Voiton päivä osuu äitienpäivän aattoon - so what?

Sain lapsena lahjaksi kirjan nimeltä Sinihilkkainen tyttö. Vaikka se oli lastenkirja, se kertoi sodasta - lapsesta sotapakolaisena. Kirjan kannessa  mustatukkainen tyttö, Valenka, juottaa tuttipullolla pientä karitsaa. (Linkistä löytyy mukava kirjaesittely, jossa kirjoittaja nostaa esille sydänlämpöisiä yksityiskohtia kirjasta.)

Kirjan kansi ja mustavalkoinen kuvitus on Maija Karman käsialaa

Valenka, Valentina, kulkeutuu kahden aikuisen mukana pieneen taloon Neuvostoliitossa, jossain syvällä maaseudulla. Valenkan isä oli rintamalla, äiti oli kuollut isossa kaupungissa ankarissa pommituksissa. Aikuiset jatkavat matkaansa, orpo Valenka jää taloon äiti-Darjan ja kolmen lapsen sekä yhden ukin hoteisiin. Lapset testaavat tulokasta, teettävät tällä temppuja, joista arvaavat aikuisten suuttuvan. Sekä ihmettelevät kaupunkilaistytön tietämättömyyttä maalaistavoista.
Äiti-Darjalla riittää ymmärrystä pientä muukalaista kohtaan. Hän ei tungettele, vaan rakentaa luottamusta pienillä teoilla, ystävällisillä sanoilla. Oivaa äitienpäivän lukemistoa siis tämä kirja.

Isäni oli sotaveteraani, joka huusi yöllä painajaisiaan. Siksi olin lapsena selkeästi sen sotaan ajautuneen maan kansalainen, josta Tuntemattomassa sotilaassa todetaan, että Neuvostoliitto voitti, mutta toiseksi tuli pieni ja sisukas Suomi.
Sinihilkkainen tyttö avasi silmiä sille mittaamattomalle kärsimykselle ja tuholle, joka kohtasi neuvostoihmisiä toisen maailmansodan aikana. 

Toisen kirjan, joka avasi silmiäni taas uusille näkökulmille, luin joskus lukioiässä. Valitettavasti en enää muista kirjan enkä kirjailijan nimeä, sillä luin noihin(kin) aikoihin melko paljon keskitysleirikirjallisuutta. Kirjan kirjoittajanainen joutui saksalaisten keskitysleirille. Kun sota loppui ja neuvostojoukot lähestyivät Berliiniä, keskitysleirin vartijat pakenivat jättäen vangit oman onnensa nojaan. Kidutetut ja nälkäiset vangit olivat naiivin iloisia. He juoksivat riemuiten neuvostosotilaita vastaan - ja joutuivat näiden pahoinpitelemiksi ja raiskaamiksi. Kirjailijan kohtaloksi koitui pian uudelle vankileirille joutuminen, sillä häntä epäiltiin jos nyt ei vakoilemisesta niin ainakin väärästä ajattelusta.
Valitettavasti hatarat hakusanat eivät auta googlettamaan kirjan jäljille, mutta
samasta teemasta kertoo Marta Hillersin kirja Nainen Berliinissä.

Näitä tässä mietin, kun näinä päivinä muistellaan toisen maailmansodan päättymistä.
Neuvostoliitolla oli sodan lopettamisessa ja natsien kukistamisessa suuri rooli, mutta voittajana valtio ei ollut reilu. Sen sai kokea puoli Eurooppaa, jonka voittaja alisti raskaan sotilassaappaan alle.
Eipä ihme, että Yön susien moottoripyöräilyä Berliiniin katsotaan karsaasti - varsinkin niissä maissa, jotka kokivat kamarallaan sotilassaappaan painon ja jäivät rautaesiripun itäpuolelle. Minun mielestäni sen ääneen sanominen ei ole russofobiaa.

Ihmisketju päätti monikymmenvuotisen ihmiskokeen

Täältä lähti laulava vallankumous 25 vuotta sitten. Valokuvanäyttely Vilnan Gediminas-tornissa vanhan kaupungin kupeessa kertoo mustavalkokuvin ja videoesityksin laulavavasta vallankumouksesta, joka tähdättiin alkavaksi Molotov-Ribbentrop  -sopimuksen 50. vuosipäivään eli 23. päivään elokuuta. Yksi valokuvista on aivan erityinen: se esittää 600 kilometriä pitkän ihmisketjun alkua – ikääntynyttä naista, jonka toinenkäsi koskettaa mäen päälle rakennettua Gediminas-tornia ja toinen käsi ojentuu ketjun toiselle ihmiselle. 

Ketju kulki halki Baltian maiden, Riiassa se sivusi pääkadun – silloisen Leninkadun, nykyisen Itsenäisyydenkadun - aukiolle vuonna 1936 pystytettyä vapaudenpatsasta. Tallinnassa  päätepiste oli Pikk Hermann –torni. Ihmisketjuun ja laulavaan vallankumoukseen odotettiin noin puolitoista miljoonaa Baltian maan asukasta, mutta H-hetkellä heitä oli kaksi miljoonaa. Osallistujia oli muualtakin kuin Baltian maista, myös Suomesta.
- Seisoimme ketjussa Tallinnassa. Ilmapiiri oli uhmakas. Taivaalla pörränneet neuvostojoukkojen helikopterit aiheuttivat  pienoista jännitystä, muistelee suomalaisnainen.
-Tunne oli lämmin, rohkea, itsetietoinen, ylpeä. Meidät  otettiin avosylin vastaan ja he olivat  liikuttuneita, että mukana oli meitä muualta olevia. Siinä seistiin eikä ehkä ihan edes ymmärretty, kuinka tärkeä asia oli kyseessä, kertoo toinen osallistuja.
Molemmat suomalaisvieraat saivat mukaansa osallistumistodistuksen.      

Saksalainen ”muuritikkana” kunnostautunut ja nykyinen Piraattipuolueen jäsen Hans Martin Fleischer uskoo, että ihmisketju vaikutti epäsuorasti Berliinin muurin murtumiseen marraskuussa 1989.
- Neuvostoliitto oli tuolloin niin kiireinen omalla takapihallaan Baltiassa, sanoi Fleischer ja toi kiitokseksi kaikkiin Baltian maiden pääkaupunkeihin palaset Berliinin muuria.

Gediminas-tornin alapuolella on Vilnan katolinen pääkatedraali ja sen edessä vastikään pystytetty ruhtinas Gediminaan (1275-1341) patsas. Patsas on vanhan kaupungin koillislaidalla, ja siitä alkaa reilun kilometrin mittainen Gediminas-katu. Yhteen kilometriin mahtuu puoli vuosisataa rankkaa valloitushistoriaa. Puolen kilometrin päässä katedraalilta sijaitsee Vilnan KGB-talo, joka toimii nykyään Kansanmurhamuseona (Genoside museum) ja esittelee Neuvostoliiton kahta ja Natsi-Saksan yhtä miehitysvaihetta Liettuan historiassa. Museon ulkopuolella on pitkä sermirakennelma, johon on kiinnitetty piirroksia ja maalauksia liettualaisten kyydityksistä ja raskaasta työstä rangaistusleireillä. Karjavaunut, joilla ihmisiä kyydittiin, sekä metsätyöt ovat suosittuja kuva-aiheita. Piirrokset käsittelevät myös uudempaa historiaa, kuten Liettuan toisen itsenäisyyden alkuvaiheita, muun muassa sitä kun vilnalaiset puolustivat televisiotornia ja parlamenttitaloa saeimia neuvostojoukoilta tammikuussa 1991 ennen valtion uutta itsenäistymistä. Liettuan värit – keltainen, vihreä ja punainen – leimuavat piirroksissa.

Koululaisen piirros kyydityksistä ja teloituksista. Huomaa ilmeet. Koululaisille oli kerrottu Liettuan lähihistoraa, minkä jälkeen he tarttuivat kyniin ja  siveltimiin, kertoi Kansanmurhamuseon opas.

 

Museon kellarikerroksessa on ahtaita vankisellejä ja vartijoiden huoneita. KGB jätti talon, kun Liettua itsenäistyi. Lähtijöiden kiirettä kuvastavat muun muassa yhteen selliin jätetyt säkit: ne ovat täynnä paperisilppurin läpi käyneitä KGB:n arkistoja. 

Kuulustelu- ja kidutushuoneet kertovat karua tarinaa ihmisen kekseliäisyydestä. Kidutusvälineeksi käy vaikkapa kuulusteluhuoneen lattialle laskettu kylmä vesi ja sellin keskellä seisova jalusta, jolla kuulusteltavan piti yrittää seisoa jääkylmään veteen putoamisen uhalla. Yhden kuulusteluhuoneen seinät ja ovi on pehmustettu ääntä eristävällä materiaalilla, jotta kidutettujen huuto ei kuuluisi muihin huoneisiin. Kellarikerroksesta on pääsy pienelle muurilla ja piikkilangoilla eristetylle sisäpihalle, jossa pidätetyt saivat ulkoilla, ehkä kerran viikossa. Tylyin huoneista oli monelle matkan pää: siellä ammuttiin pidätettyjä. Huoneen läpinäkyvän lattian alla on joukkohaudoista myöhemmin löydettyjä esineitä: kenkiä, silmälaseja, hammasharjoja. Hengissä selvinneiden matka vei karkotukseen.

Ylemmissä kerroksissa voi tutustua työleirien ankeaan
arkeen. Yksi huoneista kertoo siitä, miten katolinen kirkko ja
sen papit yrittivät pitää vankileirioloissa yllä henkeä ja toivoa

Gediminas-kadun länsipäässä sijaitsee Liettuan parlamenttirakennus saeim. Sen edustalla kukkii valtaisa  kukkameri. Rakennuksen vieressä on Liettuan toisen itsenäistymisen vaiheisiin liittyviä muistoja: barrikadeja ja piikkilankaa, joilla liettualaiset suojelivat rakennusta neuvostojoukoilta tammikuussa 1991, jolloin kaikkien Baltian maiden pääkaupungeissa kuohui. Saeim joutui hyökkäyksen kohteeksi myös elokuussa 1991, jolloin kommunistit yrittivät vallankaappausta Moskovassa.  Myös tuolloin liettualaiset kokoontuivat parlamenttitalonsa ympärille, eivätkä Neuvostoliiton eliittijoukot tohtineet ampua heitä, sillä parlamenttitalon lähellä ”oli liian paljon lihaa”.
Näyttelytilassa oli heinäkuussa myös valokuvanäyttely, joka esitti Ukrainan pääkaupungin Kiovan Maidan-aukiolle kokoontuneita mielenosoittajia. Paikalla liehui Ukrainan lippu. Lisäksi näyttelytilan ulkoseinässä on muistolaatta Tsetsenian sotien uhreille.