Mut kun se on se uskonto

Suomalainen mäntymetsä tuoksuu niin kuin suomalainen kevätmetsä vain tuoksuu. Polulla kävelee peräkanaa kolme turvapaikanhakijanuorta, joista yksi soitattaa puhelimelta kotimaansa musiikkia.

Kohta yksi heistä lähestyy minua ja sanoo: Opettaja (!), voinko kysyä. Että kun meidän kotimaassa uskotaan, että metsässä on henkiä.
Varmistin vielä, että sanoit siis ghost. Kyllä, juuri se sana oli kyseessä. Selitin, että me suomalaisetkin olemme aikoinaan uskoneet metsän henkiin, hyviin tai pahoihin. Se on näkynyt esimerkiksi siinä, että kesän ensimmäistä marjasatoa ei saanut viedä kotiin, vaan se piti lahjoittaa uhrina metsälle ja sen hengille. Enää emme enää ajattele niin. Metsään menemistä ei tarvitse henkien pelossa karttaa.

- Opettaja, voinko kysyä kristinuskosta. Että onko olemassa pahoja henkiä?
Uuh… Henki. Mitä minä sanon muslimipojalle, joka edustaa monoteistista kirjan uskontoa? Hänen uskontonsa näkee meidän kolminaisuusoppimme kolmijumalaisuutena. Ja kun meillä on se Henki. Pyhä. Teen klassisen sormitempun ja muodostan etusormista ja peukuista kolmion.
- Kyllä, meillä on Henki. Meillä on yksi Jumala, mutta me voimme puhua Hänestä kolmena tapana vaikuttaa. Jumala loi maailman, Jeesus pelastaa synnistä ja pahoista teoista, Pyhä Henki auttaa meitä ymmärtämään ja vie meitä Jumalan läheisyyteen.
Meidän ei tarvitse pelätä pahoja henkiä, sillä Jeesus on vahvempi kuin me. Emme keskity niihin vaan uskomme, että Jeesus hoiti sen homman meidän puolestamme. Puhuttiin oikeista teoista ja vääristä teoista. Änkytin englanniksi kertomusta intiaanivanhuksesta, joka sanoi, että meidän sisällämme elää kaksi koiraa, häijy ja ystävällinen. Se koira kasvaa, jota ruokimme.
- Noin minäkin ajattelen, poika sanoo.

Illalla annan itselleni intiaaninimen ”Kävelee metsässä ja puhuu Pyhästä Kolminaisuudesta”. Tosin vain pyydettäessä ja in bad English. Ymmärrys siitä, mitä poika ehkä saattoi tarkoittaa puheillaan hengistä, tulee jälkijunassa, jos silloinkaan. Minä asun Valistuksen tällä puolella, poika siellä toisella. Lähetystyössä siellä toisella puolella olleet papit olisivat oitis tajunneet, mitä hän ajoi takaa.

Sunnuntaina osallistuin suomalaisnuoren konfirmaatiokirkkoon. Tilanne oli sikäli erikoinen, että autooni tuli ilolla kolme turvapaikanhakijanuorta, jotka pukeutuivat parhaimpiinsa.
Istumme kirkonpenkissä, annan virsikirjan ja selostan, miten kulloinkin laulettava virsi löytyy. Yritän eläytyä heidän olemiseensa, niin että hikeä pukkaa. En saa levosta kiinni, koska minulla on lapsesta lähtien ollut se typerä tapa, että kuvittelen toisten puolesta, mitä he ajattelevat. Jossain vaiheessa yritän luoda ympärilleni vakuumin pussin, jonne toisten ajatukset eivät pääse. Yritän olla ajattelematta, että he ovat MUSLIMInuoria. Koska mahdan päästä siihen, että ajattelen vain nuoria? Ihmisiä, en MUSLIMI-ihmisiä?
Konfirmaatiomessu kestää. Selostan välillä kuiskien, mitä tapahtuu. Ehtoollisen alussa sanon, että tämä nyt vähän kestää vielä. Jos haluatte, voimme mennä vaikka ulos. Yksi pojista näyttää maltillisesti kädellä, että istutaan rauhassa vaan.

Ja taas me törmäämme siihen Pyhään Kolminaisuuteen. Melkein pirskahdan kyyneliin, kun lauletaan virren numero 135 viimeistä säkeistöä. ”Henkensä hän heikoille suo ja keskellemme lämpöä luo.” Niin, ehkä tässä on Henki läsnä, kun erilaisuudesta huolimatta voimme istua samassa penkissä ilman pelkoa ja kunnioittavalla mielellä.

Tiedän, että Suomeen tulleilla turvapaikanhakijoilla on monenlaista suhtautumista uskontoihin. Oma uskonto, se johon on pienestä pitäen kasvanut, voi olla monelle kuin kotimaa, paimentolaisen kotiteltta oudoissa oloissa. Se on turvarakenne, joka jäsentää maailmaa. Siitä saa lohtua, kun tietämättömyys siitä, mitä huominen tuo, ahdistaa. Jos itse joutuisin jättämään kotimaani, kristinusko olisi varmaankin minulle se juttu, josta hakisin lohtua ja tukea: ”Ei ole meillä pysyväistä kaupunkia”.
Toiselle uskonto on ollut pakkopaita, josta saa nyt ottaa sarkastistakin etäisyyttä ja josta tekee mieli heittää varovaista vitsiäkin. Tai no ainakin kritiikkiä. Mutta mitä tilalle?
Jos vaikka kuuntelevaa ystävyyttä?

PS 1 Jutun alussa mainittu poika sanoi minua opettajaksi, koska käyn apuopena Puhutaan suomea -tunneilla. Muu guru en siis ole (enkä luultavasti kuvittele olevani).
PS 2 Ajattelen, että me suomalaiset suhtaudumme islaminuskoisiin niin pelokkaasti ja vihamielisesti myös siksi, että meillä on aika ankara uskontoallergia. Ja näillä turvapaikanhakijoilla on leimallisesti the Uskonto.

Hän kutsuu olemattomat olemaan

John Appleseed lipui kahdella kanootilla alavirtaan.  Toisessa hän ymmärrettävästi istui itse, toinen oli täytetty omenansiemenillä. Joki mutkitteli, kapeni koskiksi, leveni  suvannoiksi. John ohjasi kanoottinsa paikkaan, jonne arveli Amerikan Lännen asutuksen seuraavaksi leviävän. Sinne hän kylvi omenansiemenet, ja kun uudisasukkaat tulivat, hän saattoi myydä heille terhakoita omenapuun taimia.

Omenoista kirjoittaa Michael Pollan kirjassaan Halun kasvioppi. Kirja leikittelee ajatuksella, että kasvit ovat tahtovia olentoja - ja mitä ne tahtovat? Lisääntyä ja täyttää maan. Koska ne eivät pääse itse liikkumaan, ne houkuttavat eläimiä ja ihmisiä pikku apulaisikseen.

Kirja oli niin mukaansa tempaava, että luin sen kahdesti peräkkäin. Luin sitä keväällä ja kesällä, aikana jolloin kaikki kasvaa ja valloittaa elintilaa. (Kasvimaan hoitajat tuntevat ilmiön, eivätkä aina kiitä sitä.) Aloin tarkkailla luontoa enenevällä kunnioituksella. 

Pieni männynsiemen - miten siihen onkin koodattu se viisaus, että se osaa kasvaa suorarunkoiseksi puuksi, jonka neulaset kiiltelevät auringonpaisteessa.
Jumala tekee kuolleet eläviksi ja kutsuu olemattomat olemaan, puhui siemen.

Samoihin aikoihin luin biologi Jussi Viitalan kirjaa Inhimillinen eläin, eläimellinen ihminen. Viitalan teesi kirjassa on, että eläimellä on paljon enemmän opittua ja "kulttuurista" käyttäytymistä kuin olemme kuvitelleen, ja että ihmisellä on paljon enemmän vaistonvaraista käyttäytymistä kuin olemme tottuneet ajattelemaan. Viimeistään sen kirjan lukemisen jälkeen aloin kunnioittaa eläimiä kumppaneinani - Luojan luomina, joilla on älyä, toiveita, tunteita.
Ajattelin, miten luomisen aamuna kajahti käsky: Lisääntykää ja täyttäkää maa. Se on koodattuna meihin kaikkiin, kasviin, eläimiin, ihmisiin.


Tutussa virressä lauletaan "Kaikki joissa henki on, kiittämään jo tulkohon." Mielessäni olen kuullut sanan Henki isolla alkukirjaimella. Siis ne kiittävät, jotka Pyhä Henki on niin valaissut, että he älyävät kiittää. Mutta mielestäni pienikin alkukirjain käy. Kaikki joissa yleensä ottaen henki pihisee, kiittävät. Puut huminallaan, kukat kukkimisellaan, kissat kissaudellaan, ihmiset ihmettelyllään.