää ajattele niin. Metsään menemistä ei tarvitse henkien pelossa karttaa.

- Opettaja, voinko kysyä kristinuskosta. Että onko olemassa pahoja henkiä?
Uuh… Henki. Mitä minä sanon muslimipojalle, joka edustaa monoteistista kirjan uskontoa? Hänen uskontonsa näkee meidän kolminaisuusoppimme kolmijumalaisuutena. Ja kun meillä on se Henki. Pyhä. Teen klassisen sormitempun ja muodostan etusormista ja peukuista kolmion.
- Kyllä, meillä on Henki. Meillä on yksi Jumala, mutta me voimme puhua Hänestä kolmena tapana vaikuttaa. Jumala loi maailman, Jeesus pelastaa synnistä ja pahoista teoista, Pyhä Henki auttaa meitä ymmärtämään ja vie meitä Jumalan läheisyyteen.
Meidän ei tarvitse pelätä pahoja henkiä, sillä Jeesus on vahvempi kuin me. Emme keskity niihin vaan uskomme, että Jeesus hoiti sen homman meidän puolestamme. Puhuttiin oikeista teoista ja vääristä teoista. Änkytin englanniksi kertomusta intiaanivanhuksesta, joka sanoi, että meidän sisällämme elää kaksi koiraa, häijy ja ystävällinen. Se koira kasvaa, jota ruokimme.
- Noin minäkin ajattelen, poika sanoo.

Illalla annan itselleni intiaaninimen ”Kävelee metsässä ja puhuu Pyhästä Kolminaisuudesta”. Tosin vain pyydettäessä ja in bad English. Ymmärrys siitä, mitä poika ehkä saattoi tarkoittaa puheillaan hengistä, tulee jälkijunassa, jos silloinkaan. Minä asun Valistuksen tällä puolella, poika siellä toisella. Lähetystyössä siellä toisella puolella olleet papit olisivat oitis tajunneet, mitä hän ajoi takaa.

Sunnuntaina osallistuin suomalaisnuoren konfirmaatiokirkkoon. Tilanne oli sikäli erikoinen, että autooni tuli ilolla kolme turvapaikanhakijanuorta, jotka pukeutuivat parhaimpiinsa.
Istumme kirkonpenkissä, annan virsikirjan ja selostan, miten kulloinkin laulettava virsi löytyy. Yritän eläytyä heidän olemiseensa, niin että hikeä pukkaa. En saa levosta kiinni, koska minulla on lapsesta lähtien ollut se typerä tapa, että kuvittelen toisten puolesta, mitä he ajattelevat. Jossain vaiheessa yritän luoda ympärilleni vakuumin pussin, jonne toisten ajatukset eivät pääse. Yritän olla ajattelematta, että he ovat MUSLIMInuoria. Koska mahdan päästä siihen, että ajattelen vain nuoria? Ihmisiä, en MUSLIMI-ihmisiä?
Konfirmaatiomessu kestää. Selostan välillä kuiskien, mitä tapahtuu. Ehtoollisen alussa sanon, että tämä nyt vähän kestää vielä. Jos haluatte, voimme mennä vaikka ulos. Yksi pojista näyttää maltillisesti kädellä, että istutaan rauhassa vaan.

Ja taas me törmäämme siihen Pyhään Kolminaisuuteen. Melkein pirskahdan kyyneliin, kun lauletaan virren numero 135 viimeistä säkeistöä. ”Henkensä hän heikoille suo ja keskellemme lämpöä luo.” Niin, ehkä tässä on Henki läsnä, kun erilaisuudesta huolimatta voimme istua samassa penkissä ilman pelkoa ja kunnioittavalla mielellä.

Tiedän, että Suomeen tulleilla turvapaikanhakijoilla on monenlaista suhtautumista uskontoihin. Oma uskonto, se johon on pienestä pitäen kasvanut, voi olla monelle kuin kotimaa, paimentolaisen kotiteltta oudoissa oloissa. Se on turvarakenne, joka jäsentää maailmaa. Siitä saa lohtua, kun tietämättömyys siitä, mitä huominen tuo, ahdistaa. Jos itse joutuisin jättämään kotimaani, kristinusko olisi varmaankin minulle se juttu, josta hakisin lohtua ja tukea: ”Ei ole meillä pysyväistä kaupunkia”.
Toiselle uskonto on ollut pakkopaita, josta saa nyt ottaa sarkastistakin etäisyyttä ja josta tekee mieli heittää varovaista vitsiäkin. Tai no ainakin kritiikkiä. Mutta mitä tilalle?
Jos vaikka kuuntelevaa ystävyyttä?

PS 1 Jutun alussa mainittu poika sanoi minua opettajaksi, koska käyn apuopena Puhutaan suomea -tunneilla. Muu guru en siis ole (enkä luultavasti kuvittele olevani).
PS 2 Ajattelen, että me suomalaiset suhtaudumme islaminuskoisiin niin pelokkaasti ja vihamielisesti myös siksi, että meillä on aika ankara uskontoallergia. Ja näillä turvapaikanhakijoilla on leimallisesti the Uskonto.

Onko syrjäytyminen luonnonlaki?

Vesi virtaa, koski kohisee. Kiersin pitkästä aikaa synnyinkotini lähikosken. Kodin kohdalla vesi virtaa maltillisesti ja hitaasti, veteen pudonnut haavanlehti liikkuu tuskin huomattavasti. Vauhti alkaa pikkuhiljaa kiihtyä ja vie lehteä kohti kuohuja.

Koskiretki oli lapsuudessani kevään merkki. Äiti ja isosisko ottivat minut mukaansa, ja katselimme kevättulvan jälkiä ja etsimme nuppuja tekevät kielot ja oravanmarjat. Yhtenä keväänä löytyi kuivalle maalle jätetty katiska ja sen sisään pujahtanut nälkiintynyt ja vihainen kissa. Kissa ei juuri jäänyt kiittelemään, kun longotin auki katiskan suuta ja päästin sen karkuun.

Tässä kohtaa virtaus on vielä rauhallinen. Kohta kohahtaa. Kosken
virtausta on mukava katsoa, ja omassa elämässäkin on koskipaikkoja,

Mutta niiden jälkeen suvantopaikat tuntuvat hyvältä.

  

Tykkäsin radiokuunnelmista, ja erityisesti mieleen jäi vesipisaroista (!) kertova kuunnelma, jossa vesipisarat kiersivät lämpöpattereissa ympäri kerrostaloa. Joka kierroksella yhtä pientä pisaraa jännitti, että se ajautuu johonkin paisuntasäiliöön ja pois kierrosta, pois yhteisestä tarpeellisuudesta. Virtauksen vauhti kiristyi, pisarat ajautuivat nopeammin ja nopeammin, ja aina joku sinkoutui ulos kiertoradalta.
Tuo kuunnelma tulee aina mieleeni, kun katselen kosken virtausta. Mietin typeriä kysymyksiä.
Mikä on pienin veden yksikkö, mikä on yksi yksittäinen pisara - koska se lakkaa olemasta vesimassaa ja eriytyy pisaraksi?
Miksi pisaroiden vauhti kiihtyy ja joku (jotkut) syrjäytyy (syrjäytyvät) kiihkeästä menosta? Onko se luonnonlaki?

Uppoa vihreään retriittiin

Kiitos ope kannustuksesta! Uskalsin koskea Youtuben editointityökaluihin. Eilen työstin Via Dolorosa-pätkää, mutta se on kesken. Tänään tein yksinkertaisemman hankkeen: kesäisenä iltana kuvatun retriittivideon: kun järvenrannan puihin heijastui veden välke, kauniina, rauhoittavana, aaltomaisena liikkeenä.
Se näky vaati hiljentymään. Sellaiset hetket ovat hienoja. Halusin kuvata sen, halusin tarjota sen muillekin.

Ole siis hyvä: reilut puoli minuuttia vihreää retriittiä!

Työssäni Jyväskylän viestinnässä olen väistänyt videohankkeeseen koskemista. Kynnys on korkea. Liian teknistä. Ja kuinka löytää katsojia, olipa video miten hieno tahansa? Meidän seurakuntalehdellämme on oma Youtube-kanava, jossa suurimman suosion on saanut Myrskyluodon Maijaa teatterissa esittäneen näyttelijän haastattelu. Kuuluisa kynttilälyhtyvideo saavuttaa sen suosiota uhkaavasti.

Oletan, että paras tapa saada katsojia videoille on se, että videoille löytyy myös tekijöitä esimerkiksi nuorista. Heillähän se kuvaus ja taltionti on jo toinen luonto, kännykkäkamera kädessä syntyneillä. Ja hauska ote hallussa.