Sata vuotta sitten on nyt

Ihan tulee mieleen Täällä Pohjantähden alla -kirjan kohtaus, jossa sisällissodan jälkeen Mellolan ja Yllön isännät pohtivat nurkan takana kesken pikaoikeudenkäynnin, että se Jokisen poika kannattaisi säästää. Hyvä renki, jota tarvitaan laudansahuussa. Ampuu hänet sitten, josma toisen saan.

Tämän rinnastuksen luin facekaverini päivityksestä, Pieni sivuääni sydämessäni vinkaisi, että juuri niin, samaa minäkin olen ajatellut, kun olen seurannut epätoivoisia oikeustaisteluita turvapaikanhakijoiden puolesta. Kun ei enää auta se, että ihmistä uhkaa todellinen vaino, me turvapaikanhakijoiden ystävät vetoamme, että kun sillä on se työpaikkakin ja se on oppinut suomea ja sopeutunut ja ja. Unohtuuko se, että huonommin sopeutunut, työpaikkaa löytämätön ja vaikka traumojensa tai huonon kielipäänsä takia kieltä oppimaton on yhtä lailla suojelun tarpeessa?
(Tämä oli itsereflektointia, nyt seuraa se ilkeä osuus.)

Helmikuussa Helsingin Sanomissa oli tutkija Sari Näreen haastattelu. Näre, toimittaja ja kuvaaja etsivät viluisesta Suomenlinnasta sisällissodan jälkeisten vankileirien jälkiä ja teloituspaikkoja.
Seuraavassa tekstissä lainaukset Helsingin Sanomien haastattelusta kursiivilla.

Usein lähtö teloitukseen tuli yöllä. Tuolloin vartijat huusivat sellikäytävässä nimeltä vankeja, jotka lähtivät teloitusryhmän mukaan. Tämän jälkeen ulkoa kuului laukauksia.
Nyt pakkopalautusta odottavat turvapaikanhakijat tempaistaan salaisille palautuslennoille yöllä.
Tai heidät haetaan perjantaina, juhlapyhinä tai lomakausina, niin että he eivät saa yhteyttä asianajajaansa tai tukihenkilöihinsä.
Suomalainen oikeusjärjestelmä ei toki tuomitse heitä kuolemaan, se on ulkoistettu Afganistanin tai Irakin heimoille tai terroristeille. Samanaikaisesti viranomaiset ja päättäjät vakuuttavat, että suomalainen oikeusjärjestelmä toimii, sitä ei pidä epäillä, nyt vain tehostetaan palautuksia.

Suomessa oli sisällissodan aikoihin kuutisen­kymmentä vankileiriä ja noin puolella niistä oli vankien joukossa myös lapsia. Kuten täälläkin. Missään erikoissuojelussa lapset eivät leireillä olleet, joskus heiltä teloitettiin sekä isä että äiti, toimenpide, jota Näre kutsuu orpouttamiseksi.
Ja ammuttiin lapsiakin. Nuorimmat kuolleista olivat lapsia, useimmat täysi-ikäisyyden kynnyksellä.

Nyt Suomi orpouttaa lapsia rikkomalla perheitä: osa perheenjäsenistä saa turvapaikan, osa ei. Liekö taustalla se ajattelu, että kun yksi joutuu lähtemään, muutkaan eivät halua jäädä?
Toki Suomi laittaa myös lapsiperheitä sodan ja terrorin keskelle, varsinkin kun pääministerin oikeudentaju on taas viime aikoina tainnut nukahtaa.

Kuului komennus ja yhteislaukaus pamahti. Tuijotin poikaa. Hänen kaatuessaan kuulin lapsen äänen huutavan. – Äiti! Siitä lähtien olen lakkaamatta kuullut tuon lapsen äänen korvissani. Iltaisin juuri, kun nukahdan, kuulen sen pojan huudon, enkä sen jälkeen enää saa nukutuksi.
Näre uskoo, että painajaiset ovat vaivanneet vartijoita yleisemminkin.
- Sisällissodan suomalaiset olivat aika jumalanpelkoisia ihmisiä, ja kyllä ne kokemukset ovat valtavan sisäisen ristiriidan aiheuttaneet. Tappamisen trauman vaikutus voi olla yhtäältä aggressiivisuus ja toisaalta sitten se, että ihminen passivoituu ja kovettuu. Hän jäädyttää tunteensa ja jopa kokee tapahtumat kuin ulkopuolisena.
Mitä mahtanevat miettiä nyt poliisit, joiden tehtävä on raahata monilapsinen perhe ja raskaana oleva äiti terrorin keskelle? Että minä vain tein mitä käskettiin?

Edit: Lisäys vapun tienovilta.

Turvapaikanhakja menee migriin hoitamaan työlupa-asioitaan. Migri onkin kutsunut poliisin paikalle, ja poliisi nappaa turvapaikanhakijan säilöön palautusta odottamaan. ANSA
Poliisi onnittelee toista turvapaikanhakijaa TE-keskuksen myönteisestä päätöksestä ja kutsuu hänet vielä käynnille vappuna. Vappuna poliisi nappaa hänet kiinni ja palauttaa saman tien Bagdadiin. ANSA.
Yleensä pitkät pyhät ja vapaapäivät ovat otollisia tällaiselle toiminnalle, sillä silloin asianajajaan ei saa yhteyttä. Reilukerho koolla?