Voiton päivä osuu äitienpäivän aattoon - so what?

Sain lapsena lahjaksi kirjan nimeltä Sinihilkkainen tyttö. Vaikka se oli lastenkirja, se kertoi sodasta - lapsesta sotapakolaisena. Kirjan kannessa  mustatukkainen tyttö, Valenka, juottaa tuttipullolla pientä karitsaa. (Linkistä löytyy mukava kirjaesittely, jossa kirjoittaja nostaa esille sydänlämpöisiä yksityiskohtia kirjasta.)

Kirjan kansi ja mustavalkoinen kuvitus on Maija Karman käsialaa

Valenka, Valentina, kulkeutuu kahden aikuisen mukana pieneen taloon Neuvostoliitossa, jossain syvällä maaseudulla. Valenkan isä oli rintamalla, äiti oli kuollut isossa kaupungissa ankarissa pommituksissa. Aikuiset jatkavat matkaansa, orpo Valenka jää taloon äiti-Darjan ja kolmen lapsen sekä yhden ukin hoteisiin. Lapset testaavat tulokasta, teettävät tällä temppuja, joista arvaavat aikuisten suuttuvan. Sekä ihmettelevät kaupunkilaistytön tietämättömyyttä maalaistavoista.
Äiti-Darjalla riittää ymmärrystä pientä muukalaista kohtaan. Hän ei tungettele, vaan rakentaa luottamusta pienillä teoilla, ystävällisillä sanoilla. Oivaa äitienpäivän lukemistoa siis tämä kirja.

Isäni oli sotaveteraani, joka huusi yöllä painajaisiaan. Siksi olin lapsena selkeästi sen sotaan ajautuneen maan kansalainen, josta Tuntemattomassa sotilaassa todetaan, että Neuvostoliitto voitti, mutta toiseksi tuli pieni ja sisukas Suomi.
Sinihilkkainen tyttö avasi silmiä sille mittaamattomalle kärsimykselle ja tuholle, joka kohtasi neuvostoihmisiä toisen maailmansodan aikana. 

Toisen kirjan, joka avasi silmiäni taas uusille näkökulmille, luin joskus lukioiässä. Valitettavasti en enää muista kirjan enkä kirjailijan nimeä, sillä luin noihin(kin) aikoihin melko paljon keskitysleirikirjallisuutta. Kirjan kirjoittajanainen joutui saksalaisten keskitysleirille. Kun sota loppui ja neuvostojoukot lähestyivät Berliiniä, keskitysleirin vartijat pakenivat jättäen vangit oman onnensa nojaan. Kidutetut ja nälkäiset vangit olivat naiivin iloisia. He juoksivat riemuiten neuvostosotilaita vastaan - ja joutuivat näiden pahoinpitelemiksi ja raiskaamiksi. Kirjailijan kohtaloksi koitui pian uudelle vankileirille joutuminen, sillä häntä epäiltiin jos nyt ei vakoilemisesta niin ainakin väärästä ajattelusta.
Valitettavasti hatarat hakusanat eivät auta googlettamaan kirjan jäljille, mutta
samasta teemasta kertoo Marta Hillersin kirja Nainen Berliinissä.

Näitä tässä mietin, kun näinä päivinä muistellaan toisen maailmansodan päättymistä.
Neuvostoliitolla oli sodan lopettamisessa ja natsien kukistamisessa suuri rooli, mutta voittajana valtio ei ollut reilu. Sen sai kokea puoli Eurooppaa, jonka voittaja alisti raskaan sotilassaappaan alle.
Eipä ihme, että Yön susien moottoripyöräilyä Berliiniin katsotaan karsaasti - varsinkin niissä maissa, jotka kokivat kamarallaan sotilassaappaan painon ja jäivät rautaesiripun itäpuolelle. Minun mielestäni sen ääneen sanominen ei ole russofobiaa.