Suomalaiset, tuo hiljaisuutta rakastava kansa

Ah, kesäinen viikonloppu, takapiha, puutarhatuoli ja hiljaisuus. Vain linnunlaulu korvissani.



Paitsi että naapuri A aloittaa autonsa imuroinnin ja huudattaa suomi-iskelmää. Kun auto on pesty, on naapuri B:n vuoro ryhtyä samoihin puuhiin mutta paikallisradion kaiuttaman Raatteentien säestyksellä. "Siinä on rajapuomi, jossa lukee: tästä alkaa Suomi."

Kohta naapuri C käynnistää ruohonleikkurin ja puskee sillä voikukat mataliksi. Kun hän lopettelee, on naapuri D:n vuoro nitistää kolmisenttinen ruoho yksisenttiseksi. Sen jälkeen naapuri A on jo levännyt riittävästi auton siistimisen jälkeen ja työntää ruohonleikkurinsa tarvikevajasta ulos.

Kun kaikki viisi naapuria ovat kaanonina leikanneet ruohonsa, on ensimmäinen ehtinyt huomata, että pensaiden alusissa on siistimisen varaa. Ja ei kun ruohotrimmeri käyntiin. PrrRRrrrRRRrrr. Saman huomion tekevät hetken kuluttua loputkin neljä naapuria.

Kun trimmerit hiljenevät, jostain kantautuu sirkkelin vingahduksia. Ja moottorisahan. Moponuoriso pörähtää kioskireissulta kotiin, ja joku isä päättää riemastuttaa perillistään mönkijäajelulla.
Ja en tiennytkään, että noiden naapurien koiran nimi on Perkele. Aina sitä uuttaa oppii ihminen.

Jos lähtisi mökille. Hiljaista järvenrantaa riittää silmänkantamattomiin. Paitsi että joku kurvailee keskellä järveä moottoriveneellä. Ai mutta niitähän on kolme. Kilpaako ne ajavat? Mökkinaapurikin vilkuttelee laituriltaan. Tuntuu tykkäävän teknosta.

Jos lähtisi käymään sukuhaudoilla. Siellä on ainakin hiljaista. Paitsi että äänivallin rikkoo pari hävittäjää, jotka ovat harjoituslennolla. Olihan siitä jo lehdessäkin kerrottu.

Kun missi hellekesälle kasvot antoi

Naureskelin aikoinaan iltapäivälehden lööpille, jonka teksti oli: Viivi antoi helteelle kasvot. Kuvassa oli kyseinen Viivi takaapäin kuvattuna. En ihan tajunnut, miten missin takapuoli voi olla hellekesän kasvot. Siinä tapauksessa näkisin helteen mieluummin kasvottomana.

Viime lauantaina iltapäivälehden kantta kuvitti bikinipukuinen missi-Sara, ja lööpin teksti ilmoitti: missi-Sara antaa vinkit helteeseen.
Hirmuhelle, kohupakkanen, ukkosmyrsky. Onneksi on sääilmiöt - mistä lehdet muuten kirjoittaisivat?

Vaan onhan se hyvä, että missi neuvoo missin auktoriteetilla, miten helteiden kanssa pärjätään. Ajattelin ostaa lehden äitvanhallekin (94 v). Hänhän on nähnyt vain 30-luvun pula-ajan, selvinnyt orpotyttönä aikuisuuteen, kahlannut läpi raskaat sotavuodet, asettautunut niin sanotulle kylmälle tilalle 50-luvulla, kasvattanut korvessa neljä lasta... mutta noista  helletaidoista en ole ihan varma.

Sunnuntai-iltana muuten huomasin, että kaulan aluetta ja olkapäitä kuumottaa kummasti. Punottaakin. Ehkä missi-Sara olisi sittenkin osannut antaa minulle neuvon tai kaksi.

Osimoilleen näin, sanoi Heikkis-Jamo kesästä

Osimoilleen näin, tuumi Heikkis-Jamo ja silmäili heräävää luontoa. Monta kevättä ja kesää oli kulunut hallojen ja lumikuurojen piiskatessa vaivalla muokattuja peltoja. Säät olivat menneet sekaisin, eikä vilja kasvanut. Kotikylänsä hauskuttajana tunnetun Jamonkin hymy oli alkanut hyytyä, kun nälkä kurisi suolistossa.

Nälkä oli kerännyt kylältä ankeaa satoa. Ruotsin valtakunnan itäisen lisäkkeen Suomen asukkaista peräti kolmasosa oli kuollut nälkään ja kerjäläislaumojen kuljettamiin tauteihin. Jamon naapurikylässä toisteltiin Ymmi Hinaajan viimeisiä sanoja, jotka hän oli sopertanut kolmelle nälkää valittavalle lapselleen: Kuule kun en minä nyt voi teille ruisleiväksi tässä muuttua. Ymmin kohtalo oli suistanut kyläläiset järkytykseen, sillä he olivat tottuneet saamaan häneltä neuvot asiaan kuin asiaan. Imatran Antsku ei kehuskellut pasta carbonaralla. Ukonkin silmät olivat alkaneet verestää entistä pahemmin. Lienevätkö elossakaan enää, Antsku ja ukko, mietti Heikkis-Jamo.

Mutta nyt kevät oli tullut ajoissa, siemenviljaa oli luvassa, auringon lämpö ja vesisateet olivat muhevoittaneet multaa. Kohta alettiin syrjäperilläkin laulaa uutta laulua, kun peltotöiltä kirkkoon ehdittiin. Miten sen sanat hivelivätkään mieltä. Nyt siunaustaan suopi taas lämpö auringon, se luonnon uudeks´ luopi, sen kutsuu elohon… Taas niityt vihannoivat, ja laiho laaksossa…

Suuret kuolonvuodet osuivat pieneksi jääkaudeksi kutsuttuun ilmastonvaiheeseen 1690-luvun loppuvuosina. Kriisivalmiutta ei ollut, Itämeri oli jäässä myöhään, eivätkä siemenviljaa kuljettaneet laivat päässeet perille. Seuraavat pahat nälkävuodet olivat vuosina 1866-68. Seuraavan kerran pettua järsittiin ensimmäisen maailmansodan ja kansalaissodan jälkimainingeissa. Viimeisistä pettuvuosista on aikaa noin sata vuotta. Montako vuotta on seuraaviin, sitä emme tiedä.

Suvivirsi tuli virsikirjaan vuonna 1701, nälkävuosien jälkeen. Sen säilyttäminen suomalaisten tajunnassa, muistissa ja korvissa on kulttuuriteko. Sen laulaminen on kevätilon ja koulunpäättymisen ilon lisäksi muistutus elämän ennakoimattomuudesta.

 

Se Musta Lintu

Jokaisen tuttavapiirissä on varmaan ainakin yksi ihminen, joka alkaa jo toukokuussa höpöttää, että ensi kuussa se alkaa päivä lyhetä. Juhannuksena se sanoo, että kesä on puolessa välissä ja kohta jo ohi. Heinäkuussa se nuuskii ilmaa ja sanoo, että elokuulta tuoksuu.

Itsekin olen muuttumassa sellaiseksi. Vuosi vuodelta aiemmaksi hiipii pelko, että kohta on syksy ja pimeys, se kaikenkattava pimeys.

Aamulla hain postia. Aurinko paistoi, kuului pikkulinnun tirinää ja tirskutusta. Kuului variksen muistutus: kraah. Olen täällä minäkin. Olen täällä minäkin, jonka lentää vaapun syksyt ja talvet.
Kävelin rantatietä töihin. Juuri vapaaksi päässyt järvi väreili. Kuului taas pikkulintujen tirinää, tirskutusta ja siipien suhinaa. Mutta koivun oksassa istui se Mykkä Musta Lintu.
- Kun nuo ovat lähteneet, minä jään, minä jään.

Uppoa vihreään retriittiin

Kiitos ope kannustuksesta! Uskalsin koskea Youtuben editointityökaluihin. Eilen työstin Via Dolorosa-pätkää, mutta se on kesken. Tänään tein yksinkertaisemman hankkeen: kesäisenä iltana kuvatun retriittivideon: kun järvenrannan puihin heijastui veden välke, kauniina, rauhoittavana, aaltomaisena liikkeenä.
Se näky vaati hiljentymään. Sellaiset hetket ovat hienoja. Halusin kuvata sen, halusin tarjota sen muillekin.

Ole siis hyvä: reilut puoli minuuttia vihreää retriittiä!

Työssäni Jyväskylän viestinnässä olen väistänyt videohankkeeseen koskemista. Kynnys on korkea. Liian teknistä. Ja kuinka löytää katsojia, olipa video miten hieno tahansa? Meidän seurakuntalehdellämme on oma Youtube-kanava, jossa suurimman suosion on saanut Myrskyluodon Maijaa teatterissa esittäneen näyttelijän haastattelu. Kuuluisa kynttilälyhtyvideo saavuttaa sen suosiota uhkaavasti.

Oletan, että paras tapa saada katsojia videoille on se, että videoille löytyy myös tekijöitä esimerkiksi nuorista. Heillähän se kuvaus ja taltionti on jo toinen luonto, kännykkäkamera kädessä syntyneillä. Ja hauska ote hallussa.

Kissavideot ovat rankasti aliarvostettuja esimiesten keskuudessa

Videoprojekti vielä vaiheessa. Ollut jo pitkään. Työkaveri on tuuppinut minua videoimaan Henki & elämän Youtube-tílille sisältöä. Olen onnistunut väistämään. Ehkä ensi viikolla teen ensimmäisen The Videon työpaikkani järjestelmäkameralla. Teemana tuunaus ja kauniiden korttien valmistus lähetyksen hyväksi. Ovat muuten kauniita hää- ja rippionnittelukortteja!
Omalla pokkarilla olen kuvannut kissaamme, veden virtausta koskessa, valoja ja varjoja järvenrannan "puukatedraalissa". Puolen minuutin tai 15 sekunnin luontopätkiä olen tarjoillut silloin tällöin seurakunnan Fb-sivuille miniretriitteinä. Pysähdy ja katso, sanattomasti, äänettömästi. Näitä videoita olen julkaissut omalla Youtube-tililläni.
Ajan kulua kuvaavan videopätkän kuvasin Tallinnassa yhdessä lahjatavarakaupassa. Kellojen eritahtinen kliksutus ei tosin taida rauhoittaa, luulen.

Henki & elämän videotuotanto eli kaksi työkaveriani elvisteli joulun alla jäälyhtyvideolla. Valitettavasti tämä ohjevideo jäi vähän vajaakäytölle, kun talvi on ollut sellainen kuin on. Ehkä ensi jouluna parempi onni?

Oleellisinta tässä videotuotannossa olisi löytää yleisö. Miten se tehdään?

Ja jos kissavideoiden katselu on esimiesten keskuudessa aliarvostettua, niin turha nyhrääminen taas on yli-. Tämä tuli mieleen, kun katsoin televisiosta dokumenttia, jossa esiteltiin suomalaisen miehen Youtube-videoita. Kaveri laittaa kameran päälle, mittailee vettä ja kahvia keittimeen ja ilmoittaa: nyt minä keitän tässä kahvia. Toinen kaveri taas ajaa autoa - pyörittää rennosti rattia vasemmalla kädellä ja huiskii oikealla kädellä kameran kanssa videokuvaa. Ja niitä videoita kuulkaa ladataan!

Samoin kuin kissavideoita. Niiden katselun väitetään rauhoittavan ihmistä ja vähentävän stressiä. Pelkään kuitenkin, että esimiehen stressi ei juuri vähene, jos hän näkee minun katselevan kissavideoita työaikana.