Äiti ja sikseen jättämisen taito

Pikkutyttö seisoo aulan työpöydällä ja valmistautuu hyppäämään: Äiti, ota kiinni! Äiti, sinä olet minun kotini.
Pikkupoika istuu syöttötuolissa ja katsoo ihmetellen ranteensa ihoon ilmestynyttä naarmua, elämänsä ensimmäistä: Äiti, ota se pois!

Äiti on lastensa kanssa seurakunnan järjestämässä puuhapäivässä. Nimilappuihin pitää kirjoittaa nimet. Lapset haluavat kirjoittaa itse, ja äidin kieli liikkuu äidin suussa ylös-alas ja vasemmalta oikealle lasten kynänliikkeiden mukaisesti. Lopulta lapset ovat saaneet nimensä kirjoitetuksi, vain äidin lappu on tyhjä. Äiti havahtuu kirjoittamaan. Ensin lapulle on vähällä ilmestyä esikoisen nimi, sitten kuopuksen, kolmanneksi äiti aloittaa kirjoittaa että "äiti". Vasta neljäs vaihtoehto on oikea, se oma nimi.

Äidit tuppaavat joskus olemaan rajattomia. Omat rajat ja lasten rajat menevät sekaisin ja päällekkäin. Onneksi lapset alkavat löytää rajansa ja puolustaa niitä. Lapsi tekee mitä lapsen pitää tehdä. Överiksi menee. Joskus tosi pahasti.

Puhuvat tiikeri- tai leijonaemoista. Että äidin pitää olla semmoinen. Aikamoinen tiikeriäiti on ollut esimerkiksi Anita Korhonen, joka jaksoi toivoa ja kannustaa, kun huumeet olivat viedä hänen tyttärensä. Anita Korhonen kuvaa omaa tiikeriäidin kolmessa kirjassa. Joku tiikeriäiti taistelee vammaisen lapsensa puolesta. Joku tiikeriäiti nielaisee ylpeytensä ja käy tapaamassa vankilaan joutunutta lastaan. Miettii, että tätä ei tilattu, mutta tätä tuli ja tämän kanssa on mentävä.

Kaikki äidit, tiikerit ja vähemmällä päässeet, joutuvat monta kertaa  miettimään, milloin omat neuvot on paras pitää omina tietoinaan. Milloin pitää taistella raivokkaasti, milloin pitää jättää sikseen; milloin pitää osata olla sanomatta että "mitäs minä sanoin".

Isosiskon tekemä onittelukortti. Vasemmalla ryhmässä isä ja isoveljet.
Sinimekkoinen on äiti, minulla on punainen mekko ja rusetit.
Isosisko ojentaa täytekakkua.