Hamsteri pitää puheen vanhoille kengillekin

Onneksi ei ole ihan noin pahaksi päässyt, mietin ja pidin varmuuden vuoksi nenästäni kiinni, kun katsoin amerikkalaista hamstraajista kertovaa ohjelmaa televisiosta. Vähän on oireita siihen suuntaan, mutta vielä en kuitenkaan laita talteen tyhjiä kissanruoka- tai ananaspurkkeja.

Suhteeni tavaroihin on nostalginen. En saa heitetyksi tarpeettomia esineitä pois, joten nurkissa pyörii tietokoneen johtoja, entisten koneiden hiiriä, kangatilkkuja, joista voisi joskus ommella jotain, sitten kun on aikaa siihen. On kenkiä, joita voisi "ehkä vielä ruohoa leikatessa" pitää, on puseroita, joista ehkä voisi leikata raksia kauniit kuviot talteen ja ommella sohvatyynyn. On kauan sitten rikki tallotun maatuskanuken osat, jotka voisi vielä liimata yhteen. On jo ostettaessa rikkinäinen kirpparilta löydetty koriste, se kipsinen lapsihahmo, jonka toinen jalka on murtunut.
On ne peltipurkit, joita piti ostaa, koska ne ovat samanlaisia kuin lapsuudessani.

Lapsuudessa, juu. Isosisko osti minulle kerran mokkasiinit, vaaleanpunervat ohutpohjaiset kengät, joihin kiinnyin suunnattomasti. Juoksin niillä yhden ihanan kesän. Talven jälkeen otin kengät taas esille - ja voi kauhistus! - ne eivät enää mahtuneet jalkaani. Suru oli suuri, samanlaisia ei enää varmasti löytyisi, ja sitä paitsi: mitä kengät ajattelevat, kun en enää käytäkään niitä. Ne joutuvat katsomaan hylättyinä nurkassa, kun minä juosta lippasen huoletonna uusilla kengillä.
Silittelin kenkiä ja pidin niille jäähyväispuheen. "Huomaattehan, arvoisat kengät, että te olette minulle liian pienet", selitin ja mittasin kenkiä jalkapohjaani vasten. "Te olette tosi kauniit kengät ja pidän teistä valtavasti. Valitettavasti vain varpaani kasvavat kippuraan, jos käytän teitä vielä".

Minulla on sellainen teoria, että hamstraamme nykyään esineitä, koska muistamme oman lapsuutemme tavarat turvallisina - ja lapsuutemme selkeänä, koska meidän tehtävämme ei silloin ollut taistella tavaravuoren kanssa. Siitä huolehtivat aikuiset; eikähän tavaraa edes ollut niin paljon. Nyt meitä ahdistaa omien kotiemme tavaranpaljous, emmekä tiedä, mitä sille voisi tehdä. Niipä etsime nostalgista turvaa lapsuuden tavaroista - ja kannamme niitä selkä vääränä kotiin kirppareilta. Ja kappas: meillä on taas vähän lisää tavaroita huolenamme.

Tänään sain ankaran ukaasin: minun on hankittava uusi työpuhelin. Entiselläkin voi soittaa, sillä voi ottaa kuvia ja jopa videopätkää. Sillä voi lähettää tekstareita ja vastaanottaa tekstareita... no eihän se mikään hiplailunäyttöinen älypuhelin kylläkään ole, mutta siinä on vielä monta toimivaa osaa..
Esimies vaikutti sen verran selkeäsanaiselta, että työpuhelimen vaihto on edessä. Vieläpä aika lähitulevaisuudessa. Pitänee alkaa suunnitella hellää jäähyväispuhetta nykyiselle kumppanilleni.
Oma siviilipuhelimeni toimii sikseenkin hyvin. Logo siitä on huitunut melkein näkymättömiin, mutta niinpä se huitui Nokiakin. Näppäimistön numerot eivät enää näy kirkkaina, näppäimistökansi rempsottaa vähän irti ja yhdessä kulmassa on murtuma. Mutta siinäkin on vielä monta toimivaa osaa.

Siviilipuhelimeni kulmassa on pieni murtuma ja kansi rempsottaa irti.
Mutta kuten sanottu, on siinä vielä monta toimivaakin osaa.