Syysahdistujan pikaopas

Minulla on kaksi vuodenaikaa. Ne ovat kesä ja ei-kesä. Tai neljä vuodenaikaa. Ne ovat kesä, kesästä luopuminen, kauimpana kesästä ja kesän odottaminen.

Niin että ihan turha tulla selittämään, kuinka kaunis ja raikas vuodenaika syksy on. Minä otan kaiken irti syksystä omalla tavallani, ja minulla on oikeus siihen. Synkistelemällä. Ohessa opastusta sille, joka haluaa synkistellä tehokkaasti.

Tuijota aamukahvilla puoli seitsemän maissa keittiön ikkunasta mustuuteen. Katulamppu yrittää parhaansa, eikä se ole paljon. Jotta et myöhästy sesongista, pimeyttä kannattaa alkaa pelätä  heinäkuussa.

Vertaa syksyä ihmisen elämään. Puiden lehdet kellastuvat vääjäämättömästi kuin vanhenevan ihmisen hiukset harmaantuvat. Yhtä luopumista tämä elämä. Muista ajatella oman kehon rupsahtamista ja kuolemaa aina, kun siihen tarjoutuu pieninkin mahdollisuus.

Koivun lehti leijuu tuulen mukana maahan. Muista, että oikeasti se ei ole hauskaa. Kyseessä on sen raukan ensimmäinen ja viimeinen lento. Pahaa-aavistamaton lehtiparka nautiskelee ja luulee oppineensa lentämään. Maahan jää ja maassa pysyy. Hetken aikaa se siinä taistelee, ja sitten siitä ei ole lehtiruotiakaan jäljellä.

Kun puun oksassa kimaltelee sadepisaroita, muista, että ne eivät  ole sadepisaroita. Ne ovat syksyn kyyneleitä. Tai puun itkua.

Pysähdy tuijottamaan punaisena hehkuvan aroniapensaan lehtiä tai villiviiniköynnöksiä. Älä nauti vaan keskity ajattelemaan, että kahden viikon päästä siinä on pelkkä rujo ranka, jonka värihehku on tipotiessään. Sama pätee vaahteranlehtiin. Latvus on kohta tyhjä. Ja koivujakin palelee, kun ne riisuuntuvat lehdistä ja jäävät pohjoistuuleen värjöttelemään. Hrrrr. Ajattele pohjoistuulta. Sekä luoteis- ja koillis-.

Lämpiminä syksyinä jotkin kukat erehtyvät kukkimaan toisenkin kerran. Tienpientareilla voit nähdä myöhäisen voikukan, kalenterista horjahtaneen juhannuskukan, ääritapauksessa jopa kukkivan mansikan. Älä iloitse niistä, oikea tunne on sääli. Ettepä tekään ehtineet oikeaan sesonkiin, yöpakkaset tulevat ja nujertavat. Ai mutta tuoltahan löytyi vielä yksi ahomansikka, syyskuussa. Älä myönnä, että se on hyvää. Siinä on myöhäsyksyn katkera sivumaku.

Ai mutta kylläpä työhuoneen ikkunasta näkyy kauniita punaisia vaahteroita. Ja tuo sateenkaari! Ihanaa. Ei ku..

Naps - se on kirkasvalolamppu

Naps sanoo kirkasvalolamppu keittiössä. Ikkunasta kun katson, näen pelkkää mustuutta.
Naps sanoo olohuoneen valokatkaisija illalla, kun tullaan ulkoa sisälle. Ulkona on vasta hämärää, nippa nappa sisälläkin näkisi puuhata ilman valoja, mutta ei viitsi. Samalla kun sytytän valot, ympärille syntyy valon luoma sisäkehä ja sen ympärille jää pimeys ja kaikki, mitä siellä on. Yhdellä sormenliikkeellä olen jakanut maailman kahtia, valoisaan ja pimeään, meihin ja noihin toisiin. 

Syksy ei ole lemppareitani, ei myöskään talvi. Pimeys puristaa. En pelkää pimeää, mutta se tekee monet asiat niin hankaliksi. Sain hämärästä ja pimeästä tarpeekseni lapsena, maalaistalossa, jossa ei ollut sähköjä ja jossa tuusattiin erilaisin valoneuvoin. Pieni himmeä öljylamppu, kirkkaat mutta epävarmat Hasakit ja Tilleyt – ja sitten lopulta asuinrakennukseen saadut kaasuvalot. Kynttilöillä tunnelmoitiin syksyilloin ja eritoten jouluna.

Tämä ei ole alkuperäinen öljylamppu vaan ledivalolamppu,
fiilistelytarkoituksiin.

Kesän kellahtaessa kohti elokuuta meillä pinnisteltiin, ettei tarvinnut laittaa valoa lamppuihin – se olisi merkinnyt myönnytystä syksyn lähestymiselle. Ilta jona valot laitettiin, oli jo surullinen. Ilmassa alkoi tuoksua loppukesä, ja valoa tavoittelevat hyönteiset pörisivät kiihkeinä kuumien lamppujen ympärillä ja napsuivat kuolleina lattialle. 

Koulumatkani oli reilun mittainen, ja taitoin sen kävellen. Erityisesti talvisilla suojakeleillä se oli pelottava, kun kaikki valaiseva lumi oli pudonnut korkeiden kuusien oksilta, ja tummat kuuset huokailivat tuulessa. 

Yhtenä aikuisaamuna – olin silloin vuorotteluvapaalla eivätkä aamut olleet kiireisiä – menin hakemaan aamun lehteä. Pysähdyin katsomaan sitä vähää valoa, joka tihkui katulampuista keltaisiin lehtiin. Satoi, ja isot pisarat suhahtelivat koivunlehtien lomasta maahan. Oli leppeä olo.
- En pelkää sinua enää, syksy, sanoin luottavaisesti ääneen.

 

Valo siilautuu lehtien lomasta pehmeästi ja pyöreästi.

No ei ehkä olisi pitänyt. En nimittäin ole niin varma siitä pelottomuudesta. Tänä syksynä olen huomannut etsiväni valoa – pientäkin valoa – aamun työreittini varrelta. Katulamppujen valo kiiltää lehtien pinnassa, pensaat hehkuvat kuin pienet soihdut. Valo muotoaa puita: nostaa valaistavia oksia esiin ja piilottaa toisia.

Kiva vastavalo, ja lehdet kuin pienet lyhdyt.

Olen ottanut valoista kuvia. Valokuvia. Julkaisin niitä Facebookissa, ja Fb-kaveri vinkkasi, että kuvaapa oikein kuvasarja, jossa näkyy ankeaksi ja pimeäksi parjatun syksyn pehmeä valo. Että teepä oikein valosarja.

Kadulle pudonneet vaahteran lehdet ovat kuin tähtiä.