Voi pojat!

Lue tästä asioiden kääntöpuoli, josta viranomaiset eivät pukahda, mutta me, jotka voisimme olla palautettujen ja kadonneiden poikien äitejä tai mummoja, tiedämme liiankin hyvin.
Viime viikolla pakkopalautettiin toivottomaksi kuihtuneita poikia Kabuliin. Yhdellä heistä oli jopa täytäntöönpanokielto, eli häntä ei olisi saanut runtata palautuslennolle. (Jotka sivumennen sanoen tulevat järjettömän kalliiksi. Niihin on varaa, ei nuoren elämään).

Keep calm and help the refugees. Koska me pystyisimme auttamaan.

"Nuoret otettiin kiinni ja pakkopalautettiin vain 2-3 päivän sisällä eikä heillä ollut mahdollisuutta valmistautua matkaan. He kuten ystävänsäkin ovat shokissa. Yhdellä nuorista ei ole  perhettä ja turvaverkkoa Afganistanissa. Nuoret eivät tiedä, miten pärjäävät levottomassa Kabulissa, jossa sisäisen paon vuoksi taistellaan jo entuudestaan elämisen ehdoista. Myös vainoojat, joita on lähdetty pakoon, voivat olla taas kintereillä." Näin kertoo Stop Deportation -verkosto

Moni pakkopalautettu on  odottanut oleskelulupaa yli kolme vuotta. Moni poika opiskelee, tekee työtä ja puhuu suomea sujuvasti. Heitä pakkopalautetaan maahan, jossa he ovat vain syntyneet, eivät asuneet. Afganistanissa heillä ei ole perhettä, sukua eikä sosiaalisia verkostoja. He ovat tyhjän päällä.

Moni alaikäisenä tulleista on huonosti haastateltu (huonot tulkit, ei ole osattu tehdä oikeita kysymyksiä). Ikätestejä tehdään, vaikka tiedetään yleisesti, että ne ovat epäluotettavia. Pojat halutaan saada täysi-ikäisiksi, jotta heidät olisi helpompi palauttaa. Paljon surkeita asianajajia on tullut vastaan. Turvapaikanhakijan todistustaakka on kohtuuton, kun migri ei esimerkiksi usko aitoja papereita aidoiksi vaan pitää niitä väärennöksinä.
 

"Säilön keltaisessa huoneessa hän pohti täydellisellä suomen kielellä, että ehkä nopea kuolema Kabulissa on sitten kuitenkin parempi kuin hidas kuolema täällä."
Yasmin Jussuf


Miksi näitä jo kotimaassaan vainottuja, suomea puhuvia, hyvin integroituneita poikia palautetaan? Kalliiksi tulee Suomelle, ihmettelee palautetun nuoren suomalainen tukihenkilö.

Näyttääkö tämä seudulta, jossa pakkopalautetun on turvallista elää,
vaikka Maahanmuuttovirasto miten sanoi hänelle, että olet nuori ja terve mies?

Näin palautetusta pojasta ja turvapaikanhakijan elämästä kertoo afgaaninuori Facebook-päivityksessään
Suomessa puhutaan paljon tasa-arvosta, ja oikeudesta mutta missä tasa-arvo ja oikeus?
Ihmisiä pakkopalautetaan esim. Afganistaniin, jonne Ulkoministeriö varoittaa ketään suomalaista ollenkaan menemästä, jossa on tapettu viime vuonna enemmän ihmisiä kuin Syyriassa ja Jemenissä
Toteutuvatko ihmisoikeudet ja tasa-arvo?
Yksi mun kaveri on pakkopalautettu. Hän tehnyt työtä ja opiskeli  lukiossa. Ja hänen vointi on tosi huono, hän vaan halua kuolla.
Pakolaiset, jotka tulevat Suomeen, laitetaan isoon vastaanottokeskukseen, joka voi sijaita täysin syrjäiselläkin seudulla. Yhteen huoneeseen laitetaan 2-10 henkilöä. Oleskeluluvan odottaminen voi kestää 3-5 vuotta. Minä olen nyt yli kolme vuotta asunut Suomessa ja olen vielä epävarmuudessa että mitä päätös tulee minulle.

Tänä aikana turvapaikanhakijan on vaikeampi päästä terveydenhuollon potilaaksi eikä hoito ole samaa kuin turvapaikan saaneilla tai kantaväestöön kuuluvilla. Esimerkiksi terapian tarpeessa oleva ei pääse terapiaan, juurihoidon tarpeessa olevalta vedetään hoidon sijaan hammas pois ja niin edelleen. Pakolaisten on vaikeampi saada työpaikkaa esim. rasisimin vuoksi ja osa vastaanottokeskuksista sijaitsee niin syrjässä ja pienillä paikkakunnilla, että työpaikan löytäminen on vaikeaa.  
Jos työpaikan joku onnistuu saamaan, niin pankkitiliä hän ei pysty avaamaan, ainakaan jos hänellä ei ole passia. Ilman pankkitiliä et myöskään voi esim. ostaa edes lippua Onnibussiin

Kun ihminen elää vastaanottokeskuksessa 3-5 vuotta, jossa toiminta on melko pientä, kotoutuminen vaatimatonta, niin moni alkujaan tervekin ihminen on tämän ajan, ja kaiken stressin, ahdistuksen ja pelon jälkeen monin tavoin sekä psyykkisesti että fyysisesti sairastunut. Vastaanottokeskuksissa tehdäänkin paljon sekä itsemurhia että niiden yrityksiä. Ei ole tietääkseni tarkemmin selvitetty itsemurhiin johtaneita syitä.


Täältä löydät toisen lukiota käyvän afgaaninuoren kommentit. Hänkin on palautusuhan alainen.

Muistaakseni Raamatussa puhutaan jotain muukalaisten auttamisesta.

 

Älä hätäile palautuksista, huolestu oikeusturvasta

Avoin kirjeeni kansanedustaja ja Kristillisdemokraattisen puolueen puheenjohtaja Sari Essayahille



Kuuntelin haastattelunne Radio Deissä.
Valitettavasti minusta kuulosti siltä, että ette ole  tietoinen ongelmista, joita turvapaikkaprosesseihin nykyisellään liittyy. Jos tietäisitte, ette huolestuisi palautuksista vaan oikeusturvasta.
Migrin kiire, ensipuhuttelun virheiden kertautuminen seuraavissa oikeusasteissa, huonot asianajajat. Kaikki tämä on saanut aikaan sen, että turvapaikanhakijoiden suomalaisista tukihenkilöistä on tullut 2 viime vuoden aikana pop up -juristeja, jotka tutkivat vapaa-aikanaan huonoja puhuttelupöytäkirjoja ja niiden virheitä, perehtyvät Irakin tai Afganistanin lainsäädäntöön ja siihen, miten vallitseva heimokulttuuri vaikuttaa turvapaikanhakijan elämään tai kuolemaan.
Senkin ajan me olisimme mieluummin käyttäneet kotouttamiseen.

Tietoa heidän ahdingostaan on tarjolla sillä media on julkaissut uutisia lapsiperheistä, jotka pelkäävät pakkopalautusta vainojien käsiin (esimerkiksi Loviisassa ja Jyväskylässä on monilapsisia perheitä, joiden isät ovat olleet poliiseja ja sen takia erityisessä vaarassa). Lisäksi lukuisat juristit ovat ilmaisseet huolensa oikeusturvan toteutumattomuudesta.

 





















Mainitsitte muistaakseni myös sen, että pojat ja nuoret miehet eivät ole turvapaikan tarpeessa. Hämmentävää: juuri heitähän terroristit tappavat tai pakkovärväävät joukkoihinsa. He ovat kuin meidän suomalaispoikamme: haluavat säilyttää henkensä, opiskella ja tehdä työtä.Itse tunnen afgaaninuoria, joita uhkaa "palautus" maahan, jossa he eivät ole koskaan olleet. Moni heistä on lähtenyt alle kymmenvuotiaana perheensä mukana Iraniin, sillä he kuuluvat Afganistanissa vainottuun hazaravähemmistöön, joita maassa saa tappaa - ihan vain siksi, että he ovat shiamuslimi-hazaroita. He ovat asuneet monta vuotta paperittomina paossa Iranissa, ja järjettömän Syyrian sodan alettua Iran on alkanut pakkovärvätä heitä taistelemaan Syyriaan. Ja heille äidit ja isät sanoivat: lähde pois, lähde heti. Niin minäkin sanoisin nuorelleni.

Nyt Suomi väittää "palauttavansa" heidät Afganistaniin. Miten ketään voi palauttaa maahan, jossa he ovat asuneet kymmenen vuotta sitten tai eivät ehkä ole koskaan olleet? Heillä ei ole Afganistanissa perhettä, sukua eikä mitään verkostoja - eikä siellä myöskään ole työnvälitystoimistoa, kuten Suomessa on. Sosiaaliset verkostot ovat edellytys sille, että maassa voi elää ja tehdä työtä. He puhuvat eri tavalla kuin afganistanilaiset (Iranissa puhuttavaa farsia siis, eivät puhdasta daria), he ovat epäilyttäviä, koska he ovat viettäneet 3-4 vuotta Euroopassa, jossa ovat ehkä omaksuneet länsimaista hapatusta. Siis kävelevä maalitaulu Talebaneille.

Tässä Afganistaniin palautetun nuoren residenssi.

 
























Suomen päättäjät ja viranomaiset selittävät asian siististi. Nuoret ja terveet miehet pärjäävät kyllä (vaikka helvettiin heidät heittäis).
Päättäjät ja viranomaiset voisivat ihan suoraan ja rehellisesti sanoa: meitä ei kiinnosta sinun elämäsi, ei vähääkään. Pääasia, että lähdet täältä pois. Olen hämmästynyt ja surullinen siitä, että kristityt ihmiset - ihan jo puolueen nimeen asti kristityt ihmiset - torjuvat ihmisten hädän. Juuri nyt, kun Suomella olisi mahdollisuus tehdä hyviä ja oikeita tekoja.


SARI ESSAYAH VASTASI MINULLE

Meillä Suomessa on järjestelmä, jossa poliitikot eivät voi muuttaa oikeuslaitoksen päätöksiä, mutta poliittisesti pyrimme vaikuttamaan siihen, että oikeusapua olisi saatavilla ja tulkkauspalvelut olisivat laadukkaita puhuttelutilanteissa, jotta jokaisen oikeusturva täyttyy. Vaikka Afganistanissa on erittäin vaikea olot, niin mikään maa ei kuitenkaan voi tehdä päätöstä, että jokainen sieltä tuleva saa automaattisesti turvapaikan. Näiden monien Iranin kautta tulevien tilanne on vaikein. Olen tavannut afgaaneja useita kertoja, vastaanottokeskuksissa ja muutoinkin. Olen yhtälailla huolissani erityisesti lasten tilanteesta, samoin hazaroiden tilanteesta.




MINÄ VASTASIN SARI ESSAYAHILLE
Valitettavasti minulle jäi silti kysyttävää, sillä vastauksenne oli liian ylimalkainen.
Minä avaan sen ongelmia vähän.

Sanotte: Meillä Suomessa on järjestelmä, jossa poliitikot eivät voi muuttaa oikeuslaitoksen päätöksiä, mutta poliittisesti pyrimme vaikuttamaan siihen, että oikeusapua olisi saatavilla ja tulkkauspalvelut olisivat laadukkaita puhuttelutilanteissa, jotta jokaisen oikeusturva täyttyy.

VIRHE:
Meillä Suomessa on nyt järjestelmä, jossa poliitikot ovat tieten tahtoen heikentäneet turvapaikanhakijoiden oikeusturvaa. Kaikille ei suinkaan ole ollut tarjolla oikeusapua vaiheissa, joissa he olisivat sitä tarvinneet. Kehnot puhuttelut ja niissä ilmenevät virheet laahaavat mukana ylempiin oikeusasteisiin. Valitusaikoja on lyhennetty. Maahanmuuttovirasto kilpailutti tulkit, ja kriteerinä oli enemmän hinta kuin laatu. Sen saa mitä tilaa. Halpaa.
Meillä on nyt järjestelmä, jossa päättäjät ja virkamiehet piiloutuvat toistensa selkien taakse. Poliitikot sanovat, että eivät voi vaikuttaa virkamiesten/oikeuslaitoksen toimintaan.
Virkamiehet taas sanovat kirkkan silmin, että tällaisiin (poliitikkojen tekemiin) päätöksiin me nojaamme.
Vastuuta pallotellaan, eikä kukaan sitä oikeasti kanna.
Poliitikot eivät voi muuttaa yksittäisiä päätöksiä, mutta he tekevät sen politiikan, joka ohjaa turvapaikkalinjauksia.
Monet oikeusoppineet ova ilmaisseet syvän huolensa turvapaikanhakijoiden puutteellisesta oikeusturvasta. Migritarkastusta on toivottu ja vaadittu, mutta sekin odotuttaa itseään.

Sanotte: Vaikka Afganistanissa on erittäin vaikea olot, niin mikään maa ei kuitenkaan voi tehdä päätöstä, että jokainen sieltä tuleva saa automaattisesti turvapaikan.

TOISENLAISTA TIETOA SAATAVILLA
Ihmisoikeusjärjestöt, UNHCR ja jopa Afganistanin omat ministerit ovat vedonneet, ettei maahan pakkopalautettaisi ketään. Viimeksi Afganistanin ministeri tapasi virkaveljensä Saksassa ja vetosi pakkopalautusten lopettamiseksi.

Sanotte: Näiden monien Iranin kautta tulevien tilanne on vaikein. Olen tavannut afgaaneja useita kertoja, vastaanottokeskuksissa ja muutoinkin. Olen yhtälailla huolissani erityisesti lasten tilanteesta, samoin hazaroiden tilanteesta.
HÄMMÄSTELEN RISTIRIITAA
Te olette lukuisissa yhteyksissä sanonut, että palautuksia täytyy nopeuttaa, varsinkin nuorten miesten, joiden turvan ja suojelun tarvetta kaikki näyttävät dissaavan. Suomeen tulleet hazarat ovat kuitenkin suurimmaksi osaksi nuoria miehiä.
Usein kuultu kommentti on, että kyllä me niitä naisia ja lapsia suojelisimme. Ei pidä paikkaansa, Todella moni lapsiperhe on saanut kielteisen päätöksen. Nuori afgaaniperhe pakkopalautettiin Suomessa syntyneen vauvansa kanssa Kabuliin. Nyt perhe on paperittomana Iranissa, ja rokottamaton lapsukainen sairastelee alinomaa.
Perheet tekevät kaikkensa, jotta heitä ei palautettaisi vainoon. Moni perhe on nyt Suomessa vailla mitään asemaa, paperittomana.

Lapsiperheiden jättäminen heitteille on ihmisoikeusrikos ja vastoin lasten oikeuksien sopimusta.

Tätä tekee Suomi. Sulkee silmänsä toisten hädältä ja pesee kätensä: viattomia olemme näiden ihmisten vereen ja kärsimykseen.

Sopimuksella vainoon

Tänään vietetään vainon uhrien päivää sekä myös Leningradin piirityksen päättymisen päivää.
Päivän Helsingin Sanomat kirjoitti Suomen luovuttamien kahdeksan juutalaisen kohtalosta. Heidät vietiin Auschwitziin, josta selvisi hengissä vain yhden perheen isä, joka muutti sittemmin Israeliin.

Valpon päällikkö Anthonin tarkoisus oli sopimuksen nojalla luovuttaa Saksalle kaikki juutalaispakolaiset ja ulkomaalaistaustaiset kommunisteiksi epäillyt poliittiset vangit.
Sodan jälkeen Suomi kohteli luikurimaisesti yli 50 000 inkeriläistä ja lähetti heidät Neuvostoliittoon sulkien silmänsä heidän kohtaloltaan.

Keskitysleirien kauheuksien paljastuttua Euroopassa hoettiin epäuskoisina: Ei koskaan enää!

Niin vähän silloin tiedettiin. Ehkä aikaa on jo kulunut liikaa, kun emme pysty enää paneutumaan vainotun ihmisen asemaan. Juutalaisviha kasvaa niin Euroopassa kuin Atlantin takana Amerikassa. Se on väärin ja pelottavaa.

Toinen pelottava vääryys on se viha, joka kohdistuu vainoa pakeneviin turvapaikanhakijoihin niin Euroopassa kuin Atlantin takana Amerikassa. Heitä demonisoidaan ja he - samoin kuin heidän tukijansa - ovat vapaata riistaa somen keskustelupalstoilla. Mikä pahinta, tämä mölymystön pelko ja raivo on myös tarttunut päättäjiimme ja vaikuttanut lainsäädäntöön.
- Muun muassa turvallisiksi alueiksi määritettyjen lähtömaiden listaa laajennettiin, pakolaisten perheenyhdistämisen säännöksiä kiristettiin, ja kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden valitusaikaa lyhennettiin, todetaan uudessa Paperittomat Suomessa -kirjassa.
Suomeen paperittomana jääneet turvapaikanhakijat eivät uskalla palata kotimaihinsa, jotka Suomi kädenkäänteessä määritteli turvallisiksi - kuten Afganistaniin ja Irakiin. Moni negatiivisen päätöksen saanut on lähtenyt Suomesta ja piileskelee paperittomana Keski-Euroopassa - kuten Pariisin kaduilla lumisateessa,

Turvapaikanhakijoiden telttoja Pariisissa. Sopii siitä Eiffel-tornia ihailla.
Muutama minunkin tuttuni tuolla. Kuten se kristinuskoon kääntynyt afgaani,
sillä Migrihän ei käännytä edes matalan profiilin kristittyjä Afganistaniin. Sarc.

Suomi luovutti juutalaiset vainoon sopimuksen nojalla. Nyt Eurooppa ja Suomi ovat sopineet sopimuksia, joiden nojalla ihmisiä voidaan lennättää suoraan vainoajien käsiin. Sopimukset vahvistetaan rahalla, jonka eurooppalaiset päättäjät sinisilmäisesti haluavat uskoa menevät palautettavien auttamiseen kohdemaassa. Korruptio ja rahojen sujahtaminen päälliköiden omiin taskuihin - niitä meidän päättäjämme eivät halua muistaa.

Euroopan päämiehet suunnittelevat turvapaikanhakijoiden leirejä Euroopan rajoille. Niitä on jo olemassa, ja kokemukset niistä ovat äärimmäisen huonoja. Turvapaikanhakijat joutuvat kidutuksen ja ihmiskaupan uhreiksi, heitä katoaa, naisia, lapsia ja nuoria poikia raiskataan. Terveydenhoitoa ei ole.
Myös Kreikan saarilla sijaitsevat turvapaikanhakijoiden leirit ovat kurjuuden ja toivottomuuden pesiä, joissa jopa lapset suunnittelevat itsemurhaa.

Nyt ei mene hyvin, Eurooppa. Nyt ei mene hyvin, Suomi.
Jos oikeasti haluamme kunnioittaa holokaustin uhrien muistoa, lopetamme menneisyyteen tuijottamisen ja teemme oikeita tekoja nyt.

Ps. Turvapaikanhakijoiden mollaajat puhuvat Kela Goldista ja vetovoimatekijöistä. Tuskin monikaan heistä on käynyt vastaanottokeskuksessa. No, tässä kuva vetovoimatekijästä: pieni huone, jossa nelilapsinen perhe asuu. Keittiö on yhteinen noin 200 muun turvapaikanhakijan kanssa.

Ei sijaa majatalossa

Näihin aikoihin antoi keisari Migrinius käskyn, että koko valtakunnasta on haettava yöllä poliisin säilöön lapsiperheitä. Tämä muilutuskäsky ei ollut ensimmäinen ja tapahtui Sipiliuksen ollessa Suomen käskynhaltijana.

 

Äiti ja tytär ovat juuri tulleet Kreikkaan. Eurooppa ei ole avosylin.

Niin neljä poliisia ja neljä poliisikoiraa tunkeutui Joosofinkin perheen pieneen huoneeseen ahtaassa vastaanottokeskuksessa ja vei perheen säilöön odottamaan kuolemanlentoa Kabuliin, koska Joosof oli vainotun hazaraheimon huonetta ja sukua.

Säilössä Joosofin vaimon Mariamin ennenaikaisen synnyttämisen aika tuli, sillä hän odotti lasta ja pelästyi shokkiin viranomaisten kovien otteiden takia.
Mariam synnytti lapsen, puki hänet suomalaisten vapaaehtoisten keräämiin vauvanvatteisiin ja pani hänet pieneen pahvilaatikkoon makaamaan.

Sillä seudulla oli suomalaisia marketeissa joulahjaostoksilla. Yhtäkkiä heidän edessään oli pakkopalautuksia vastustavien ihmisten parvi, joiden kynttilöiden kirkkaus ympäröi heidät. He sanoivat:
- Älkää peljätkö, me emme ole väkivaltaisia. Me ilmoitamme teille suuren surun: tämän perheen turvapaikkakäsittelyssä on sattunut traagisia virheitä, ja kotimaahansa vietyinä he joutuvat vainon ja kidutuksen kohteeksi. Tästä merkkinä Joosof voi näyttää teille uhkauskirjeitä sekä kidutusjälkiä jaloissaan ja selässään. Menkää ja katsokaa heitä.

Kaikki suomalaiset saivat lukeakseen heidän sanansa ja kätkivät ne vakan alle ymmärtämättä niistä mitään. Vain perheen lasten koulukaverit jäivät ihmettelemään äkisti tyhjäksi jäänyttä pulpettia. He painoivat näyn sydämeensä, jossa se säilyi heidän loppuikänsä ja aiheutti heille yöllisiä painajaisia.

Ja Joosof, Mariam ja heidän neljä lastaan vietiin poliisisaattueessa lentokoneella Kabuliin, jossa heillä oli kahden viikon sija turvatalossa. Sen jälkeen he katosivat jäljettömiin.

Ps. Eurooppalaiset kirkot ovat näin joulun alla vedonneet inhimillisemmän turvapaikkapolitiikan puolesta.

Life is overrated

Olen tehnyt asennelapaset, joita somistaa teksti ”Life is overrated”. Lähetin yhdet lapaset oheisen saatekirjeen kanssa maahanmuuttovirastolle, toiset sisäministeri Kai Mykkäselle, koska olen knittivisti.

Olen omistanut lapaset maahanmuuttovirastolle, sisäministeriölle ja hallitukselle sekä niille toivonsa menettäneille nuorille, jotka tulivat Suomeen syksyllä 2015 ja olivat täynnä uuden oppimisen intoa ja tulevaisuuden suunnitelmia: meistä tulee muurareita, taksikuskeja, suutareita.
Vaan ei tule. He odottavat ja pelkäävät toivonsa menettäinä pakkopalautusta maahan, jossa he eivät ole koskaan olleet. Siellä heistä tulee maalitaulu tai terroristien pakkovärväyksen kohde, kun heidät lähetetään käytännössä sotatantereille.

Omistan lapaset miehelle, joka pakeni pakkolennon jälkeen uudestaan Talebanien tappouhkaa ja on nyt paperittomana (ja hermorauniona) Iranissa. Suomalaisystävät lähettävät hänelle rahaa ruokaan.
Lapsiperheelle, joka haettiin poliisikoirien kanssa ja jonka äiti joutui koirista shokkiin. Perhe pakeni uudelleen sukujen tappouhkauksia Iraniin, jossa eivät paperittomina saa sairaalle lapselleen hoitoa tai rokotuksia. (Linkki vie Suomen Kuvalehden artikkeliin.)
Janille, joka hakattiin palautuksen jälkeen koomaan Bamiyanissa.

Lapsiperheelle, joka haettiin Salmirannasta ja jota muut turvapaikanhakijat halusivat puolustaa. Siihen satsattiin poliisipulan vaivaamassa maassa kymmeniä poliisipartioita ja pippurisumutetta.

Omistan lapaset Viitasaarelta haetuille irakinlaisnuorille, jotka erotettiin perheestään. Siskoa odottaa pakkoavioliitto, veljeä terrorijärjestön uhka. Oman lapseni vastikään kuolemalle menettäneenä voin vain kuvitella, miltä Viitasaarelle jääneestä perheestä nyt tuntuu. 

Alille, joka – entisenä poliisina – tapettiin Irakissa.
Toiselle Alille, joka piileskeli ja vaihtoi majapaikkaa tiuhaan Bagdadissa, jotta hänen vainoajansa eivät saa häntä kiinni. Nyt hän on paennut uudelleen, kun suomalaiset ystävät lähettivät hänelle rahaa pakomatkaa varten.

Omistan lapaset kristinuskoon kääntyneille, joiden vakaumus ei riitä teille, ja jotka Suomi käännyttää entiseen kotimaahansa vailla verkostoja, perheensäkin vainoamiksi.

Omistan lapaset äidille, joka oli 37. raskausviikolla ja joka pakotettiin palautuslennolle Nigeriaan ihmiskaupan uhallakin.
Kahdelle nigerialaisnaiselle, ihmiskaupan uhreille, jotka vietiin ihmiskaupan keskuskaupunkiin lapsineen. Heillekin suomalaisystävät keräävät avustusrahoja. Tämä vissiin on se kansalaisyhteiskunnan syvempi merkitys: kansalaiset korjaavat päättäjien ja virkamiesten sydämettömyyden ja suoranaiset virheet.

Toki odotan, että näiden aikojen ihmisoikeusrikkomusten uhreille pystytetään joskus patsaskin, tai Stolpersteinit. Mutta lapaset on pieni alku, näin knittivistiltä.
Ja ehdottomasti: neuloisin mieluummin ihmisoikeuslapasia. Ja kaikkein eniten haluaisin iloita siitä, että ihmisoikeudet ja yhdenvertaisuus toteutuisivat kotimaassani.

Ps. Teen näitä lapasia ja myyn 25 eurolla. Hinnasta 20 euroa menee Pakolaisneuvonnan tueksi.

Ajattele heitä numeroina

Älä ajattele heitä ihmisinä.
Ajattele heitä tapauksina
ja numeroina.
Otetaan vaikka tapaus seitsemän.
Seitsemällä on
lyhyt yläviiva vasemmalta oikealle
ja pystysuora viiva
ylhäältä alas.
Onko sillä myös poikkiviivaa,
siitä voi keskustella pitkään.

Älä ajattele heitä.
Seitsemällä ei ole tunteita.
Seitsemällä ei ole perhettä, ei sukua.
Seitsemän ei tunne elämisen intohimoa.
Seitsemän ei tarvitse
matkapuhelinta, jolla ilmoittaa ystäville:
minä olen poliisiautossa
matkalla lentokentälle.

Älä ajattele.
Seitsemän ei pelkää,
se ei tunne kipua.
Seitsemällä ei ole kynsiä,
jotka kiduttaja voi irrottaa.
Seitsemällä ei ole
tulevaisuudenhaaveita.
Seitsemän on vain kaksi viivaa,
tai kolme, miten vaan sovitaan.

Älä.

Yllä olevaa tekstiä on suomalainen todellisuus kirjoittanut aivoihini. Sen voin lukea myös facepäivityksessä tuttavani seinältä.

Ei siihen voi valmistautua. Siihen viimeiseen puheluun. Kun oppilas yhtäkkiä soittaa itkien eikä tiedä, mitä hänelle tapahtuu, miksi hän istuu poliisiautossa Helsingissä.
Kun kysyn poliisilta, onko poika saanut edes hakea tavaroitaan, poliisi käskee kysyä palautettavalta itseltään. Sanon poliisille, että mitäpä se pojalta kysyminen auttaa, kun hän ei voi vaikuttaa asiaan. Kysyn kumminkin. Ei pojalla ole edes vaatteita eikä puhelimen laturia.
Kerron poliisille, että en soisi verorahoillani jahdattavan näitä kilttejä ja silmiemme alla opiskelevia turvapaikanhakijoita, kun maassa on tuhatkunta ilmoitusta ihan toisenlaisista tulijoista - ja heidän puuhiensa ennakoimiseen poliisilla ei kuulemma riitä resursseja. Poliisi sanoo minulle, ettei kannata jatkaa keskustelua, jos se tälle linjalle menee. Että hänkin tässä nyt vain tekee työnsä. Sanon hänelle, että sillä lailla ne juutalaisvainotkin onnistuivat - kun jokainen vain keskittyi tekemään oman työnsä.
Ei niihin voi valmistautua. Niihin viimeisiin sanoihin. Soittaja itkee ja fiksuin mitä keksin sanoa, on: "Koeta löytää perillä uusi laturi". "Lähetä jokin viesti jos voit." "Hyvää matkaa."
Nämä repliikit lausutaan niiden lomaan, kun nuori ihminen sopertaa: "Mä kuolen siellä." "Kiitos opettaja." "Nähdään."
En henno korjata, vaan vastoin parempaa tietoani hyvästelen: "Joo, nähdään."

Sata vuotta sitten on nyt

Ihan tulee mieleen Täällä Pohjantähden alla -kirjan kohtaus, jossa sisällissodan jälkeen Mellolan ja Yllön isännät pohtivat nurkan takana kesken pikaoikeudenkäynnin, että se Jokisen poika kannattaisi säästää. Hyvä renki, jota tarvitaan laudansahuussa. Ampuu hänet sitten, josma toisen saan.

Tämän rinnastuksen luin facekaverini päivityksestä, Pieni sivuääni sydämessäni vinkaisi, että juuri niin, samaa minäkin olen ajatellut, kun olen seurannut epätoivoisia oikeustaisteluita turvapaikanhakijoiden puolesta. Kun ei enää auta se, että ihmistä uhkaa todellinen vaino, me turvapaikanhakijoiden ystävät vetoamme, että kun sillä on se työpaikkakin ja se on oppinut suomea ja sopeutunut ja ja. Unohtuuko se, että huonommin sopeutunut, työpaikkaa löytämätön ja vaikka traumojensa tai huonon kielipäänsä takia kieltä oppimaton on yhtä lailla suojelun tarpeessa?
(Tämä oli itsereflektointia, nyt seuraa se ilkeä osuus.)

Helmikuussa Helsingin Sanomissa oli tutkija Sari Näreen haastattelu. Näre, toimittaja ja kuvaaja etsivät viluisesta Suomenlinnasta sisällissodan jälkeisten vankileirien jälkiä ja teloituspaikkoja.
Seuraavassa tekstissä lainaukset Helsingin Sanomien haastattelusta kursiivilla.

Usein lähtö teloitukseen tuli yöllä. Tuolloin vartijat huusivat sellikäytävässä nimeltä vankeja, jotka lähtivät teloitusryhmän mukaan. Tämän jälkeen ulkoa kuului laukauksia.
Nyt pakkopalautusta odottavat turvapaikanhakijat tempaistaan salaisille palautuslennoille yöllä.
Tai heidät haetaan perjantaina, juhlapyhinä tai lomakausina, niin että he eivät saa yhteyttä asianajajaansa tai tukihenkilöihinsä.
Suomalainen oikeusjärjestelmä ei toki tuomitse heitä kuolemaan, se on ulkoistettu Afganistanin tai Irakin heimoille tai terroristeille. Samanaikaisesti viranomaiset ja päättäjät vakuuttavat, että suomalainen oikeusjärjestelmä toimii, sitä ei pidä epäillä, nyt vain tehostetaan palautuksia.

Suomessa oli sisällissodan aikoihin kuutisen­kymmentä vankileiriä ja noin puolella niistä oli vankien joukossa myös lapsia. Kuten täälläkin. Missään erikoissuojelussa lapset eivät leireillä olleet, joskus heiltä teloitettiin sekä isä että äiti, toimenpide, jota Näre kutsuu orpouttamiseksi.
Ja ammuttiin lapsiakin. Nuorimmat kuolleista olivat lapsia, useimmat täysi-ikäisyyden kynnyksellä.

Nyt Suomi orpouttaa lapsia rikkomalla perheitä: osa perheenjäsenistä saa turvapaikan, osa ei. Liekö taustalla se ajattelu, että kun yksi joutuu lähtemään, muutkaan eivät halua jäädä?
Toki Suomi laittaa myös lapsiperheitä sodan ja terrorin keskelle, varsinkin kun pääministerin oikeudentaju on taas viime aikoina tainnut nukahtaa.

Kuului komennus ja yhteislaukaus pamahti. Tuijotin poikaa. Hänen kaatuessaan kuulin lapsen äänen huutavan. – Äiti! Siitä lähtien olen lakkaamatta kuullut tuon lapsen äänen korvissani. Iltaisin juuri, kun nukahdan, kuulen sen pojan huudon, enkä sen jälkeen enää saa nukutuksi.
Näre uskoo, että painajaiset ovat vaivanneet vartijoita yleisemminkin.
- Sisällissodan suomalaiset olivat aika jumalanpelkoisia ihmisiä, ja kyllä ne kokemukset ovat valtavan sisäisen ristiriidan aiheuttaneet. Tappamisen trauman vaikutus voi olla yhtäältä aggressiivisuus ja toisaalta sitten se, että ihminen passivoituu ja kovettuu. Hän jäädyttää tunteensa ja jopa kokee tapahtumat kuin ulkopuolisena.
Mitä mahtanevat miettiä nyt poliisit, joiden tehtävä on raahata monilapsinen perhe ja raskaana oleva äiti terrorin keskelle? Että minä vain tein mitä käskettiin?

Edit: Lisäys vapun tienovilta.

Turvapaikanhakja menee migriin hoitamaan työlupa-asioitaan. Migri onkin kutsunut poliisin paikalle, ja poliisi nappaa turvapaikanhakijan säilöön palautusta odottamaan. ANSA
Poliisi onnittelee toista turvapaikanhakijaa TE-keskuksen myönteisestä päätöksestä ja kutsuu hänet vielä käynnille vappuna. Vappuna poliisi nappaa hänet kiinni ja palauttaa saman tien Bagdadiin. ANSA.
Yleensä pitkät pyhät ja vapaapäivät ovat otollisia tällaiselle toiminnalle, sillä silloin asianajajaan ei saa yhteyttä. Reilukerho koolla?

Turvaton kaukalo eli vauvauutisia

Hups, ajantaju petti, sisäinen jouluihmiseni pakotti julkaisemaan tämän tekstin, vaikka pahasti myöhässä.

Näihin aikoihin antoi keisari Migrinius käskyn, että koko valtakunnasta on haettava yöllä poliisin säilöön lapsiperheitä. Tämä muilutuskäsky ei ollut ensimmäinen ja tapahtui Sipiliuksen ollessa Suomen käskynhaltijana
Niin neljä poliisia ja neljä poliisikoiraa tunkeutui Joosofinkin perheen pieneen huoneeseen ahtaassa vastaanottokeskuksessa ja vei perheen säilöön odottamaan kuolemanlentoa Kabuliin, koska Joosof oli vainotun hazaraheimon huonetta ja sukua.
Säilössä Joosofin vaimon Mariamin ennenaikaisen synnyttämisen aika tuli, sillä hän odotti lasta ja pelästyi shokkiin viranomaisten kovien otteiden takia.
Mariam synnytti lapsen, puki hänet suomalaisten vapaaehtoisten keräämiin vauvanvatteisiin ja pani hänet pieneen pahvilaatikkoon makaamaan.

Sillä seudulla oli suomalaisia marketeissa joulahjaostoksilla. Yhtäkkiä heidän edessään oli pakkopalautuksia vastustavien aktivistien parvi, joiden kynttilöiden kirkkaus ympäröi heidät. Aktivistit sanoivat:
- Älkää peljätkö, me emme ole väkivaltaisia. Me ilmoitamme teille suuren surun: tämän perheen turvapaikkakäsittelyssä on sattunut traagisia virheitä, ja kotimaahansa vietyinä he joutuvat vainon ja kidutuksen kohteeksi. Tästä merkkinä Joosof voi näyttää teille uhkauskirjeitä sekä kidutusjälkiä jaloissaan ja selässään. Menkää ja katsokaa heitä.

Kaikki suomalaiset saivat lukeakseen aktivistien sanat ja kätkivät ne vakan alle ymmärtämättä niistä mitään. Vain perheen lasten koulukaverit jäivät ihmettelemään äkisti tyhjäksi jäänyttä pulpettia. He painoivat näyn sydämeensä, jossa se säilyi heidän loppuikänsä ja aiheutti heille yöllisiä painajaisia.
Ja Joosof, Mariam ja heidän lapsensa vietiin poliisisaattueessa lentokoneella Kabuliin, jossa heillä oli kahden viikon sija turvatalossa. Sen jälkeen he katosivat jäljettömiin.

Sanahelinä

-Anteeksi, äiti, mutta minä poltan taas tupakan.
Juuri 19 täyttänyt poika käärii sätkää toisensa perään ja pahoittelee sitä Suomi-äidilleen.
- Tämä auttaa kun mua hermostuttaa
Poika on poissa tolaltaan, sillä hän pelkää käännytystä lähtömaahansa.
- Minä olen väsynyt elämästä. Minun elämä on valmis. Minä kuolen Afganistanissa, minä kuolen jo lentokoneessa.

Haluan lohduttaa häntä ja vyörytän esiin sen isoimman lohdun jonka siinä nyt tiedän – lainauksen Schindlerin lista -elokuvasta.
- Toisessa maailmansodassa ihmisiä otettiin vangiksi. Heidän piti tehdä paljon työtä ja moni kuoli. Joku heistä sanoi, että haluaa kuolla. Hänen kaveri sanoi: et voi kuolla, et voi tehdä itsemurhaa. Jos teet, et voi tietää, miten tämä kaikki päättyy.

Poika ei kuullut selitystäni, saati ymmärtänyt sitä. Hän toisti sanomansa konemaisesti
- Minä olen väsynyt elämästä. Minun elämä on valmis. Minä kuolen Afganistanissa, minä kuolen jo lentokoneessa.

Minä vaikenin. Se lohtu, jota olin luullut tyhmyyttäni luullut auttaviksi sanoiksi, murtui sanahelinäksi totuuden edessä.

Ja parempaan en pystynyt. Onneksi älysin edes vaieta.

Sanahelinää on nyt tässä maassa kuultu. Sanahelinällä on määritelty sotaa käyvät alueet turvallisiksi alueiksi, joihin vainottu vaoi palata.
Päättäjät puhuvat turvapaikanhakijoiden arvostavasta ja ihmisarvoisesta kohtelusta prosessin joka vaiheessa.
No, moni oikeusoppinut on huomauttanut Maahanmuuttoviraston käytäntöjen ongelmista, kuten huonoista tulkeista, jotka eivät pysty tuomaan ilmi turvapaikanhakijan varsinaista huolta ja turvan tarvetta. Laatu on työskentelyssä korvautunut määrällä, eikä yksilöllinen kohtelu toteudu.

Säilöönotoissa ja pakkopalautuksissa ihminen muuttuu logistiikkaongelmaksi, jonlla ei ole ihmisarvoa ja jota ei tarvitse kunnioittaa.

Päättäjät kertovat, kuinka palautettavasta turvapaikanhakijasta otetaan koppi, ja jokin paikallinen organisaatio tai viranomainen paikan päällä saattelee hänet säälliseen elämään.
Ja siellä se pakkopalautettu kuitenkin piileskelee uhkaaijian ja kiduttajiaan ja lähettää suomalaisille ystävilleen kaoottisia pelokkaita viestejä.

Sanahelinä tyynnyttää meistä ne, joiden on helpompi nukkua yönsä, kun saa uskoa, että kaikki tapahtuu laadukkaasti ja paragrafien mukaan.

Sanahelinä loukkaa meistä monia, jotka ovat nähneet, mitä tässä maassa nyt oikeasti tapahtuu.

Olisi, hyvät päättäjät, rehellistä tunnustaa, että ei kuulkaa kiinnosta yhtään, miten niille siellä lähtömaassa käy – millaisiin loukkoihin he joutuvat, kenen käsiin päätyvät, kuolevatko vai elävätkö. Kunhan tämä Suomi 100 -juhlasali vain saadaan tyhjennetyksi ei-toivotuista vieraista ja salin pariovet lukituiksi. Sitten pestään kädet ja aletaan juhla.

Sentään Suomi ensin.

Turvapaikanhakijalle käteen Afrikan tähden rosvokortti

En saanut kysellä, miksi he tulivat ja ketä ja mitä he olivat menettäneet. En saanut kysellä, olisiko heillä ollut turvallinen elämä kotimaassa vai lähtivätkö he todellakin kuolemaa ja vainoa karkuun. En saanut epäillä, että ehkä heidät oli vain hyväuskoisina huijattu paremman elintason perään.

Hyväksyin ehdot ja ryhdyin nuorten turvapaikanhakijoiden tukihenkilöksi vapaaehtoiseksi suomen puhujaksi. Muuta mahdollisuutta minulla ei ihmisenä ollut.
Näin heidän intonsa oppia suomen kieltä ja kulttuuriamme. Monella nuorella oli seitsemän senttiä paksu suomi-persia -sanakirja, jota he innokkaasti selailivat. Näin iloa, afgaanitansseja ja keskinäistä solidaarisuutta. Toki myös normaalin nuoren kapinaa, jota he uskalsivat ilmaista, kun ympärillä näytti olevan turvallisia aikuisia.

Näin myös väsymystä, pelkoa, ikävää. Raastavaa epätietoisuutta siitä, missä pakomatkalle lähteneet mutta matkan varrelle kadonneet perheenjäsenet ovat – tai mitä kuuluu kotimaahan jääneille omaisille. Tieto nuorten elämästä tuli pikkuhiljaa, utelematta, heiltä, jotka luottivat meihin ystäviin ja halusivat kertoa.

Kaiken tämän keskellä nuoret ihmiset ovat yrittäneet pitää päänsä kasassa, oppimiskykynsä tallella ja toivoa taskussa.

Viime kesänä alkoi kuulua kummia. Virallinen Suomi säikähti tätä ”kansainvaellusta” ja alkoi kiivaaseen tahtiin karsia heidän oikeuksiaan. Lue Sakari Timosen selvitys tästä.
Turvapaikanhakijat alettiin nähdä säilöntä- ja logistiikkaongelmana, ei ihmisinä, joilla on yksi ainoa elämä.

Sitten alkoi tippua negatiivisia päätöksiä. Ihmisille, jonka nimi on Talebanien kirjoissa ja kansissa. Ihmiselle, jota kotikylään tulleet terroristit uhkasivat aseella ja jonka äidin he raiskasivat tämän silmien edessä.

Nuorille, joiden suvut ja perheet ovat lähteneet ehkä vuosikymmen sitten Afganistanista Iraniin tai Pakistaniin pakoon, sanottiin, että voit turvallisesti palata Afganistaniin. Sukua, perhettä tai muuta turvaverkkoa sinulla ei siellä ole, mutta voit toki palata, koska olet nuori ja terve mies. (Lue: loistava saalis terroristijärjestöjen rekrytoitavaksi).

Koska tapaamani nuoret eivät ole tyhmiä ja tietämättömiä ihmisiä, heillä on hyvä tieto siitä, mitä Afganistanissa tapahtuu nyt. Sen perusteella he voivat päätellä, mitä heille tulee tapahtumaan maassa, jossa edes maan armeija ei pysty puolustamaan itseään terrori-iskuilta ja jossa Talebanit ovat taas kiristäneet otettaan.

On musertavaa nähdä toivon murenevan. Oppimishaluisen nuoren käpertyvän peiton alla nukkuvaksi mytyksi.

- Voi,  on vaikea elämä.
- En jaksa enää elää. En halua enää elää.
- Kuolen, jos joudun Afganistaniin.

Niin se Afrikan tähti. Suosittu peli, jossa ei juuri voi taktikoida, vaan sattuma heittää pelaajalle joko rahanipun, arvokkaan timantin tai rosvon, joka vie kaiken ja jättää rahattomana Madagaskarille.
Suomi – ja koko Eurooppa – teki turvapaikanhakijoille saman tempun. Nyt he ovat täällä ansassa ja pelkäävät lennätystä terroristien käsiin, sumeaan tulevaisuuteen.
Miten raskas paino sisältyykään 19-vuotiaan sanoihin: En nuku, ajattelen minun tulevaisuutta.

Voimattomana kuuntelen poikien hätää. Vihaisena kuuntelen suomalaisia, jotka ilkkuvat: mitäs lähtivät seikkailemaan. Olisivat ottaneet selvää. Pitäisi tietää mitä tuollaisesta seikkailusta seuraa. Nuoret miehet, puolustaisivat maataan.

Miten helppoa onkaan täällä monien televisiokanavien ja sanomalehtien ja kouluopetuksen maassa viisastella, että ottakaa selvää.
Rosvokortti, suomalaiset, muistakaa rosvokortti. Sitä ei voi elämässään ennustaa.

Ne vievät meidät - they will deport us!

Ne vievät meidät - they will deport us!
Kolmen turvapaikanhakijan parahdus Facebookviestissä saa höysteekseen vuolasta kyynelvirtaa itkevän hymiön. Turvapaikanhakijat odottavat säilössä pakkopalautusta Irakiin, jossa heidän tulevaisuudennäkymänsä ovat synkät.

Maahanmuuttovirasto kyllä todeksi myöntää, että turvapaikanhakijat ovat lähteneet kotimaastaan vaaraa ja kuolemaa pakoon. Kyllä kyllä. Mutta päätöksessään maahanmuuttovirasto piirtää ruusuista ei-yhtään-tästä-maailmasta kuvaa siitä, kuinka palautettavat turvapaikanhakijat voivat asettautua suureen Irakin maahan, vaihtaa ammattia, piiloutua tappajiltaan.

Ja sitäpaitsi, oikeastaan:
”Pelkosi ei siten ole objektiivisesti perusteltua. Tappouhkaus voi sinänsä olla laadultaan ulkomaalaislain 87 a §:ssä tarkoitettu vainoksi katsottava teko. Lopetettuasi työsi ja muutettuasi toiselle alueelle tappouhkauksen jälkeen et ole enää saanut uusia uhkauksia tai kokenut muitakaan oikeudenloukkauksia. Näin ollen yksittäistä tappouhkausta ei voida toistuvuudeltaan vainoksi katsottavana tekona. Auton polttamista omaisuuteen kohdistuvana tekona ei luonteeltaan voida pitää sinuun kohdistuneena vainoksi katsottavana tekona.”

Yhtä ruusuista kuvaa maahanmuuttovirasto maalaa myös Talebanien nimeltä mainitsemille turvapaikanhakijoille: nuori mies, menet Afganistaniin, muutat muuanne, et kotiseudullesi, vaihdat ammattia, eivät ne sinua sitten tapa. (Talebanien kanssahan voikin tunnetusti käydä pitkiä neuvotteluja sovinnosta. Sellainen sori sori -anteeksipyyntö on kuulemma tehokas.)

Ja entäs se poika, jonka isä on poliittisesti aktiivinen, ja jonka perheeseen varoitukseksi hyökättiin ja jonka perheenjäsenet sokaistiin?
Onneksi maahanmuuttovirasto näkee: vastaava hyökkäys ei uhkaa sinua, joten voit palata kotimaahasi.

Elämme pelottavia aikoja. Valheellinen logiikka ja suoranaiset valheet, joihin nojaten suomalaiset viranomaiset lähettävät turvapaikanhakijoita varmaan kuolemaan, syö lainkuuliaisuutta. Päättäjät, viranomaiset – oletteko ajatelleet sitä? Julmuudella ja korvattomuudella on kerrannaisvaikutuksensa laajemmin yhteiskunnasa: jos turvapaikanhakijaa voi kohdella noin, jos irakilaisen, afganistanilaisen jne ihmishenki ei ole arvokas, niin miksi suomalaisen henki on?

Jos viitsisimme ottaa selkoa, millaisilla perusteilla turvapaikanhakija käännytetään kuolemaan, alkaisimme pelätä. Jonain päivänä sama kylmyys voi kohdata minua, silloin kun olen avuton ja toivon saavani ihmisen kohtelun.

Ne vievät meidät! Ne jyrää meitin!

Perusteellisempaa tietoa absurdeista päätöksistä voit lukea osoitteesta
Migrileaks.

Tervetuloa, turvapaikanhakija.
Istu kaikin mokomin ja nauti
vieraanvaraisuudesta.