Voiton päivä osuu äitienpäivän aattoon - so what?

Sain lapsena lahjaksi kirjan nimeltä Sinihilkkainen tyttö. Vaikka se oli lastenkirja, se kertoi sodasta - lapsesta sotapakolaisena. Kirjan kannessa  mustatukkainen tyttö, Valenka, juottaa tuttipullolla pientä karitsaa. (Linkistä löytyy mukava kirjaesittely, jossa kirjoittaja nostaa esille sydänlämpöisiä yksityiskohtia kirjasta.)

Kirjan kansi ja mustavalkoinen kuvitus on Maija Karman käsialaa

Valenka, Valentina, kulkeutuu kahden aikuisen mukana pieneen taloon Neuvostoliitossa, jossain syvällä maaseudulla. Valenkan isä oli rintamalla, äiti oli kuollut isossa kaupungissa ankarissa pommituksissa. Aikuiset jatkavat matkaansa, orpo Valenka jää taloon äiti-Darjan ja kolmen lapsen sekä yhden ukin hoteisiin. Lapset testaavat tulokasta, teettävät tällä temppuja, joista arvaavat aikuisten suuttuvan. Sekä ihmettelevät kaupunkilaistytön tietämättömyyttä maalaistavoista.
Äiti-Darjalla riittää ymmärrystä pientä muukalaista kohtaan. Hän ei tungettele, vaan rakentaa luottamusta pienillä teoilla, ystävällisillä sanoilla. Oivaa äitienpäivän lukemistoa siis tämä kirja.

Isäni oli sotaveteraani, joka huusi yöllä painajaisiaan. Siksi olin lapsena selkeästi sen sotaan ajautuneen maan kansalainen, josta Tuntemattomassa sotilaassa todetaan, että Neuvostoliitto voitti, mutta toiseksi tuli pieni ja sisukas Suomi.
Sinihilkkainen tyttö avasi silmiä sille mittaamattomalle kärsimykselle ja tuholle, joka kohtasi neuvostoihmisiä toisen maailmansodan aikana. 

Toisen kirjan, joka avasi silmiäni taas uusille näkökulmille, luin joskus lukioiässä. Valitettavasti en enää muista kirjan enkä kirjailijan nimeä, sillä luin noihin(kin) aikoihin melko paljon keskitysleirikirjallisuutta. Kirjan kirjoittajanainen joutui saksalaisten keskitysleirille. Kun sota loppui ja neuvostojoukot lähestyivät Berliiniä, keskitysleirin vartijat pakenivat jättäen vangit oman onnensa nojaan. Kidutetut ja nälkäiset vangit olivat naiivin iloisia. He juoksivat riemuiten neuvostosotilaita vastaan - ja joutuivat näiden pahoinpitelemiksi ja raiskaamiksi. Kirjailijan kohtaloksi koitui pian uudelle vankileirille joutuminen, sillä häntä epäiltiin jos nyt ei vakoilemisesta niin ainakin väärästä ajattelusta.
Valitettavasti hatarat hakusanat eivät auta googlettamaan kirjan jäljille, mutta
samasta teemasta kertoo Marta Hillersin kirja Nainen Berliinissä.

Näitä tässä mietin, kun näinä päivinä muistellaan toisen maailmansodan päättymistä.
Neuvostoliitolla oli sodan lopettamisessa ja natsien kukistamisessa suuri rooli, mutta voittajana valtio ei ollut reilu. Sen sai kokea puoli Eurooppaa, jonka voittaja alisti raskaan sotilassaappaan alle.
Eipä ihme, että Yön susien moottoripyöräilyä Berliiniin katsotaan karsaasti - varsinkin niissä maissa, jotka kokivat kamarallaan sotilassaappaan painon ja jäivät rautaesiripun itäpuolelle. Minun mielestäni sen ääneen sanominen ei ole russofobiaa.

Minun ikioma sikiöpussini

Jokainen meistä elää omassa minimaailmassaan. Sen rajat tai seinät ovat läpinäkyvät mutta ylittämättömät. Ihan kuin kantaisimme omaa pikku akvaariota tai lumisadepalloa - sitä, jota voi ravistella, niin että nesteessä kelluva keinotekoinen lumi leijuu hetken aikaa pallon sisällä.

 

Lapsena minua harmitti, kun kotona ei ollut lumisadepalloa:
Naapurissa leikin sellaisella. Äsken opin, että se on
englanniksi snowglobe. Aika osuva sana.

Välillä oleilemme lumisadepallomme keskellä ja arvioimme maailmaa ja muita ihmisiä sen kokemuksen perusteella, mitä olemme pallossamme oppineet. Joskus, harvoin, toisinaan tai ei koskaan (yliviivaa tarpeettomat vaihtoehdot) pistäydymme maailmamme ulkorajalla, työnnämme naamamme lasin sisäpintaan ja yritämme nenä lytyssä ymmärtää, mitä lajikumppanimme omassa kuplassaan puuhailee - ja miksi puuhailee.
Tai jos emme asu lasipallossa vaan reunoiltaan joustavasa sikiöpussissa, puskemme päällämme sen rajoja ja muotoja äärimmilleen, kun yritämme kurkistella naapurimme elämää. Yrityksen jälkeen palaamme hämmentyneinä keskelle omaa turvallista lapsivettämme.

Niin vähän meillä on edellytyksiä käsittää toisiamme ja toistemme motiiveja. 

Vertaan oman oman kokemuspiirimme rajaamaa elämää ja rajojen määrittämän myötätunnon määrää sikiöpussiin siksi, että äitienpäivä on niin lähellä. Runoilija Liisa Laukkarinen ei puhu ihmisten yksinäisyydestä sikiöpussisanastolla vaan sanoo sen paljon kauniimmin: Olemme kuin ruoho, juuriimme sidotut. Rakkaus, kuin kevättuuli, käy meidän ylitsemme, taivuttaa meitä välillä toistemme puoleen. Eikä muuta kosketusta kohtaloilla ole.

Paitsi tietysti ne ja me äidit. Me emme ole tiiviitä yksiköitä. Tutkimukset ovat todenneet, että sikiöistä soljuu istukan kautta soluja soluja äidin elimistöön. Tämä kumoaa jossain määrin sikiöpussi- tai lumisadepalloteoriaani. Lapsen soluja on löydetty äidistä jopa 27 vuotta synnytyksen jälkeen. Lääketiede tutkii uutterasti, mikä vaikutuksia näillä soluilla on äidin terveyteen. Ne voivat esimerkiksi joko lisätä syöpäalttiutta tai torjua syöpiä. Jos ja kun soluja ajautuu aivoihin, ne hakeutuvat äidin - ja eläinemon - hajukeskukseen ja saavat aikaan sen, että äiti tunnistaa lapsensa ja emo poikasensa. Muistikeskukseen hakeutuvat solut taas...

No, siitä tiede ei kai sano kovin paljoa, joten vetoan maagiseen emoisuuteen. Väitän, että äidin muistikeskukseen porautuneet soluhituset herättävät äidin yöllä, kun kaukanakin asuva aikuinen lapsi on ongelmissa. Ne värisevät, kun teini ei vastaa puhelimeen eikä tule kotiin sovittuna aikana. Huonommassa tapauksessa ne saavat äidin pitämään kiinni lapsestaan ja estämään häntä aikuistumasta.
Ihmeellistä. Hurjaa ja vaarallistakin. 

Jotkut meistä viihtyvät uskontokuplassa.

 

Taidekupla. Nefertite, jonka patsas on Berliinissä.

 

Äiti ja sikseen jättämisen taito

Pikkutyttö seisoo aulan työpöydällä ja valmistautuu hyppäämään: Äiti, ota kiinni! Äiti, sinä olet minun kotini.
Pikkupoika istuu syöttötuolissa ja katsoo ihmetellen ranteensa ihoon ilmestynyttä naarmua, elämänsä ensimmäistä: Äiti, ota se pois!

Äiti on lastensa kanssa seurakunnan järjestämässä puuhapäivässä. Nimilappuihin pitää kirjoittaa nimet. Lapset haluavat kirjoittaa itse, ja äidin kieli liikkuu äidin suussa ylös-alas ja vasemmalta oikealle lasten kynänliikkeiden mukaisesti. Lopulta lapset ovat saaneet nimensä kirjoitetuksi, vain äidin lappu on tyhjä. Äiti havahtuu kirjoittamaan. Ensin lapulle on vähällä ilmestyä esikoisen nimi, sitten kuopuksen, kolmanneksi äiti aloittaa kirjoittaa että "äiti". Vasta neljäs vaihtoehto on oikea, se oma nimi.

Äidit tuppaavat joskus olemaan rajattomia. Omat rajat ja lasten rajat menevät sekaisin ja päällekkäin. Onneksi lapset alkavat löytää rajansa ja puolustaa niitä. Lapsi tekee mitä lapsen pitää tehdä. Överiksi menee. Joskus tosi pahasti.

Puhuvat tiikeri- tai leijonaemoista. Että äidin pitää olla semmoinen. Aikamoinen tiikeriäiti on ollut esimerkiksi Anita Korhonen, joka jaksoi toivoa ja kannustaa, kun huumeet olivat viedä hänen tyttärensä. Anita Korhonen kuvaa omaa tiikeriäidin kolmessa kirjassa. Joku tiikeriäiti taistelee vammaisen lapsensa puolesta. Joku tiikeriäiti nielaisee ylpeytensä ja käy tapaamassa vankilaan joutunutta lastaan. Miettii, että tätä ei tilattu, mutta tätä tuli ja tämän kanssa on mentävä.

Kaikki äidit, tiikerit ja vähemmällä päässeet, joutuvat monta kertaa  miettimään, milloin omat neuvot on paras pitää omina tietoinaan. Milloin pitää taistella raivokkaasti, milloin pitää jättää sikseen; milloin pitää osata olla sanomatta että "mitäs minä sanoin".

Isosiskon tekemä onittelukortti. Vasemmalla ryhmässä isä ja isoveljet.
Sinimekkoinen on äiti, minulla on punainen mekko ja rusetit.
Isosisko ojentaa täytekakkua.