Ei sijaa majatalossa

Näihin aikoihin antoi keisari Migrinius käskyn, että koko valtakunnasta on haettava yöllä poliisin säilöön lapsiperheitä. Tämä muilutuskäsky ei ollut ensimmäinen ja tapahtui Sipiliuksen ollessa Suomen käskynhaltijana.

 

Äiti ja tytär ovat juuri tulleet Kreikkaan. Eurooppa ei ole avosylin.

Niin neljä poliisia ja neljä poliisikoiraa tunkeutui Joosofinkin perheen pieneen huoneeseen ahtaassa vastaanottokeskuksessa ja vei perheen säilöön odottamaan kuolemanlentoa Kabuliin, koska Joosof oli vainotun hazaraheimon huonetta ja sukua.

Säilössä Joosofin vaimon Mariamin ennenaikaisen synnyttämisen aika tuli, sillä hän odotti lasta ja pelästyi shokkiin viranomaisten kovien otteiden takia.
Mariam synnytti lapsen, puki hänet suomalaisten vapaaehtoisten keräämiin vauvanvatteisiin ja pani hänet pieneen pahvilaatikkoon makaamaan.

Sillä seudulla oli suomalaisia marketeissa joulahjaostoksilla. Yhtäkkiä heidän edessään oli pakkopalautuksia vastustavien ihmisten parvi, joiden kynttilöiden kirkkaus ympäröi heidät. He sanoivat:
- Älkää peljätkö, me emme ole väkivaltaisia. Me ilmoitamme teille suuren surun: tämän perheen turvapaikkakäsittelyssä on sattunut traagisia virheitä, ja kotimaahansa vietyinä he joutuvat vainon ja kidutuksen kohteeksi. Tästä merkkinä Joosof voi näyttää teille uhkauskirjeitä sekä kidutusjälkiä jaloissaan ja selässään. Menkää ja katsokaa heitä.

Kaikki suomalaiset saivat lukeakseen heidän sanansa ja kätkivät ne vakan alle ymmärtämättä niistä mitään. Vain perheen lasten koulukaverit jäivät ihmettelemään äkisti tyhjäksi jäänyttä pulpettia. He painoivat näyn sydämeensä, jossa se säilyi heidän loppuikänsä ja aiheutti heille yöllisiä painajaisia.

Ja Joosof, Mariam ja heidän neljä lastaan vietiin poliisisaattueessa lentokoneella Kabuliin, jossa heillä oli kahden viikon sija turvatalossa. Sen jälkeen he katosivat jäljettömiin.

Ps. Eurooppalaiset kirkot ovat näin joulun alla vedonneet inhimillisemmän turvapaikkapolitiikan puolesta.

Ulisen autossa ääneen ja ajattelen tähteä

Nyt ne ovat pakanneet tavaransa. Edessä on pitkä matka. Kamelien nilkat naksuvat, hiekka pöllyää. Tähtinen taivas kaartuu öisen maiseman ylle. Matka on vaaroja täysi. Vielähän se yksi tähti näkyy, vielähän?

Raamatun kertomus itämaan tietäjistä, jotka lähtivät liikkeelle ennustusten ajamana, aikansa tieteeseen nojaten ja toivon perässä, koskettaa minua melkein syvemmin kuin virallinen jouluevankeliumi.

Että ihmiset saattoivatkin sanoa: katso tähteä, nyt pitää lähteä. Että heillä oli rohkeus ottaa ensimmäinen askel, jatkaa vaivalloista matkaa, vaikka taivas varmasti olikin välillä pilvessä, niin että siellä ei loistanut yhtäkään tähteä: taivaan kannen yli riekalehtavat pilvet kätkivät suunnan, piilottivat valon.
Lähtijöillä on enemmän toivoa kuin tietoa. Ehkä myös hitunen oman edun tavoittelua: jos olemme ensimmäisinä vastasyntynyttä kuningasta kumartamassa, voimme saada ystäviä, kunniaa ja vaikutusvaltaa.

Piparkakkuteokseni: Kolmen tietäjät kamelit lepäävät.

Kolmen tietäjän matkantekoon liittyvä ranskalainen joululaulu La marche des roi mages on pakko kuulla hyvissä ajoin ennen joulua. Aloitin tänään. Kuuntelin autossa siitä useita eri versioita. Pitkäveteinen laulunjolkotus, yksinkertainen sävelmä. Rytmi melkein pääosassa. Se on aina raastanut sielua, en pysty laulamaan mukana, koska itken.

Tänään itkin vielä enemmän. Ulisin. Minua pelottaa joulu. Muistan, kuinka kuuntelin yhtenä jouluaattona poikaseni kanssa keittiössä Raskasta joulua -CD:tä, tuttuja lauluja metallityyliin. Se oli sinä jouluna liki ainoa jouluherkistely, jolle hevimies ja Guitar Man antautui: istui keittiön pöydän ääressä pää kallellaan, vähän pitkien hiustensa taakse piiloutuen. Tulkoon joulu!

Tähyän tähtiä. Ne ovat pilvien takana. Välillä tuuli ajaa pilvet riekaleiksi, tähdet pilkahtavat esiin. Sinä Tähti tähdistä kirkkain.

Taivaan lattia
on meille katto täynnä
pikkureikiä.

Rei'istä tihkuu maahan
tähdenmuotoinen toivo.

Älä sammu, joulun valo

Eipä tarvinnut olla kummoinenkaan ennustajaeukko, kun ajattelin syksyllä, että eurooppalaiset joulutorit ovat hyvä pehmeä kohde terrori-iskulle. Itse olen käynyt joulutorilla vain Tallinnassa. Pikainen piipahdus Bremeniin toreja ihailemaan on ollut joskus suunnitteilla, lähiomaisen suosituksesta.
Luulen tosin, että joulutori ei olisi minun juttuni. Introvertti ahdistuisi: liikaa ihmisiä, liiaksi ääntä, liiaksi nähtävää. Liian paljon myyjiä, joiden toiveikkaita katseita joutuisin väistelemään: sori, en nyt ajatellut ostaa neuleitasi, kauniita joulukoristeitasi, kastanjoitasi, glögiäsi.

Aamun Helsingin Sanomissa oli kahden aukeaman juttu Berliinin terrori-iskusta. Berliinin lisäksi toimittajat olivat haastatelleet ihmisiä Ranskan Strasbourgissa ja Helsingin joulutoreilla.
- Turvapaikanhakijoiden syytä. Koska tämä tekopyhyys loppuu, kuulutti oikeistopopulistinen Vaihtoehto Saksalle –puolue.
- En halua sanoa ääneen, mitä ajattelen teon tekijästä. Osoitan sanani uhrien omaisille, sanoi 20-vuotias kynttiläntuoja Berliinissä.

Helsingissäkin pohdittiin terroritekojen mahdollisuutta.
- Tavallaan pelkään, mutta en niin, että muuttaisin käytöstäni.
- Onhan suomalaisissakin henkilöitä, jotka saattavat suunnitella iskuja.
- Elämme maailmassa, jossa joku hullu voi iskeä missä ja milloin vain. Se on surullista mutta totta.

Strasbourgin joulutoria suojaavat valtaisat turvatoimet, Helsingin Sanomat kertoo. Keskussaarelle johtavat kadut on blokattu poikittain pysäköidyillä rekoilla, ja poliiseja ja sotilaita näkyy katukuvassa. Joulutorille on silti uskaltauduttu.
- Tämä on vuoden ainut kristillisen maailman juhla, jossa unohdetaan hetkeksi se yksilökeskeisyys, joka meitä ohjaa, toteaa toimittajan tapaama mies.

On vaikea kuvitella, miten suuri pimeys asuu ihmisessä, joka vihaa valoa niin paljon, että haluaa sammuttaa toistenkin valot. Ihmisessä, joka voi ohjata auton pahaa-aavistamattomaan ihmisjoukkoon. Joka voi viedä pommin koptikristittyjen kirkkoon Kairossa. Joka voi silpoa omankin uskontonsa edustajia.
(- Sivuhuomautus: katsoin turvapaikanhakijaystäväni vinkkauksesta elokuvan, joka kertoi afgaanipakolaisten kohtelusta Iranissa. Poliisien tönimät ja pahoinpitelemät afgaanit huusivat: te ette ole muslimeja. Te olette muslimeja vain nimeltä – by name. Kerroin ystävälleni, että meillä on samanlainen sanonta: nimikristitty.)

Onko pelko tullut pysyvästi Eurooppaan? Pitääkö meidän kyräillä toisiamme, varoa eri tavalla pukeutuvaa, alkaa säpsähdellä uusia ääniä toreilla ja kaduilla? Uskallanko matkustaa? Onko meidät  lopullisesti pakotettu siihen epävarmaan elämäntilaan, jossa ihmiskunnan enemmistö jo nyt elää?

I

lkeä terrori-isku iski muuhunkin kuin ihmisjoukkoon. Se iski joulutorien iloisuuteen sekä siihen turvallisuudentunteeseen ja keskinäiseen luottamukseen, jolle eurooppalainen elämänmenomme perustuu.
Iski se jouluunkin. Se yritti sammuttaa joulun valon. Mutta älä sammu, sinä lepattava toivon liekki. Tule joulu, tuo meille toivo ja luottamus. Sinä olet tullut ennenkin, olet tullut keskelle sotia ja vihaa. Olet tullut rintamalle, olet tullut ilokoteihin, olet tullut surukoteihin.
Älä tule joulu, jota ihmiset kannattelevat. Tule joulu, joka kannattelee ihmistä. Tule, vaikka asummekin kuoleman varjon maassa.

Neulahuovutettu seimi Marjatta Luoma

Ei syntyvä sijaa katso

Joulukertomuksen koskettavin asia löytyy marginaalista, sivuasioista. Näin kertoivat minulle opettaja, poliisi, lapsityönohjaaja ja Katulähetyksen Ensiaskeleen työntekijä, joita haastattelin seurakunnan lehteen. He bongasivat kertomuksen paimenet, alipalkatut ylityöllistetyt pätkätyöläiset, jotka eivät epäröineet, kun enkelit sanoivat heille: mene, älä pelkää, katso, näe.

Tänä jouluna minä katson vain sitä lasta. Äitvanhallani on sanonta: Ei syntyvä sijaa katso. Kun lapsi on valmis, hän pysäyttää äitinsä rivakatkin askeleet terävällä kivulla ja puskee maailmaan sairaalassa, saunassa, tallissa, pakolaisleirillä, laivalla, vastaanottokeskuksessa. Ehkä jopa lentokoneessa, koska me eurooppalaiset toteutamme eurooppalaisia arvoja pakkopalauttamalla afganistanilaisia tai irakilaisia turvapaikanhakijoita takaisin sodan jalkoihin lähtömaahansa.

Jouluevankeliumissakaan aika ja paikka eivät olleet optimaaliset. Äiti ja isä olivat reissun päällä. Suojaa ei tahtonut löytyä. Synnyttäjän tuskan äänet ja syntyvän ensihuuto sekoittuvat eläinten arkisiin ääniin. Kivut pysäyttivät matkanteon, ja kun lapsi vihdoin syntyi ja tapitti vanhempiaan silmiin, hän pysäytti vanhempiensa ajankulun toisen kerran. Jokainen syntyvä lapsi tekee niin. Ajantaju katoaa, kun tuore äiti ja isä katsovat tummiin silmiin ja miettivät, mistä tämä lapsi oikeastaan on tullut ja mitä hän tietää jo tullessaan.

Jouluevankeliumin selittäjät kuljettavat kuulijansa mieluusti pääsiäiseen. Minä en haluaisi tehdä niin. Minä haluaisin antaa tuoreelle äidille ja isälle – ja meille varpajaisiin tulleille – seesteisen vauvantuoksuisen hetken. Haluaisin silittää tukkaa, koskettaa pehmeää poskea, laskea varpaat pienimmästä suurimpaan ja suurimmasta pienimpään.
Pakomatkalle – valitettavasti – ehtii sitten myöhemmin. Äitini viljelemällä sanonnalla on jatkonsakin. Ei syntymä sijaa katso, eikä kuoleva kohtaansa.

Mitähän mahtaa sivumennen sanoen kuulua sillekin kuukauden ikäiselle tummatukkaiselle vauvalle, joka nukkui äitinsä käsivarrella silmäluomet värähdellen ja kiskoi sieraimiinsa vastaanottokeskuksen hengitysilmaa? Kiitos muuten näin jälkikäteen vauvan isälle, joka minut tavatessaan halusi osoittaa vieraanvaraisuutta ja avasi hätäpäissään isommille lapsille tarkoitetun karamellipussin. Vieraanvarainen, sitä pitää olla vaikka vastaanottokeskuksessa.

Näin parannan masentuneen joulukuusen

Nuori ja puuhakas kurdinainen ripustaa sähkökynttilöitä joulukuuseen, joka on tuotu seurakuntasalin nurkkaan. Hän on jo ripustanut puolet kynttilärimpsusta, kun me kantasuomalaiset (kasut) hihkaisemme: Ei, ei niitä noin laiteta! Joulukuusi näyttää ihan masentuneelta, jos kynttilät ovat noin!
Kynttilät nimittäin roikkuvat kuusen oksilla liekkipää alaspäin.
 - Voi anteeksi, jos masensin teidän joulukuusen, nuori nainen nauraa ja korjaa kynttilät oikeaan asentoon.

Seurakuntasalissa ja eteisaulassa alkaa olla aito jouluvipinä, kun parhaisiin vaatteisiin puetuilta lapsilta riisutaan töppösiä ja talvitakkeja. Pöytä notkuu perinteisistä jouluherkuista - niin paitsi että joulupöydän kunkku eli kinkku on korvattu jollain muulla paistilla.
Laatikoita, pipareita, torttuja...

Tilaisuuden järjestää paikallinen kurdiyhdistys yhdessä seurakunnan kanssa. Yhdistys nimittäin haluaa ottaa selville, miten suomalaiset viettävät joulua. Siitä ehkä käytetään nimitystä kotoutuminen.
Eikä joulujuhlaa ilman jouluevankeliumia, jonka pappi lukee kirkkosalissa ja tulkki kääntää yleisölle. Jossain kohtaa tulkki sanoo selvästi jotain ohi tekstin, sillä yleisöä alkaa naurattaa.
- Sanoin vain, että Maria oli raskaana eikä ollut vielä naimisissa. Ja että se oli juutalaisten mielestä paha juttu - ihan niin kuin meilläkin, tulkki selostaa eloisasti.

Ja sitten syömään! Ja odottamaan jännittävää jouluvierasta. Kop kop kop  kuuluu aulasta. Pienten juhlijoiden silmät pyöristyvät jännityksestä. Kaikkein pienimmät kiipeävät äitiensä syliin, kun Joulupukki valkoparta vanha ukki ilmestyy nutunliepeet liehuen.
Universumissa on monenlaisia yhteensattumia, ja nyt sattuu niin, että joulupukilla on kovasti samanlainen ääni kuin evankeliumin lukeneella papilla.
Lapset eivät siitä häkelly, vaan tuijottavat toiveikkaana pukin kantamaa lahjapussia.

Vielä virtaa

Joulupäivä keskisuomalaisessa kartonkitehtaassa. Koneet eivät pysähdy, ja kahdeksantuntisen työvuoron aikana joulun työvuorolaisten silmien editse virtaa noin 500 tonnia sellumassaa. Valvomossa työskentelevät seuraavat prosessia tietokoneiltaan, mutta välillä pitää piipahtaa kuulostelemassa koneita. Harjaantunut korva kuulee, onko kaikki hyvin, vai muhiiko jossain ongelmanpoikanen.

Keskisuomalaisella maatilalla herätään jouluaamuna kello viideltä, niin kuin kaikkina muinakin aamuina. Kohta navetan lypsy-yksiköiden putkissa hyrskyttää maito tankkiin jäähtymään. Lehmät saavat rehuannoksen ohella jouluisen lauluannoksen sekä terveiset Jeesuksen syntymätallista, kun emäntä avaa radion jouluaamun jumalanpalveluksen alkaessa.

Sairaalassa virtaa veri tajuttoman kolaripotilaan suoneen. Toisella osastolla jalka-amputoidun liikuntakyvyttömän potilaan sängyn vierellä virtaa kurahdellen, kun pissapussi täyttyy. Hyväntekemisen mieli virtaa, kun  hoitaja työntää pyörätuolipotilaan pitkän käytävän päähän, jotta vanha mies näkisi ikkunasta lumiset puut ja hiljaisen joululiikenteen.
Toisella laidalla suurta sairaalaa happihyöky virtaa ensimmäistä elämänparkaisuaan päästävän vauvan keuhkoihin.

Valtakunnan valtasuonilla virtaa rekkaliikenne. Polttoaine, puutavara, maito, kemikaalit, kauppatavarat kulkevat pitkien rekkojen rahtaamina. 24/7-periaatteella toimivilla huoltoasemilla virtaa kahvi väsyneiden kuljettajien kuppeihin ja termareihin.

Kaupan myyjät kiinnittävät tapaninpäivänä alekylttejä sesonkivaatteisiin ja pakkaavat kohta vanhentuvia ruokia ruokapankkiin edelleen jaettaviksi. Hyväntekeväisyysjärjestöjen työntekijät ja vapaaehtoiset ovat huhkineet myöhään aattoiltana joulua vähäosaisillekin.


Hätäkeskuksiin virtaa puheluita. Jossain tulipalo, jossain terästettyjen jouluglögien aikaansaama tappelus. Turvakotien oville kolkutellaan, kun joulurauha sai skandit ja muuttui räyhäksi.

Niin mielellämme näemme joulun  pysähtymisen tilana ja paikkana. Joulu on kuin lumisadepallo, se joulukoriste, jonka sisällä on tonttu tai enkeli tai bambi tai seimiasetelma. Kaikki pysyy paikallaan siinä tunnelma-akvaariossa, jossa liikahtaa vain silloin, kun joku ottaa koristeen käteensä ja heilauttaa sitä niin, että lumihiutaleet leijuvat hitaasti kuvun sisällä ylhäältä alas.

Vaan joulupa tulee myös tien päälle. Joulu on vaeltajankin juhla. Joulu on epävalmiiden ihmisten ja keskeneräisten valmisteluiden juhla. Mieluummin valmiiton joulu kuin jouluton valmis. Sitä olen nyt opetellut, täydellisen joulutunnelman tavoittelija.