Nälkä oli kerännyt kylältä ankeaa satoa. Ruotsin valtakunnan itäisen lisäkkeen Suomen asukkaista peräti kolmasosa oli kuollut nälkään ja kerjäläislaumojen kuljettamiin tauteihin. Jamon naapurikylässä toisteltiin Ymmi Hinaajan viimeisiä sanoja, jotka hän oli sopertanut kolmelle nälkää valittavalle lapselleen: Kuule kun en minä nyt voi teille ruisleiväksi tässä muuttua. Ymmin kohtalo oli suistanut kyläläiset järkytykseen, sillä he olivat tottuneet saamaan häneltä neuvot asiaan kuin asiaan. Imatran Antsku ei kehuskellut pasta carbonaralla. Ukonkin silmät olivat alkaneet verestää entistä pahemmin. Lienevätkö elossakaan enää, Antsku ja ukko, mietti Heikkis-Jamo.
Mutta nyt kevät oli tullut ajoissa, siemenviljaa oli
luvassa, auringon lämpö ja vesisateet olivat muhevoittaneet multaa. Kohta
alettiin syrjäperilläkin laulaa uutta laulua, kun peltotöiltä kirkkoon
ehdittiin. Miten sen sanat hivelivätkään mieltä. Nyt siunaustaan suopi taas
lämpö auringon, se luonnon uudeks´ luopi, sen kutsuu elohon… Taas niityt
vihannoivat, ja laiho laaksossa…
Suuret kuolonvuodet osuivat pieneksi jääkaudeksi kutsuttuun
ilmastonvaiheeseen 1690-luvun loppuvuosina. Kriisivalmiutta ei ollut, Itämeri
oli jäässä myöhään, eivätkä siemenviljaa kuljettaneet laivat päässeet perille.
Seuraavat pahat nälkävuodet olivat vuosina 1866-68. Seuraavan kerran pettua
järsittiin ensimmäisen maailmansodan ja kansalaissodan jälkimainingeissa.
Viimeisistä pettuvuosista on aikaa noin sata vuotta. Montako vuotta on
seuraaviin, sitä emme tiedä.
Suvivirsi tuli virsikirjaan vuonna 1701, nälkävuosien
jälkeen. Sen säilyttäminen suomalaisten tajunnassa, muistissa ja korvissa on
kulttuuriteko. Sen laulaminen on kevätilon ja koulunpäättymisen ilon lisäksi
muistutus elämän ennakoimattomuudesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti