Turvaton kaukalo eli vauvauutisia

Hups, ajantaju petti, sisäinen jouluihmiseni pakotti julkaisemaan tämän tekstin, vaikka pahasti myöhässä.

Näihin aikoihin antoi keisari Migrinius käskyn, että koko valtakunnasta on haettava yöllä poliisin säilöön lapsiperheitä. Tämä muilutuskäsky ei ollut ensimmäinen ja tapahtui Sipiliuksen ollessa Suomen käskynhaltijana
Niin neljä poliisia ja neljä poliisikoiraa tunkeutui Joosofinkin perheen pieneen huoneeseen ahtaassa vastaanottokeskuksessa ja vei perheen säilöön odottamaan kuolemanlentoa Kabuliin, koska Joosof oli vainotun hazaraheimon huonetta ja sukua.
Säilössä Joosofin vaimon Mariamin ennenaikaisen synnyttämisen aika tuli, sillä hän odotti lasta ja pelästyi shokkiin viranomaisten kovien otteiden takia.
Mariam synnytti lapsen, puki hänet suomalaisten vapaaehtoisten keräämiin vauvanvatteisiin ja pani hänet pieneen pahvilaatikkoon makaamaan.

Sillä seudulla oli suomalaisia marketeissa joulahjaostoksilla. Yhtäkkiä heidän edessään oli pakkopalautuksia vastustavien aktivistien parvi, joiden kynttilöiden kirkkaus ympäröi heidät. Aktivistit sanoivat:
- Älkää peljätkö, me emme ole väkivaltaisia. Me ilmoitamme teille suuren surun: tämän perheen turvapaikkakäsittelyssä on sattunut traagisia virheitä, ja kotimaahansa vietyinä he joutuvat vainon ja kidutuksen kohteeksi. Tästä merkkinä Joosof voi näyttää teille uhkauskirjeitä sekä kidutusjälkiä jaloissaan ja selässään. Menkää ja katsokaa heitä.

Kaikki suomalaiset saivat lukeakseen aktivistien sanat ja kätkivät ne vakan alle ymmärtämättä niistä mitään. Vain perheen lasten koulukaverit jäivät ihmettelemään äkisti tyhjäksi jäänyttä pulpettia. He painoivat näyn sydämeensä, jossa se säilyi heidän loppuikänsä ja aiheutti heille yöllisiä painajaisia.
Ja Joosof, Mariam ja heidän lapsensa vietiin poliisisaattueessa lentokoneella Kabuliin, jossa heillä oli kahden viikon sija turvatalossa. Sen jälkeen he katosivat jäljettömiin.

Ei syntyvä sijaa katso

Joulukertomuksen koskettavin asia löytyy marginaalista, sivuasioista. Näin kertoivat minulle opettaja, poliisi, lapsityönohjaaja ja Katulähetyksen Ensiaskeleen työntekijä, joita haastattelin seurakunnan lehteen. He bongasivat kertomuksen paimenet, alipalkatut ylityöllistetyt pätkätyöläiset, jotka eivät epäröineet, kun enkelit sanoivat heille: mene, älä pelkää, katso, näe.

Tänä jouluna minä katson vain sitä lasta. Äitvanhallani on sanonta: Ei syntyvä sijaa katso. Kun lapsi on valmis, hän pysäyttää äitinsä rivakatkin askeleet terävällä kivulla ja puskee maailmaan sairaalassa, saunassa, tallissa, pakolaisleirillä, laivalla, vastaanottokeskuksessa. Ehkä jopa lentokoneessa, koska me eurooppalaiset toteutamme eurooppalaisia arvoja pakkopalauttamalla afganistanilaisia tai irakilaisia turvapaikanhakijoita takaisin sodan jalkoihin lähtömaahansa.

Jouluevankeliumissakaan aika ja paikka eivät olleet optimaaliset. Äiti ja isä olivat reissun päällä. Suojaa ei tahtonut löytyä. Synnyttäjän tuskan äänet ja syntyvän ensihuuto sekoittuvat eläinten arkisiin ääniin. Kivut pysäyttivät matkanteon, ja kun lapsi vihdoin syntyi ja tapitti vanhempiaan silmiin, hän pysäytti vanhempiensa ajankulun toisen kerran. Jokainen syntyvä lapsi tekee niin. Ajantaju katoaa, kun tuore äiti ja isä katsovat tummiin silmiin ja miettivät, mistä tämä lapsi oikeastaan on tullut ja mitä hän tietää jo tullessaan.

Jouluevankeliumin selittäjät kuljettavat kuulijansa mieluusti pääsiäiseen. Minä en haluaisi tehdä niin. Minä haluaisin antaa tuoreelle äidille ja isälle – ja meille varpajaisiin tulleille – seesteisen vauvantuoksuisen hetken. Haluaisin silittää tukkaa, koskettaa pehmeää poskea, laskea varpaat pienimmästä suurimpaan ja suurimmasta pienimpään.
Pakomatkalle – valitettavasti – ehtii sitten myöhemmin. Äitini viljelemällä sanonnalla on jatkonsakin. Ei syntymä sijaa katso, eikä kuoleva kohtaansa.

Mitähän mahtaa sivumennen sanoen kuulua sillekin kuukauden ikäiselle tummatukkaiselle vauvalle, joka nukkui äitinsä käsivarrella silmäluomet värähdellen ja kiskoi sieraimiinsa vastaanottokeskuksen hengitysilmaa? Kiitos muuten näin jälkikäteen vauvan isälle, joka minut tavatessaan halusi osoittaa vieraanvaraisuutta ja avasi hätäpäissään isommille lapsille tarkoitetun karamellipussin. Vieraanvarainen, sitä pitää olla vaikka vastaanottokeskuksessa.

Matkalaukkuvauva

Tämän ajan kuumottavin esine on matkalaukku. Tai mikä tahansa kantoväline, johon ihmiset voivat tunkea tärkeät tavaransa, jos joutuvat lähtemään äkisti kotoaan kohti tuntematonta määränpäätä.

Regina_Zulauf/Pixabay

Niin kävi laittomasti Iranissa asuneelle afgaaninaiselle ja hänen puolisolleen. Lähtöhetkellä nainen joutui valinnan eteen: kumman lapsistaan hän ottaa, kumman jättää. Järkisyyt sanoivat: ota tyttövauva, hän ei pysy elossa ilman rintamaitoa. Kaksivuotias poika jäi vilkuttamaan kotiovelle kuin tietäen, että tältä matkalta äiti ei palaa. (Olethan katsonut Sofien valinta –elokuvan, olethan? Siinä juutalaisnainen joutuu päättämään, kumpi lapsista jää eloon, kumpi joutuu kaasutettavaksi.)

Pakolaiset seurasivat salakuljettajaa lumisille vuorille. Sudet ulvoivat, matkaa tehtiin yöllä, päivisin oli piileskeltävä. Vauva itki, salakuljettaja uhkasi ampua hänet, ja äiti lupasi hyssyttää vauvan hiljaiseksi. Salakuljettaja antoi vauvalle rauhoittavaa lääkettä, ja vauva hiljeni. Muutaman päivän jälkeen hän oli eloton. Äiti laittoi vauvan matkalaukkuun ja veti laukkua perässään. Isän mielestä taakka oli turha, joten hän kantoi matkalaukkuvauvan vuorenrinteeseen ja kasasi päälle kiviröykkiön. Äiti ei suostunut jättämään lasta. Hän purki röykkiön ja otti vauvan mukaansa. (Isän kunniaksi on mainittava, että hän raahasi väsynyttä puolisoaan pitkin vuoren rinteitä, kun hän ei jaksanut kävellä.)

Yhtenä päivänä nainen avasi matkalaukun: ja katso – vauva tuijotti häntä nappisilmillään ja hengitti. 

Naisen tarinassa on enemmänkin ihmeellisiä käänteitä. Hän asuu Ruotsissa ja on saanut poikansa luokseen. Toive tavata sukulaisia sai hänet epävarmalle matkalle Iraniin, jossa hänet pidätettiin. Uhkana oli usean vuoden vankeus. Oikeusistunnossa nainen sanoi hiljaa mielessään: Jeesus, jos pelastat minut, käännyn kristityksi. Tuomari näytti syytettä ja kysyi: mitä sanoisit, jos revin tämän paperin ja vapautan sinut. 

Kuin sadusta. Mutta nainen kertoi elämästään Suomen televisiossa, ruotsinkielisellä kanavalla. Hän työskentelee nyt pappina Ruotsin kirkossa.

Enkä sitten tarkoita, että maahanmuuttajatarinassa tarvitaan aina Jeesus kirsikaksi kakkuun. Että tarina saa onnellisen lopun, kunhan vain joku turvapaikanhakija kääntyy kristityksi. Tarkoitan vain, että elämä on, ja että matkalauluista on moneksi. Ja äidinvaistosta.