Voi pojat!

Lue tästä asioiden kääntöpuoli, josta viranomaiset eivät pukahda, mutta me, jotka voisimme olla palautettujen ja kadonneiden poikien äitejä tai mummoja, tiedämme liiankin hyvin.
Viime viikolla pakkopalautettiin toivottomaksi kuihtuneita poikia Kabuliin. Yhdellä heistä oli jopa täytäntöönpanokielto, eli häntä ei olisi saanut runtata palautuslennolle. (Jotka sivumennen sanoen tulevat järjettömän kalliiksi. Niihin on varaa, ei nuoren elämään).

Keep calm and help the refugees. Koska me pystyisimme auttamaan.

"Nuoret otettiin kiinni ja pakkopalautettiin vain 2-3 päivän sisällä eikä heillä ollut mahdollisuutta valmistautua matkaan. He kuten ystävänsäkin ovat shokissa. Yhdellä nuorista ei ole  perhettä ja turvaverkkoa Afganistanissa. Nuoret eivät tiedä, miten pärjäävät levottomassa Kabulissa, jossa sisäisen paon vuoksi taistellaan jo entuudestaan elämisen ehdoista. Myös vainoojat, joita on lähdetty pakoon, voivat olla taas kintereillä." Näin kertoo Stop Deportation -verkosto

Moni pakkopalautettu on  odottanut oleskelulupaa yli kolme vuotta. Moni poika opiskelee, tekee työtä ja puhuu suomea sujuvasti. Heitä pakkopalautetaan maahan, jossa he ovat vain syntyneet, eivät asuneet. Afganistanissa heillä ei ole perhettä, sukua eikä sosiaalisia verkostoja. He ovat tyhjän päällä.

Moni alaikäisenä tulleista on huonosti haastateltu (huonot tulkit, ei ole osattu tehdä oikeita kysymyksiä). Ikätestejä tehdään, vaikka tiedetään yleisesti, että ne ovat epäluotettavia. Pojat halutaan saada täysi-ikäisiksi, jotta heidät olisi helpompi palauttaa. Paljon surkeita asianajajia on tullut vastaan. Turvapaikanhakijan todistustaakka on kohtuuton, kun migri ei esimerkiksi usko aitoja papereita aidoiksi vaan pitää niitä väärennöksinä.
 

"Säilön keltaisessa huoneessa hän pohti täydellisellä suomen kielellä, että ehkä nopea kuolema Kabulissa on sitten kuitenkin parempi kuin hidas kuolema täällä."
Yasmin Jussuf


Miksi näitä jo kotimaassaan vainottuja, suomea puhuvia, hyvin integroituneita poikia palautetaan? Kalliiksi tulee Suomelle, ihmettelee palautetun nuoren suomalainen tukihenkilö.

Näyttääkö tämä seudulta, jossa pakkopalautetun on turvallista elää,
vaikka Maahanmuuttovirasto miten sanoi hänelle, että olet nuori ja terve mies?

Näin palautetusta pojasta ja turvapaikanhakijan elämästä kertoo afgaaninuori Facebook-päivityksessään
Suomessa puhutaan paljon tasa-arvosta, ja oikeudesta mutta missä tasa-arvo ja oikeus?
Ihmisiä pakkopalautetaan esim. Afganistaniin, jonne Ulkoministeriö varoittaa ketään suomalaista ollenkaan menemästä, jossa on tapettu viime vuonna enemmän ihmisiä kuin Syyriassa ja Jemenissä
Toteutuvatko ihmisoikeudet ja tasa-arvo?
Yksi mun kaveri on pakkopalautettu. Hän tehnyt työtä ja opiskeli  lukiossa. Ja hänen vointi on tosi huono, hän vaan halua kuolla.
Pakolaiset, jotka tulevat Suomeen, laitetaan isoon vastaanottokeskukseen, joka voi sijaita täysin syrjäiselläkin seudulla. Yhteen huoneeseen laitetaan 2-10 henkilöä. Oleskeluluvan odottaminen voi kestää 3-5 vuotta. Minä olen nyt yli kolme vuotta asunut Suomessa ja olen vielä epävarmuudessa että mitä päätös tulee minulle.

Tänä aikana turvapaikanhakijan on vaikeampi päästä terveydenhuollon potilaaksi eikä hoito ole samaa kuin turvapaikan saaneilla tai kantaväestöön kuuluvilla. Esimerkiksi terapian tarpeessa oleva ei pääse terapiaan, juurihoidon tarpeessa olevalta vedetään hoidon sijaan hammas pois ja niin edelleen. Pakolaisten on vaikeampi saada työpaikkaa esim. rasisimin vuoksi ja osa vastaanottokeskuksista sijaitsee niin syrjässä ja pienillä paikkakunnilla, että työpaikan löytäminen on vaikeaa.  
Jos työpaikan joku onnistuu saamaan, niin pankkitiliä hän ei pysty avaamaan, ainakaan jos hänellä ei ole passia. Ilman pankkitiliä et myöskään voi esim. ostaa edes lippua Onnibussiin

Kun ihminen elää vastaanottokeskuksessa 3-5 vuotta, jossa toiminta on melko pientä, kotoutuminen vaatimatonta, niin moni alkujaan tervekin ihminen on tämän ajan, ja kaiken stressin, ahdistuksen ja pelon jälkeen monin tavoin sekä psyykkisesti että fyysisesti sairastunut. Vastaanottokeskuksissa tehdäänkin paljon sekä itsemurhia että niiden yrityksiä. Ei ole tietääkseni tarkemmin selvitetty itsemurhiin johtaneita syitä.


Täältä löydät toisen lukiota käyvän afgaaninuoren kommentit. Hänkin on palautusuhan alainen.

Muistaakseni Raamatussa puhutaan jotain muukalaisten auttamisesta.

 

Sopimuksella vainoon

Tänään vietetään vainon uhrien päivää sekä myös Leningradin piirityksen päättymisen päivää.
Päivän Helsingin Sanomat kirjoitti Suomen luovuttamien kahdeksan juutalaisen kohtalosta. Heidät vietiin Auschwitziin, josta selvisi hengissä vain yhden perheen isä, joka muutti sittemmin Israeliin.

Valpon päällikkö Anthonin tarkoisus oli sopimuksen nojalla luovuttaa Saksalle kaikki juutalaispakolaiset ja ulkomaalaistaustaiset kommunisteiksi epäillyt poliittiset vangit.
Sodan jälkeen Suomi kohteli luikurimaisesti yli 50 000 inkeriläistä ja lähetti heidät Neuvostoliittoon sulkien silmänsä heidän kohtaloltaan.

Keskitysleirien kauheuksien paljastuttua Euroopassa hoettiin epäuskoisina: Ei koskaan enää!

Niin vähän silloin tiedettiin. Ehkä aikaa on jo kulunut liikaa, kun emme pysty enää paneutumaan vainotun ihmisen asemaan. Juutalaisviha kasvaa niin Euroopassa kuin Atlantin takana Amerikassa. Se on väärin ja pelottavaa.

Toinen pelottava vääryys on se viha, joka kohdistuu vainoa pakeneviin turvapaikanhakijoihin niin Euroopassa kuin Atlantin takana Amerikassa. Heitä demonisoidaan ja he - samoin kuin heidän tukijansa - ovat vapaata riistaa somen keskustelupalstoilla. Mikä pahinta, tämä mölymystön pelko ja raivo on myös tarttunut päättäjiimme ja vaikuttanut lainsäädäntöön.
- Muun muassa turvallisiksi alueiksi määritettyjen lähtömaiden listaa laajennettiin, pakolaisten perheenyhdistämisen säännöksiä kiristettiin, ja kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden valitusaikaa lyhennettiin, todetaan uudessa Paperittomat Suomessa -kirjassa.
Suomeen paperittomana jääneet turvapaikanhakijat eivät uskalla palata kotimaihinsa, jotka Suomi kädenkäänteessä määritteli turvallisiksi - kuten Afganistaniin ja Irakiin. Moni negatiivisen päätöksen saanut on lähtenyt Suomesta ja piileskelee paperittomana Keski-Euroopassa - kuten Pariisin kaduilla lumisateessa,

Turvapaikanhakijoiden telttoja Pariisissa. Sopii siitä Eiffel-tornia ihailla.
Muutama minunkin tuttuni tuolla. Kuten se kristinuskoon kääntynyt afgaani,
sillä Migrihän ei käännytä edes matalan profiilin kristittyjä Afganistaniin. Sarc.

Suomi luovutti juutalaiset vainoon sopimuksen nojalla. Nyt Eurooppa ja Suomi ovat sopineet sopimuksia, joiden nojalla ihmisiä voidaan lennättää suoraan vainoajien käsiin. Sopimukset vahvistetaan rahalla, jonka eurooppalaiset päättäjät sinisilmäisesti haluavat uskoa menevät palautettavien auttamiseen kohdemaassa. Korruptio ja rahojen sujahtaminen päälliköiden omiin taskuihin - niitä meidän päättäjämme eivät halua muistaa.

Euroopan päämiehet suunnittelevat turvapaikanhakijoiden leirejä Euroopan rajoille. Niitä on jo olemassa, ja kokemukset niistä ovat äärimmäisen huonoja. Turvapaikanhakijat joutuvat kidutuksen ja ihmiskaupan uhreiksi, heitä katoaa, naisia, lapsia ja nuoria poikia raiskataan. Terveydenhoitoa ei ole.
Myös Kreikan saarilla sijaitsevat turvapaikanhakijoiden leirit ovat kurjuuden ja toivottomuuden pesiä, joissa jopa lapset suunnittelevat itsemurhaa.

Nyt ei mene hyvin, Eurooppa. Nyt ei mene hyvin, Suomi.
Jos oikeasti haluamme kunnioittaa holokaustin uhrien muistoa, lopetamme menneisyyteen tuijottamisen ja teemme oikeita tekoja nyt.

Ps. Turvapaikanhakijoiden mollaajat puhuvat Kela Goldista ja vetovoimatekijöistä. Tuskin monikaan heistä on käynyt vastaanottokeskuksessa. No, tässä kuva vetovoimatekijästä: pieni huone, jossa nelilapsinen perhe asuu. Keittiö on yhteinen noin 200 muun turvapaikanhakijan kanssa.

Life is overrated

Olen tehnyt asennelapaset, joita somistaa teksti ”Life is overrated”. Lähetin yhdet lapaset oheisen saatekirjeen kanssa maahanmuuttovirastolle, toiset sisäministeri Kai Mykkäselle, koska olen knittivisti.

Olen omistanut lapaset maahanmuuttovirastolle, sisäministeriölle ja hallitukselle sekä niille toivonsa menettäneille nuorille, jotka tulivat Suomeen syksyllä 2015 ja olivat täynnä uuden oppimisen intoa ja tulevaisuuden suunnitelmia: meistä tulee muurareita, taksikuskeja, suutareita.
Vaan ei tule. He odottavat ja pelkäävät toivonsa menettäinä pakkopalautusta maahan, jossa he eivät ole koskaan olleet. Siellä heistä tulee maalitaulu tai terroristien pakkovärväyksen kohde, kun heidät lähetetään käytännössä sotatantereille.

Omistan lapaset miehelle, joka pakeni pakkolennon jälkeen uudestaan Talebanien tappouhkaa ja on nyt paperittomana (ja hermorauniona) Iranissa. Suomalaisystävät lähettävät hänelle rahaa ruokaan.
Lapsiperheelle, joka haettiin poliisikoirien kanssa ja jonka äiti joutui koirista shokkiin. Perhe pakeni uudelleen sukujen tappouhkauksia Iraniin, jossa eivät paperittomina saa sairaalle lapselleen hoitoa tai rokotuksia. (Linkki vie Suomen Kuvalehden artikkeliin.)
Janille, joka hakattiin palautuksen jälkeen koomaan Bamiyanissa.

Lapsiperheelle, joka haettiin Salmirannasta ja jota muut turvapaikanhakijat halusivat puolustaa. Siihen satsattiin poliisipulan vaivaamassa maassa kymmeniä poliisipartioita ja pippurisumutetta.

Omistan lapaset Viitasaarelta haetuille irakinlaisnuorille, jotka erotettiin perheestään. Siskoa odottaa pakkoavioliitto, veljeä terrorijärjestön uhka. Oman lapseni vastikään kuolemalle menettäneenä voin vain kuvitella, miltä Viitasaarelle jääneestä perheestä nyt tuntuu. 

Alille, joka – entisenä poliisina – tapettiin Irakissa.
Toiselle Alille, joka piileskeli ja vaihtoi majapaikkaa tiuhaan Bagdadissa, jotta hänen vainoajansa eivät saa häntä kiinni. Nyt hän on paennut uudelleen, kun suomalaiset ystävät lähettivät hänelle rahaa pakomatkaa varten.

Omistan lapaset kristinuskoon kääntyneille, joiden vakaumus ei riitä teille, ja jotka Suomi käännyttää entiseen kotimaahansa vailla verkostoja, perheensäkin vainoamiksi.

Omistan lapaset äidille, joka oli 37. raskausviikolla ja joka pakotettiin palautuslennolle Nigeriaan ihmiskaupan uhallakin.
Kahdelle nigerialaisnaiselle, ihmiskaupan uhreille, jotka vietiin ihmiskaupan keskuskaupunkiin lapsineen. Heillekin suomalaisystävät keräävät avustusrahoja. Tämä vissiin on se kansalaisyhteiskunnan syvempi merkitys: kansalaiset korjaavat päättäjien ja virkamiesten sydämettömyyden ja suoranaiset virheet.

Toki odotan, että näiden aikojen ihmisoikeusrikkomusten uhreille pystytetään joskus patsaskin, tai Stolpersteinit. Mutta lapaset on pieni alku, näin knittivistiltä.
Ja ehdottomasti: neuloisin mieluummin ihmisoikeuslapasia. Ja kaikkein eniten haluaisin iloita siitä, että ihmisoikeudet ja yhdenvertaisuus toteutuisivat kotimaassani.

Ps. Teen näitä lapasia ja myyn 25 eurolla. Hinnasta 20 euroa menee Pakolaisneuvonnan tueksi.

Happy Birthday, Mister President

Haluan toivottaa teille syntymäpäiväonnea tällä avoimella kirjeellä

Olen kirjoittanut teille ennenkin, samoin kuin moni muu turvapaikanhakijoiden ystävä ja tukihenkilö. Olemme kirjoittaneet luottavaisesti kuten suomalaiset kirjoittivat ”hyvälle tsaarille” ja uskoivat, että jos hän vain tietäisi, mitä tapahtuu, hän korjaisi asioiden tilan.

Viime aikoina on keskusteltu siitä, millä tavoin ja missä määrin presidentti voi puuttua sisäpolitiikkaan. Mekin viestien kirjoittajat ajattelimme lapsellisesti, että jospa presidentti tietäisi, miten turvapaikanhakijoiden oikeusturva ja yhdenvertaisuus horjuvat, hän kyllä juristina heräisi ja käyttäisi valtikkaansa, oikaisisi virheet, pysäyttäisi prosessit. Valitettavasti olemme saaneet vastaukseksi kylmää kättä. ”Viranomainen hoitaa, presidentti ei voi puuttua”, vastaa kanslia.

Tuoreena isänä te haluatte suojella poikaanne, kertoi Iltalehden lööppi. Niin halusi suojella myös afganistanilainen Mohsen. Suomen Kuvalehti kertoo hänen ja kahden muun pakkopalautetun kohtaloista. palautuksen jälkeen. Mohsenin Elana-tyttö syntyi Suomessa. Mohsenille ei suotu mahdollisuutta suojella lastaan.  Perhe haettiin vastaanottokeskuksesta koirien kanssa (vauvan äiti säikähti koiraa shokkiin) ja vietiin Kabuliin, josta he pakenivat välittömästi. Nyt koko perhe on teillä tietymättömillä, paperittomina vainoa paossa Iranissa.

Suomessa olen minä syntynyt, tuolla vastaanottokeskuksessa.

Suomi pystyisi parempaan turvapaikkapolitiikkaan, jos emme vain olisi niin tolkkuja. Pian on teidän 70-vuotissyntymäpäivänne. Vähän aikaa sitten, 13.8. tuli kaksi vuotta siitä, kun vahvistitte lain, joka heikensi turvapaikanhakijoiden asemaa oikeusprosesseissa.

Olen tehnyt lapasia, joiden hinnasta 20 euroa menee Pakolaisneuvonnan
tai Paperittomien klinikan hyväksi. Lähetin tällaiset kaikille presidentti-
ehdokkaille

 

Te olette kiinnostunut kirjallisuudesta siinä mitassa, että vastaatte kansalaisille runoilla. Minullakin on teille lahjaksi kaksi tankarunoa sekä yhden afgaanipojan piirros.

Kiinan muuria
pitempänä kiemurtaa
pakolaisjono.
Kuuhun asti se näkyy,
ei meidän sydämiimme.

Tolkku katseemme
suuntaa kiusallisista
asioista pois.
Pakolaisen hätä kuin
kärpässurinaa korviin.

Terveisin Kaarina Heiskanen tiedottaja, eläkeläinen

Sekä suuri määrä  turvapaikanhakijoiden tukihenkilöitä, jotka ovat myös joutuneet ammattinsa ja työnsä ohella pop up -juristeiksi kelvottomien prosessien takia. 

Nyt tuulee, ja tunteella

"Näin Jeesus-elokuvan. Jeesus antoi rakkauden ja anteeksiannon ja hän kertoi totuuden. Hän teki sellaisia ihmeitä, joihin vain Jumalalla on voima ja valta. Hän menetti jopa oman henkensäkin ihmisten syntien takia. Nämä ajatukset ja teot vetivät minua Jeesukseen päin."

Näin kertoo turvapaikanhakijanuori, jonka kastejuhlaan osallistuin. Kirkas puhdas kastevesi pisaroi noenmustissa hiuksissa. Tuli alkuseurakunnallinen olo, kun kastepappi muistutti kastettavia siitä, millaisen riskin he tällä valinnallaan ottavat. Nieleskelin kyyneleitä.

 






















Nuori tuntee kristinuskoa paljon ja syvällisesti. Hän tulee kulttuurista, jossa uskonto vaikuttaa laajalti elämään ja yhteiskuntaan: säännölliset rukoushetket, ramadan, miesten ja naisten väliset suhteet... Hän on elänyt siinä kulttuurissa noin neljä viidesosaa nuoresta elämästään, yhden viidesosan kristillisessä (jonkun mielestä jälkikristillisessä) Suomessa. Hän tekee havaintoja kulttuurien eroista, peilaa näkemäänsä siihen, mikä hänelle on tuttua, siis siihen islamilaiseen elämänmenoon.

Hän käy kirkossa, hän hämmästelee, että suomalaiskristityt auttavat häntä ilman mitään taka-ajatuksia. Hän oppii, että kirkossa voi järjestää iloiset häät: "me haluamme viedä Jumalalle niin ilomme kuin surumme", hänelle selitetään.
Hän näkee, että Suomessa toteutuu naisten ja miesten tasa-arvo, ja järkeilee sen johtuvan kristinuskosta - onhan Jumala luonut meidät kaikki vapaiksi ja tasa-arvoisiksi.

Nuori sanoo, että hänellä on Jeesus sydämessä. Hän ei enää tunne elämäänsä arvottomaksi eikä itseään yksinäiseksi.
Vastaanottokeskuksessa hän joutuu pitämään ratkaisunsa salassa. Raamattua hän lukee puhelimesta tai kipaisee kirjaston lukusaliin. Viereisen sängyn poika rullaa rukousmattonsa auki viidesti päivässä ja kumartaa kohti Mekkaa. Siunattu vilpitön muslimi!
Kun poika kertoi kotiväelleen kääntymisestään, äiti lakkasi vastaamasta hänen puheluihinsa.


Migrille hänen vakaumuksensa ei riitä. "Sinä vain sanot, että olet kristitty, oikeasti et ole. Puheesi on ulkokohtaista. Voit palata lähtömaahasi vaaratta." Migrin turvapaikkayksikön johtaja puhuu lehtihaastattelussa "kristittyinä esiintyvistä afgaaneista." Miten loukkaavaa, miten yliolkaista.
Kristinusko on tie, ja tämä nuori on vasta sen alkumetreillä.

Nova Hutasssa Krakovan lähellä on moderni kirkko. Lasimaalaus sieltä.

Olen nyt kovasti miettinyt, millainen (miten pieni) on se jumala, jota migrissä palvellaan. Minun käsitykseni mukaan kukaan ei voi määritellä Jumalaa. Me heittelemme likiarvoja, ja kun kerromme Jumalasta, puhumme pitkälle vain omasta jumalakuvastamme. Siihen taas vaikuttavat omat elämänkokemuksemme, se yhteisö, jossa olemme kristittyinä eläneet, se kielenkäyttö, jota olemme kuulleet. Mihin konventioon migri tukeutuu: luterilaiseen, herätyskristilliseen, vapaiden suuntien perinteeseen? Entä jos puhuteltava ei pysy konventiossa vaan sattuukin ajattelemaan itse? Tai jos hän ei kykene kovin käsitteelliseen ajatteluun eikä pysty sanallistamaan tietoaan ja kokemuksiaan?

Kerro millainen Jumala mielestäsi on?
Kristinuskon Jumala on  ystävällinen. Hän etsi itse ihmisiä ja ohjaa heidät oikealle tielle, vastaa nuori.

Mitä minä vastaisin?
Jumala on Palava Pensas. Salaisuus, joka ei salli itseään selitettävän.
Hän on Minä Olen - olemisen perusta, joka puhalsi meihin Hengen ja elämän.
Hän loi koko maailman (joo, mutta entäs evoluutio - no okei, hän käynnisti koko prosessin). 
Häneltä saamme hyvän ja pahan, terveyden ja sairauden, elämän ja kuoleman.
Hän kuoli ristillä. Hän ei kuollut kuitenkaan. Hän on yksi, hän on kolme.
Hän on luonnossa muttei luotu.
Hänen seuraajiinsa ei tehoa käärmeen myrkky (mutta minä pakkaan taskuuni lääkettä käärmeen varalta, kun lähden marjametsään).
Hän parantaa sairaita (käyn silti lääkärissä, eivätkä kaikki parane).
Hän antaa kielillä puhumisen armolahjan (lahjat ovat monet ja moninaiset).
Hän on elefantti, jota sokeat miehet tunnustelevat.
Hän suojelee meitä ja lähettää enkelinsä vartioitsemaan (paitsi viime helmikuussa, kun poikani kuoli, Hän ei lähettänyt - emme ole nyt oikein puheväleissä).

Mitä sinä vastaisit?

Migri meets kristitty

Olen käynyt sähköpostin vaihtoa maahanmuuttoviraston kanssa - teemana kristityiksi kääntyneiden afgaanien kohtelu. Heitä on omassa tuttavapiirissäni.
Tämä blogi on pitkä kuin nälkävuosi, sillä tässä on samassa minun lähettämäni sähköpostit ja niihin saamani vastaukset. Kahlaa läpi, jos kiinnostaa.
Mielestäni summaus on tässä:
"Nähtyäni turvapaikanhakijoiden päätöksiä ja luettuani ihmisoikeusjärjestöjen raportteja maista, joihin turvapaikanhakijoita on lähetetty, olen alkanut ihmetellä, miten näin pieneen maahan mahtuu niin paljon suuria valheita."

Niillä on vissiin migrissä uskontokuulusteluissa mukana muutama rampa, sokea ja raajarikko. Jos kuulusteltava ei paranna heitä, hän on feikki.

Hyvä Tirsa Forsell.

Luin syksyn mittaan Helsingin Sanomista artikkelin, johon oli haastateltu myös teitä. Teidän lausuntonne oli nostettu isolla huomiotekstillä näkyville: Edes matalan profiilin kristittyjä ei palauteta Afganistaniin.

Tällä viikolla olen saanut tiedon kahdesta afgaanista, jotka ovat kääntyneet kristityiksi, mutta saaneet silti kielteisen turvapaikkapäätökseen. Kumpikaan heistä ei ole matalan profiilin kristittyjä, vaan he osallistuvat aktiivisesti seurakunnan toimintaan, ristikoru kaulassa roikkuen.

Miksi sanotte lehtihaastattelussa noin? Pitääkö sanomanne paikkansa? Ja JOS ei pidä, niin mitä siitä suomalaisen rehellistä viestintää odottavan ihmisen pitää ajatella.

Kysyn tätä monen hämmentyneen ihmisen puolesta, joille olen luvannut kertoa vastauksenne.

Odotan siis vastausta.

Hei!
Kiitos viestistänne. Pyrin vastaamaan kaikkiin virkapostiini tuleviin asiallisiin kansalaisten esittämiin kysymyksiin. Olen pahoillanne, että ette ole saaneet vastausta aiemmin lähettämäänne viestiin.
 Uskonto ei ole automaattisesti peruste saada turvapaikka. Turvapaikan saamisen edellytys on se, että juuri kyseinen henkilö olisi vainon vaarassa palatessaan kotimaahansa.
 Turvapaikkapuhuttelussa ei riitä, että turvapaikanhakija ilmoittaa kääntyneensä kristityksi, vaan hänen on pystyttävä kertomaan lisätietoja asiasta. Kyseessä ei silti ole uskonopillinen kuulustelu, eikä tarkoituksena ei ole määritellä, kuka on oikeanlainen kristitty. Hakijan ei siis odoteta tuntevan kristinuskoa ja uskon harjoittamiseen liittyviä yksityiskohtia täydellisesti.
 Hakijan pitäisi kuitenkin pystyä omakohtaisesti kuvailemaan esimerkiksi sitä, millainen merkitys kristinuskolla hänelle on tai miten usko näkyy hänen arjessaan. Kaikki hakemukset käsitellään yksilöllisesti ja päätös tehdään kokonaisharkinnan perustella. Pelkästään henkilön osallistuminen seurakunnan toimintaan ja ristikorun kantaminen ei ole riittävää näyttöä aidosta kääntymisestä.  Jos hakija ei pysty kertomaan riittävästi lisätietoja aiheesta, on viranomaisella aihetta epäillä, onko kääntyminen aitoa. Maahanmuuttoviraston päätöksen perusteluista ilmenee, miksi hakija on saanut kielteisen päätöksen. Hakijalla on oikeus valittaa Maahanmuuttoviraston päätöksestä hallinto-oikeuteen.
 YK:n pakolaisjärjestö UNHCR on laatinut ohjeistuksen uskontoon perustuvasta suojeluntarpeesta. Kotimaasta lähdön jälkeinen kääntyminen on erityistilanne, jossa turvapaikanhakijalta odotetaan luotettavaa selvitystä siitä, että kääntyminen aito eikä turvapaikkaperusteen saamiseksi toteutettu. UNHCR:n mukaan on usein hyödyllisintä selvittää hakijan motivaatiota kääntymiseen sekä mitä vaikutuksia kääntymisellä on ollut ihmisen elämään. Erityisesti on kiinnitettävä huomiota siihen, onko kääntyminen tullut turvapaikanhakijan kotimaan viranomaisten tietoon ja miten nämä suhtautuisivat kääntymiseen. Korkein hallinto-oikeus on tuoreessa päätöksessään korostanut kääntymisen huolellisen selvittämisen merkitystä, sillä vain aito kääntyminen voi olla perusteena kansainväliselle suojelulle.
 Kääntymistä ei ole helppo selvittää. Maahanmuuttovirasto hankkii tietoja eri seurakunnilta näiden toimintatavoista.

Jatkan jankkaamista:

Kiitos vastauksestanne, joka koski kommenttianne Helsingin Sanomissa: edes matalan profiilin kristittyjä ei palauteta Afganistaniin.
Julkaisin vastauksenne Facebook-ryhmässä, jonka jäsenillä on oman käden tietoa kristinuskoon kääntyneistä afgaaneista. He eivät täysin allekirjoita sitä, mitä te vastasitte. Siteeraan tähän heidän kommenttejaan.
- Melkoinen uskonopillinen kuulustelu se kyllä on. Eräs kääntynyt kertoi, että häneltä oli kysytty mm. mitä eroja on eri evankeliumiteksteissä ehtoollisen asettamisen osalta. Veikkaanpa, että kovin moni ripiltä päässyt suomalainen ei osaisi vastata. (Tähän voin vielä itse jatkaa, että kyllä sitä moni teologikin äimisteli.)

-Viimeisin kuulemani oli niin, että kääntynyt afgaani ei saanut pitää kuulustelussa Raamattua mukanaan ettei voi sieltä luntata vastauksia. Kuinka moni suomalainen osaa raamatunkohdat ulkoa – paitsi pastorit?

-Kolme ystävääni on käynyt jokainen kolme kertaa nimenomaan uskonopillisessa haastattelussa. Yhdeltä kysyttiin kristilliset juhlat, toiselta juuri tuo ehtoollisen asettaminen eri evankeliumeissa ja kolmannelle sanottiin, että miksi olet kristitty, käänny muslimiksi ja jätä perheesi tänne!

-Olen ollut mukana puhuttelussa, missä nimenomaan arvioitiin kristinuskon aitoutta, yli 5 tuntia. Kysymykset olivat hyvinkin vaativia, moniin olisi ollut itselleni vaikea vastata ja tph-vastasi mielestäni uskomattoman hyvin. Ja aidosti. Hämmästys oli suuri kun tuli nega, missä väitettiin ettei henkilö ole kristitty, korkeintaan kiinnostunut kristinuskosta. Kyseessä on mies joka kotimaassaan joutui vankilaan ja kidutetuksi uskonsa tähden.

- Turvapaikanhakija kertoi että kaste on symboli siitä, kuinka vanha elämä haudataan ja saadaan uusi elämä. Seurataan Jeesuksen esimerkkiä. Ja että hän koki iloa ja onnea kun pääsi kasteelle. Silti vain palattiin siihen uudestaan ja uudestaan ettei ollut kerrottu tarpeeksi omakohtaista kokemusta siitä kuinka kaste muutti elämän. Tätä ennen oli selvitetty jo pari tuntia kuinka kristinusko oli muuttanut elämän – hän ei enää tapellut, huumeet ja alkoholi jäi pois, rauhallinen olo yms).

Itse kysyin kahdelta nuorelta afgaanipojalta, mitä tapahtuu niille Afganistaniin palautetuille, jotka ovat kääntyneet kristityiksi. Vastaus oli yksiselitteinen: Heillä on huono elämä. Perhe ei halua heitä, kukaan ei halua heitä, ja valtio laittaa heidät vankilaan.

Hyvä Tirsa Forsell – olen sen verran yksinkertainen ihminen ja totinen torvensoittaja, että en voi ymmärtää noin suurta ristiriitaa viestinnän ja todellisen toiminnan välillä. Lehdessä te sanotte lyhyesti ja selkeästi: Edes matalan profiilin kristittyjä ei palauteta Afganistaniin. Helsingin Sanomien nostossa tämä lause ottaa kuusi riviä. Vastauksessanne minulle te levitätte noiden kuuden rivin välejä niin leveiksi, että niihin mahtuu vaikka mitä perusteita, joiden nojalla matalan ja korkeankin profiilin kristitty voidaan lennättää surman suuhun, kidutettavaksi, vangittavaksi, kivitettäväksi.
Sanon sitä kauniisti epärehellisyydeksi. Se näkyy myös maahanmuuttoviraston toiminnassa.
Sanokaa lehtihaastatteluissa tästedes se, mikä totta on: meitä ei täällä kiinnosta niin vähääkään se, mitä ihmisille tapahtuu, ja heidän ihmisoikeutensa ovat meille ö-luokan kysymys.
Nähtyäni turvapaikanhakijoiden päätöksiä ja luettuani ihmisoikeusjärjestöjen raportteja maista, joihin turvapaikanhakijoita on lähetetty, olen alkanut ihmetellä, miten näin pieneen maahan mahtuu niin paljon suuria valheita.

Seuraavaksi vastaa uskontoasioiden asiantuntija Anu Karppi:

Kommentoit kirjeessäsi kristinuskoon kääntyneille pidettyjä turvapaikkapuhutteluja ja sen vuoksi avaan esiin tästä teemasta muutamia seikkoja, joiden kautta Migrissä katsomme asiaa.

Jokaisen hakijan tilanne on erilainen ja sitä pyritään selvittämään turvapaikkapuhuttelussa. Migrillä on aina velvollisuus tutkia ja arvioida turvapaikkaperuste myös uskonnon osalta. Sitä ei voi EU:n oikeuskäytännön mukaan jättää arvioimatta tai tutkimatta sellaisessakaan tilanteessa, jossa hakija ei itse sitä haluaisi. Tästä on EU tuomioistuimen päätös. Migri ei voi perustaa päätöstään myöskään pelkästään kastetodistukseen ja/tai seurakunnan lausuntoon, vaan Migrin on tehtävä arvio turvapaikkaprosessissa samalla tavalla kuin muidenkin vainon syiden osalta. Migrin on myös tultava lopputulokseen, eli päädyttävä ratkaisuun asiassa - asiaa ei voi jättää auki tai odottamaan. Sur place -tapauksissa, eli tapauksissa, joissa turvapaikkaperuste on syntynyt kotimaasta lähdön jälkeen, näyttökynnys on korkeampi. Erityisesti se, että hakija on vasta Suomessa tullut kristityksi ja tästä on tullut hänelle turvapaikkaperuste, on haasteellinen tilanne arvioida, sillä usein hän on hyvin tuore uudessa uskossa. Samalla näyttökynnys on pakolaisoikeuden säännösten mukaan korkeampi, koska peruste on syntynyt kotimaasta lähdön jälkeen. Migrin täytyy myös vakuuttua siitä, että kyseessä on todennäköisesti pysyvä tilanne hakijan elämässä.

Turvapaikkapuhuttelussa kannustetaan ja ohjataan hakijaa kertomaan itse oleellisista seikoista hänen turvapaikka-asiansa kannalta. Mikäli hakija ei itse tiedä mitä pitäisi kertoa, autetaan apukysymyksillä. Turvapaikkapuhuttelijan tehtävänä on pyrkiä löytämään sellaisia kysymyksiä, joiden kautta hakija pystyy parhaiten selvittämään omaa asiaansa. Puhuttelija saattaa myös kysyä sellaisia kysymyksiä, mitkä eivät osu oikeaan, eli hakija ei osaa sen kautta vastata. Silloin puhuttelija yrittää kysyä jotain muuta, joka voisi olla siinä mielessä parempi kysymys, jonka kautta hakija pystyy avaamaan asiaansa paremmin. Kaikkiin kysymyksiin ei tarvitse osata vastata. Yleensä myös tämä pyritään tekemään hakijalle selväksi, että kysymyksessä ei ole tilanne, jossa kaikkeen täytyy osata antaa ”oikea” vastaus, vaan asiaa selvitetään niin, että hakija saa mahdollisuuden avata omaa tilannettaan riittävän perusteellisesti. Tilanne on vuorovaikutuksellinen ja hakijalla itsellään on myös tilanteessa asiassaan selvittämisvelvollisuus. Turvapaikkapuhuttelua tekevän viranomaisen ei tarvitse myöskään olla jokaisen alan asiantuntija itse, ei myöskään uskonnon, eikä kysymykset aina osu oikein, vaan hänen tehtävänään siinä tilanteessa on auttaa hakijaa tuomaan esiin oleellinen. Vastuu on kuitenkin myös hakijalla.

Turvapaikkapuhuttelut ovat pitkiä, saattavat kestää myös enemmän kuin yhden päivän pelkästään kääntymisen selvittämisen osalta, jolloin myös kysymyksiä on paljon, jopa 100 tai enemmän. Ei yksittäinen kysymys ja siihen annettu vastaus ole päätöksen lopputuloksen kannalta ratkaiseva, vaan kokonaisarvio siitä, mitä voidaan hakijan kerronnan ja muiden selvitysten perusteella tehdä. Varmasti epäoleellisia kysymyksiä ehditään esittää useitakin turvapaikkapuhuttelun aikana, joka on pitkä ja perusteellinen. Tarkoitus turvapaikkapuhuttelussa ei missään tilanteessa ole esittää mahdollisimman vaikeita kysymyksiä, joihin hakija ei osaa vastata, vaan sellaisia, joiden kautta hakijan asia aukeaa paremmin. Jonkin verran voidaan kysyä myös tiedollisia kysymyksiä, jotta selvitetään, onko hakija pyrkinyt perehtymään uuteen uskontoon ja tietää, mihin on liittynyt. Jos hakija itse vetoaa, että on perehtynyt todella paljon esimerkiksi Raamatun kertomuksiin, voidaan pyytää kertomaan tästä lisää, tai mahdollisesti esittää tarkempia kysymyksiä, joilla hän pystyy osoittamaan tämän tuntemuksensa kyseisestä asiasta.

 Koska turvapaikkapuhuttelua tekevän viranomaisen velvollisuus on ohjata hakijaa kertomaan asiansa kannalta oleellisista asioista, en näe ainakaan yleensä tarpeelliseksi tilannetta, että hakija käyttäisi esimerkiksi Raamattua turvapaikkapuhuttelussa. Silloin fokus menee siihen ja aikaa ei jää olennaisten asioiden selvittämiseen riittävästi, jolloin tilanne on hakijan kannalta haitallinen. Se, että hakija löytää Raamatusta kohtia ja lukee niitä turvapaikkapuhuttelussa ei ole oleellista uskottavuusarvion kannalta. Voi tietenkin olla joitain yksittäisiä tilanteita, joissa Raamatun käyttäminen olisi jostain syystä perusteltua ja varmasti Raamattu on ollut monella mukana puhuttelussa.

 Migri ei hyväksy asiattomia kommentteja työntekijöiltään ja niihin puututaan, mikäli sellaisia tulee ilmi. Kirjeessäsi viimeisenä sitaattina esitetty asia on tällainen (käänny muslimiksi, jätä perheesi). Turvapaikkapuhuttelu on herkkä tilanne, jossa pyritään rakentamaan luottamuksellinen ja avoin ilmapiiri, jotta hakija pystyy kertomaan asiastaan mahdollisimman vapaasti. Se, että virkamies kommentoisi hakijalle alla esitetyllä tavalla on erityisen raskauttavaa. Kaikki turvapaikkapuhuttelut nauhoitetaan. Tällaisissa asioissa toivomme, että asia esitetään virastolle yksilöidysti, jolloin voimme kuunnella kyseisestä puhuttelusta tehdyn tallenteen, tutkia asian ja sen perusteella puuttua tilanteeseen sen vaatimalla tavalla.

 Hakijaa ei käännytetä, jos arvioidaan, että vainon vaara on todennäköinen. Pelkkä mahdollisuus joutua vainotuksi ei ole riittävä turvapaikan antamisen osalta, vaan tilanteen täytyy olla todennäköinen juuri kyseisen hakijan kohdalla. Tämä perustuu pakolaisoikeuden määritelmiin. Joissain maissa kristityksi kääntyneiden tilanne on niin vakava, että useimmilla vainon vaara on perustellusti todennäköinen. Esimerkiksi Afganistaniin ei käännytetä tämänhetkisen päätöskäytännön mukaan henkilöä, jonka kääntymisestä kristinuskoon on vakuututtu.

 Turvapaikkapäätöksistä on valitusoikeus hallinto-oikeuksiin, jotka tekevät arvion sen tilanteen mukaan, joka valitusvaiheessa on. Usein myös hallinto-oikeus kuulee uudelleen kristinuskoon kääntymiseen vetoavaa turvapaikanhakijaa ja tekee arvion siitä, voidaanko siinä vaiheessa turvapaikkaperusteesta vakuuttua. Hallinto-oikeuksien päätökset ovat Migrin päätöskäytäntöä ohjaavia, joiden perusteluja käytetään pohjana myös linjauksille ja arviointitavoille.

Toivottavasti vastaukseni vastasi kysymyksiisi riittävästi. Hyvää jatkoa sinulle. Arvostamme sitä, että olet turvapaikanhakijoiden tukena!

Kiitos vaan kovasti. Diiba daaba. Ja Jeesuskin itkee.

Minä kysyn, ehkä plokisti Soini vastaa

Ulkoministeri Timo Soini kertoi plokissaan, että on saanut palautetta Irlannin aborttikansanäänestykseen liittyvästä kannanotostaan. Hän lupasi vastata saamiinsa viesteihin. Kirjoitinkin hänelle vastauksen toivossa. Ja tämä on viesti, jonka hänelle lähetin.

Haluan kysyä teiltä, mikä on se absoluuttinen ikäraja, jonka jälkeen tuon äitinsä vatsassa varjeltua elämää viettäneen ihmisenalun saa syntymän jälkeen tappaa. (Aborttiinhan on määritelty viikkoraja.) Onko se se hetki, kun hän putkahtaa äitinsä kohdusta? Onko yksivuotias, kaksivuotias vai kouluikäinen?
Kysymys saattaa kuulostaa absurdilta, mutta se on silti oleellinen. Suomelle kaikkien ihmisten elämä ei ole pyhä. Suomi lähettää sumeilematta lapsiperheitä sodan ja vainon keskelle, ja siinä menee terrorin syövereihin niin vauvoja, leikki-ikäisiä kuin kouluikäisiä.

Esimerkiksi viime kesänä Suomesta pakkopalautettiin kymmenkuinen vauva äitinsä ja isänsä kanssa Afganistaniin, josta he joutuivat pakenemaan välittömästi uudelleen.
Viime syksynä pakkopalautettiin Nigeriaan vanhempineen noin neljävuotias poika SEKÄ vauva, jota hänen äitinsä odotti 37. raskausviikolla. Hänenkään elämänsä ei ollut pyhä, ei edes äidin kohdussa.

Tällä hetkellä palautusuhan alainen on Loviisassa asuva irakilaisperhe, johon kuuluu vanhempien lisäksi seitsemän sisarusta. Heistä nuorimmat ovat syntyneet Suomessa. Miksi heidän elämänsä ei ole pyhä?
Perheen isä on tappouhan alainen, yksi perheen lapsista oli yritetty kidnapata Irakissa. Maahanmuuttovirasto ei kuitenkaan ottanut hänen kertomustaan vakavasti. 

 










Jyväskylässä kohtaloaan odottaa kuusilapsinen perhe, jonka isä on vaarassa Irakissa. Nuorin lapsista syntyi viime keväänä. Irakissa kaikkia odottavat vaino ja väkivalta. 

Toistan siis kysysyseni: missä vaiheessa lapsen elämä lakkaa olemasta pyhä? Vielä raa'emmin kysyn: Minkä ikäisen lapsen sitten saa jo tappaa, jos tappo tapahtuu valtion (esimerkiksi Suomen valtion) siunaamana? Viikonloppuna puoluekokouksiaan viettivät Keskusta ja Kokoomus. Molemmat puolueet julistivat ihmisen arvoa. Te puolestanne puhutte elämän pyhyydestä.
Toivon, että kauniit sanat näkyvät myös käytännössä.


Edit: lisätty Soinin vastaus minulle ja...
Kaarina

Ihmisen elämä on pyhä kohdusta hautaan. Abortti, kuolemantuomio ja eutanasia loukkaavat kaikki elämän pyhyyttä.
Elämme epätäydellisessä maailmassa, jossa tapahtuu pahoja asioita. Meidän pitää vastustaa väkivaltaa ja sotaa. Itsepuolustus on sallittua suuremman pahan voiton estämiseksi.
Hädänalaisten auttaminen on jaloa työtä. Jokainen ihminen ja jokainen elämä on arvokas.
Saan noin 300 viestiä päivittäin. Siksi vastaan vain lyhyesti ja vastauksiin menee aikaa.
Timo Soini


Ja minun vastaukseni hänelle

Kiitos vastauksesta.

Ilmeisesti en osannut muotoilla riittävän selkeää kysymystä. Yritän uudelleen.

Miksi turvapaikanhakijalapsen elämä ei ole pyhä? Minkä ikäisenä on soveliasta tappaa (tapattaa) lähettämällä hänet sodan ja terrorin keskelle?

Ohessa on pommi-iskun uhriksi joutunut afgaanilapsi. Pahempiakin kuvia olen nähnyt, silvottuja verisiä lasten ruumiita keskellä katua. Me ostamme ihan silmää räpäyttämättä Maahanmuuttoviraston selityksen, että Afganistanissa iskujen kohteita ovat sotilaskohteet, eivät siviilit. Mikä on teidän mielestänne kuvan esittämän lapsen sotilasarvo?

Noin riskaabeliin ympäristöön Suomi lähettää lapsiperheitä ja maassa koskaan asumattomia nuoria. Siihen nähden puhe kaikkien ihmisten elämän pyhyydestä on kevyttä sanailua.

Kirje pääministerille: surun edessä olemme samanlaiset

Olemme kollegoita surussa ja kaipauksessa, sillä minäkin menetin läheisen perheenjäsenen, yllättäen, kuin seinään törmäten. Tulevaisuutta ei hänen kohdallaan enää ole. Tämän pahempaa ei enää voi tapahtua, luulen, ja siksi sain rohkeuden lähettää teille tämän (avoimen) kirjeen sekä neulomani lapaset.

Voiko suruja laittaa suuruusjärjestykseen? Jos pitkään sairastanut kuolee, se on suru. Läheisen äkkikuolema on surumpi. Jos läheinen kuolee ja vahingoittaa samalla muita (auto-onnettomuudessa esimerkiksi), se on suruin?

Olen lyhyessä ajassa oppinut, että suru on kirkas ja häikäisevä - ainakin se sattuu kyyneleisiin silmiin. Samalla se myös terävöittää näköä ja auttaa havaitsemaan toisten ihmisten surun ja myös suremaan heidän kanssaan.

Minkä kokoinen on sellaisen perheen suru, jonka täysikäistyneet nuoret tempaistaan kotoa ja lähetetään kohti tuntematonta kohtaloa? Niin kävi Viitasaarella asuvalle irakilaisperheelle, jonka kaksi nuorta (tyttö, jota odottaa pakkoavioliitto, ja poika, jota odottaa vankeus) vietiin palautuslennolle, niin että eivät ehdineet edes hyvästellä läheisiään. Onko Suomeen jääneiden perheenjäsenten murhe suurempi kuin minun, koska sitä sävyttää huoli ja epätietoisuus? Minä sentään tiedän, missä omani on. Viimeksi viikko sitten kävin tuoreella haudalla.

Suomi ei kunnioita ”vääränväristen” ihmisten surua – ikäänkuin se olisi vähempiarvoinen kuin suomalaisten, ikään kuin ”väärät” perheet eivät pirstoutuisi yhtä kipeästi, kun niistä leikataan pois perheenjäseniä vaaraan ja vainoon.

Lähetän teille suunnittelemani sinivalkoiset lapaset. Niiden teksti vetoaa, että pidetään pää kylmänä ja hoidetaan kunniallisesti velvollisuutemme turvapaikanhakijoita kohtaan. Keep calm kuului brittien rohkaisulause toisen maailmansodan aikana.
Kämmenpuolen lippuryhmä muistuttaa, että Suomi pystyy siihen kyllä. Toiset lapaset on tarkoitettu rouvallenne. Ne ovat punamustat – Karjalan väriset. Evakot asutettiin paljon tiukemassa tilanteessa.

Tein sinivalkoiset lapaset myös kaikille presidenttiehdokkaille toivoen, että lämpimät kädet saavat myös sydämen lämpenemään. Teen ja myyn lapasia Pakolaisneuvonnan Sokea oikeus -kampanjan hyväksi – yhdenlainen häpeä sekin, että turvapaikanhakijoiden yhdenvertaisuuden toteutuminen edellyttää kansalaiskeräystä.

Monet tahot – asiallisista juristeista lähtien, ei vain kukkahattutädit – ovat esittäneet huolensa turvapaikanhakijoiden oikeusturvan toteutumattomuudesta. On aika tehdä korjausliike.

Kirjeessäni lähetin myös kuvan syyrialaistaiteilija Abdalla Al Omarin tuotannosta. Hän on maalannut maailman johtohenkilöitä pakolaisina. Elämä on haurasta. Tänään me päättämme, mitä teemme toisten ihmisten elämille. Jonain päivänä joku voi katsoa meitä nenänvartaan pitkin ja päättää, mitä tekee meidän elämämällemme. Sen tajuamisen pitäisi vetää nöyräksi.

Miksi pulpetti oli tänä aamuna tyhjä?

Mitä muistat alakouluvuosiltasi? Ketkä kaverit ovat jääneet erityisesti mieleen?

Minä muistan sen tytön, jonka kotiväki laittoi terveydenhoitajan lahjoittaman hammasmukin parempaan käyttöön kukkaruukuksi. (Opettaja tuli paljastaneeksi sen koko luokan kuullen, mitä pedagogista ratkaisua vähän hämmästelen.)
Muistan ystäväni, jonka kotona kävin yökylässä ja jolla oli legopalikoita. Leikin niillä niin innoissani, että en huomannut, kuinka hänen äitinsä harmistui, kun ei kuullut legojen kolinalta telkkariuutisia.
Muistan tytön, jolla ei ollut kovin paljon kavereita ja joka kävi meillä yökylässä. Hän sanoi etukäteen, että voi kyllä nukkua ihan vaikka eteisen lattialla. Aamulla, kun heräsimme, hän selitti, että patja ja lakana kastuivat, koska hän on niin kova hikoilemaan yöllä. (Nielin selityksen epäilemättä mitään.)

Muistan pojan, joka istui vieressäni neljä ensimmäistä kouluvuotta. Hänen perheensä muutti sittemmin Ruotsiin.
Muistan pojan, joka luuli, että tykkääminen ilmaistaan vetämällä tyttöä letistä ja tökkimällä häntä harpilla takapuoleen.
Minut muistetaan ehkä tyyppinä, joka kaatui heti, kun sai sukset jalkaansa, ja jonka suusta, heti kun sen avasin, alkoi purkautua kissajuttuja.

Kuva ilmaista kouluruokailua juhlistaneesta näyttelystä.

Pienessä sodan jälkeen rakentuneessa maalaiskylässä liki kaikki asuivat samanlaisissa ahtaissa rintamamiestaloissa. Kaikki kihisivät pienessä puutteessa, jota olisi voinut ehkä köyhyydeksikin sanoa. Koulussa oli vuosittain päivä, jolloin jaettiin ”kunnan vaatteita” ja ”kunnan kumisaappaita”. Meidän perheemme ei niitä koskaan saanut, koska meillä ei ollut kahdeksaa lasta, ja äiti ompeli lapsille siistit ja ehjät vaatteet.

Yleensäkin muistan kouluvuoteni siitä, että Suomea yritettiin nostaa köyhyydestä. Tekemistä siinä olikin. Minun elämääni vaikutti ratkaisevasti se, että syrjäiseen kuntaan perustettiin kunnallinen keskikoulu, jonne pääsin neljänneltä kansakoululuokalta läpäistyäni pääsykokeet.

Mitä tämän päivän alaluokkalaisille jää koulukavereista mieleen?
Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila twiittasi, kuinka lapsiperheköyhyys on lisääntynyt. Eriarvoisuus näkyy koululuokissa. Toisilla on uusin puhelinmalli ja merkkivaatteet, toiset hankkivat vaatteensa pakon edessä kirpputoreilta ja piilottelevat epäkuranttia puhelinta taskunsa pohjalla. Epätasa-arvo tulee esille muun muassa kouluretkien yhteydessä.
Kurttilan twiitti oli musertava: parempiosaiset pilkkaavat avoimesti köyhiä lapsia ja heittelevät heille kolikoita.

Miksi pulpetti onkin tänään tyhjä? Missä on Fatime, missä Mahdi?

Joissakin koululuokissa tapahtuu mystisiä katoamisia. Se Fatime, joka istui naapuripulpetissa, joka oli aluksi ujo mutta puhui enemmän ja enemmän kielitaidon karttuessa, ei yhtenä aamuna tullutkaan kouluun. Hänen veljensä Mahdi, tuo jalkapallokentän taituri, ei myöskään ilmestynyt kouluun.
Edellisviikolla poliisi haki Alin, jonka perhe jo istui itkevänä autossa.
Opettajalle ja koulukavereille valkeni myöhemmin, että Fatimen ja Mahdin perhe oli pelännyt pakkopalautusta ja lähtenyt yrittämään paperitonta ja turvatonta elämää Ranskassa.
Tämän päivän todellisuutta kuvaa eräs opettaja Helsingin Sanomien yleisönosastolla. Suosittelen lukemista.
Tämä kaikki on pahinta tietysti turvapaikkaa hakeville lapsille, mutta olen myös miettinyt, millaisen jäljen kaikki tämä painaa heidän suomalaisiin koulukavereihinsa. Että Suomi on inhimillinen ja reilu? Että elämä kantaa ja että saat oikeudenmukaisen kohtelun kaikissa elämäsi vaiheissa, silloinkin, kun menee huonosti?
" Luokkatoverit olivat järkyttyneitä, ja itku koulun käytävällä oli herkässä", kirjoittaa opettaja Helsingin Sanomissa.

Tilanne kuormittaa myös opettajia, kuten Hannele Vestola kirjoittaa blogissaan. Suosittelen senkin lukemista.
Päättäjät ja viranomaiset eivät nyt oikein taida hahmottaa, miten tuhoisaa jälkeä nykyinen turvapaikkapolitiikka saa aikaan koko Suomelle.

Ajattele heitä numeroina

Älä ajattele heitä ihmisinä.
Ajattele heitä tapauksina
ja numeroina.
Otetaan vaikka tapaus seitsemän.
Seitsemällä on
lyhyt yläviiva vasemmalta oikealle
ja pystysuora viiva
ylhäältä alas.
Onko sillä myös poikkiviivaa,
siitä voi keskustella pitkään.

Älä ajattele heitä.
Seitsemällä ei ole tunteita.
Seitsemällä ei ole perhettä, ei sukua.
Seitsemän ei tunne elämisen intohimoa.
Seitsemän ei tarvitse
matkapuhelinta, jolla ilmoittaa ystäville:
minä olen poliisiautossa
matkalla lentokentälle.

Älä ajattele.
Seitsemän ei pelkää,
se ei tunne kipua.
Seitsemällä ei ole kynsiä,
jotka kiduttaja voi irrottaa.
Seitsemällä ei ole
tulevaisuudenhaaveita.
Seitsemän on vain kaksi viivaa,
tai kolme, miten vaan sovitaan.

Älä.

Yllä olevaa tekstiä on suomalainen todellisuus kirjoittanut aivoihini. Sen voin lukea myös facepäivityksessä tuttavani seinältä.

Ei siihen voi valmistautua. Siihen viimeiseen puheluun. Kun oppilas yhtäkkiä soittaa itkien eikä tiedä, mitä hänelle tapahtuu, miksi hän istuu poliisiautossa Helsingissä.
Kun kysyn poliisilta, onko poika saanut edes hakea tavaroitaan, poliisi käskee kysyä palautettavalta itseltään. Sanon poliisille, että mitäpä se pojalta kysyminen auttaa, kun hän ei voi vaikuttaa asiaan. Kysyn kumminkin. Ei pojalla ole edes vaatteita eikä puhelimen laturia.
Kerron poliisille, että en soisi verorahoillani jahdattavan näitä kilttejä ja silmiemme alla opiskelevia turvapaikanhakijoita, kun maassa on tuhatkunta ilmoitusta ihan toisenlaisista tulijoista - ja heidän puuhiensa ennakoimiseen poliisilla ei kuulemma riitä resursseja. Poliisi sanoo minulle, ettei kannata jatkaa keskustelua, jos se tälle linjalle menee. Että hänkin tässä nyt vain tekee työnsä. Sanon hänelle, että sillä lailla ne juutalaisvainotkin onnistuivat - kun jokainen vain keskittyi tekemään oman työnsä.
Ei niihin voi valmistautua. Niihin viimeisiin sanoihin. Soittaja itkee ja fiksuin mitä keksin sanoa, on: "Koeta löytää perillä uusi laturi". "Lähetä jokin viesti jos voit." "Hyvää matkaa."
Nämä repliikit lausutaan niiden lomaan, kun nuori ihminen sopertaa: "Mä kuolen siellä." "Kiitos opettaja." "Nähdään."
En henno korjata, vaan vastoin parempaa tietoani hyvästelen: "Joo, nähdään."