Kun orpotyttö kouluun lähti

Synnyinkotini lipaston - tai no me sanomme, että se on senkki, tai shenkki - laatikosta löytyi noin kymmenen sentin kolikon kokoinen rintaneula. Sitä koristaa suomenkarjaan kuuluvan lehmän kuva.
Ei mikä tahansa pinssi, vaan äitini koru karjakkokoulusta, jota hän kävi sotavuosina Maaningan Halolassa. Kiinnitysneula on valitettavasti katkennut, joten korua ei voi enää käyttää.






















Äitini, tuo 98-vuotias vuolaasti tarinoiva vanhus, kertoo, kuinka hänen isänsä karautti hevosella Portaanpään kristillisen kansanopiston pihaan Lapinlahdella. Reessä istui liuta tyttäriä, joille isä lupasi: Tänne sitä työkii sitte isompina peäsettä.
Toisin kävi: tuli 30-luvun lama, siihen liittyvä takuuhuijaus ja ensin äidin sairaus ja kuolema, kohta isän sairaus ja kuolema. Kuusipäinen lapsilauma hajosi: osa lähti piioiksi, osa päätyi huutolaisiksi. Äitini osaksi tuli piikominen naapurikylän opettajan kodissa lastenhoitajana.

Haaveet kansanopiston tuomasta sivistyksestä eivät toteutuneet. Sen sijaan äitini piti sinnikkäästi kiinni siitä, että oppia on saatava. Karjapiian pesteillä maalaistaloissa taskuun karttui rahaa, joka mahdollisti karjakkokoulun käymisen Maaningan Halolassa. Koulu osui sotavuosiin ja keskeytyikin välillä.
Karjakon kohtelu eri maalaistaloissa vaihteli, mutta yksi asia pysyi: pitkät ja työpäivät täynnä vastuuta elävistä eläimistä.

Sittemmin äitini ja isäni hankkivat rintamamiestilan noin 5-6 lehmän navetoineen. Karjakkoäidilläni oli erityisosaamista, ja häntä kutsuttiin avuksi, kun naapurien navetoissa lehmän poikiminen pitkittyi tai kun lypsikki lamaantui syömättömänä makaamaan parressaan. Maksutta tietysti, ellei pullakahveja lasketa.

Äidilläni ja hänen sisaruksillaan olisi ollut koulupäätä, mutta he eivät päässeet näyttämään osaamistaan. Kehuttavia koulutusmahdollisuuksia ei ollut myöskään minun sisaruksillani, sillä syrjäisessä maalaispitäjässä ei ollut keskikoulua eikä kyytejä naapurikaupungin kouluihin. Koulupäätä ja -halua olisi kyllä piisannut. Minä pääsin keskikouluun, kun sellainen vihdoin ja viimein saatiin kotikuntaani.

Olen näemmä ihminen, jolla on aina toinen jalka menneisyydessä. Haen vauhtia äitini koulunkäynnistä, kun oikeastaan ajattelin tämän päivän nuorten koulutusmahdollisuuksia. Ja niiden puutetta.
Äskettäin eduskunnalle luovutettiin kansalaisaloite toisen asteen koulutuksen maksuttomuudesta. Pelastakaa Lapset ry on jo kauan etsinyt kummeja - sponsoreita - suomalaisille nuorille, joiden perheillä ei ole varaa nuoren koulukirjoihin ja muihin oppimateriaaleihin. Huonontuneet bussiyhteydet ovat sivukylien nuorten kouluunpääsyn jarruna. Ammattikoulutusta on heikennetty ja resursseja vähennetty, etäpäiviä lisätty,
Nuorten syrjäyttäminen opintomahdollisuuksien ulkopuolelle tulee kalliiksi.  Kalliimaksi kuin satsaaminen koulutukseen nyt.


Ps. Minusta tuo karjakkomerkki on niin kaunis, että haluaisin teettää siitä uusiokorun itselleni. Kukahan sen ideoisi ja valmistaisi? Olisiko vinkkejä?

Miksi pulpetti oli tänä aamuna tyhjä?

Mitä muistat alakouluvuosiltasi? Ketkä kaverit ovat jääneet erityisesti mieleen?

Minä muistan sen tytön, jonka kotiväki laittoi terveydenhoitajan lahjoittaman hammasmukin parempaan käyttöön kukkaruukuksi. (Opettaja tuli paljastaneeksi sen koko luokan kuullen, mitä pedagogista ratkaisua vähän hämmästelen.)
Muistan ystäväni, jonka kotona kävin yökylässä ja jolla oli legopalikoita. Leikin niillä niin innoissani, että en huomannut, kuinka hänen äitinsä harmistui, kun ei kuullut legojen kolinalta telkkariuutisia.
Muistan tytön, jolla ei ollut kovin paljon kavereita ja joka kävi meillä yökylässä. Hän sanoi etukäteen, että voi kyllä nukkua ihan vaikka eteisen lattialla. Aamulla, kun heräsimme, hän selitti, että patja ja lakana kastuivat, koska hän on niin kova hikoilemaan yöllä. (Nielin selityksen epäilemättä mitään.)

Muistan pojan, joka istui vieressäni neljä ensimmäistä kouluvuotta. Hänen perheensä muutti sittemmin Ruotsiin.
Muistan pojan, joka luuli, että tykkääminen ilmaistaan vetämällä tyttöä letistä ja tökkimällä häntä harpilla takapuoleen.
Minut muistetaan ehkä tyyppinä, joka kaatui heti, kun sai sukset jalkaansa, ja jonka suusta, heti kun sen avasin, alkoi purkautua kissajuttuja.

Kuva ilmaista kouluruokailua juhlistaneesta näyttelystä.

Pienessä sodan jälkeen rakentuneessa maalaiskylässä liki kaikki asuivat samanlaisissa ahtaissa rintamamiestaloissa. Kaikki kihisivät pienessä puutteessa, jota olisi voinut ehkä köyhyydeksikin sanoa. Koulussa oli vuosittain päivä, jolloin jaettiin ”kunnan vaatteita” ja ”kunnan kumisaappaita”. Meidän perheemme ei niitä koskaan saanut, koska meillä ei ollut kahdeksaa lasta, ja äiti ompeli lapsille siistit ja ehjät vaatteet.

Yleensäkin muistan kouluvuoteni siitä, että Suomea yritettiin nostaa köyhyydestä. Tekemistä siinä olikin. Minun elämääni vaikutti ratkaisevasti se, että syrjäiseen kuntaan perustettiin kunnallinen keskikoulu, jonne pääsin neljänneltä kansakoululuokalta läpäistyäni pääsykokeet.

Mitä tämän päivän alaluokkalaisille jää koulukavereista mieleen?
Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila twiittasi, kuinka lapsiperheköyhyys on lisääntynyt. Eriarvoisuus näkyy koululuokissa. Toisilla on uusin puhelinmalli ja merkkivaatteet, toiset hankkivat vaatteensa pakon edessä kirpputoreilta ja piilottelevat epäkuranttia puhelinta taskunsa pohjalla. Epätasa-arvo tulee esille muun muassa kouluretkien yhteydessä.
Kurttilan twiitti oli musertava: parempiosaiset pilkkaavat avoimesti köyhiä lapsia ja heittelevät heille kolikoita.

Miksi pulpetti onkin tänään tyhjä? Missä on Fatime, missä Mahdi?

Joissakin koululuokissa tapahtuu mystisiä katoamisia. Se Fatime, joka istui naapuripulpetissa, joka oli aluksi ujo mutta puhui enemmän ja enemmän kielitaidon karttuessa, ei yhtenä aamuna tullutkaan kouluun. Hänen veljensä Mahdi, tuo jalkapallokentän taituri, ei myöskään ilmestynyt kouluun.
Edellisviikolla poliisi haki Alin, jonka perhe jo istui itkevänä autossa.
Opettajalle ja koulukavereille valkeni myöhemmin, että Fatimen ja Mahdin perhe oli pelännyt pakkopalautusta ja lähtenyt yrittämään paperitonta ja turvatonta elämää Ranskassa.
Tämän päivän todellisuutta kuvaa eräs opettaja Helsingin Sanomien yleisönosastolla. Suosittelen lukemista.
Tämä kaikki on pahinta tietysti turvapaikkaa hakeville lapsille, mutta olen myös miettinyt, millaisen jäljen kaikki tämä painaa heidän suomalaisiin koulukavereihinsa. Että Suomi on inhimillinen ja reilu? Että elämä kantaa ja että saat oikeudenmukaisen kohtelun kaikissa elämäsi vaiheissa, silloinkin, kun menee huonosti?
" Luokkatoverit olivat järkyttyneitä, ja itku koulun käytävällä oli herkässä", kirjoittaa opettaja Helsingin Sanomissa.

Tilanne kuormittaa myös opettajia, kuten Hannele Vestola kirjoittaa blogissaan. Suosittelen senkin lukemista.
Päättäjät ja viranomaiset eivät nyt oikein taida hahmottaa, miten tuhoisaa jälkeä nykyinen turvapaikkapolitiikka saa aikaan koko Suomelle.