Kirje pääministerille: surun edessä olemme samanlaiset

Olemme kollegoita surussa ja kaipauksessa, sillä minäkin menetin läheisen perheenjäsenen, yllättäen, kuin seinään törmäten. Tulevaisuutta ei hänen kohdallaan enää ole. Tämän pahempaa ei enää voi tapahtua, luulen, ja siksi sain rohkeuden lähettää teille tämän (avoimen) kirjeen sekä neulomani lapaset.

Voiko suruja laittaa suuruusjärjestykseen? Jos pitkään sairastanut kuolee, se on suru. Läheisen äkkikuolema on surumpi. Jos läheinen kuolee ja vahingoittaa samalla muita (auto-onnettomuudessa esimerkiksi), se on suruin?

Olen lyhyessä ajassa oppinut, että suru on kirkas ja häikäisevä - ainakin se sattuu kyyneleisiin silmiin. Samalla se myös terävöittää näköä ja auttaa havaitsemaan toisten ihmisten surun ja myös suremaan heidän kanssaan.

Minkä kokoinen on sellaisen perheen suru, jonka täysikäistyneet nuoret tempaistaan kotoa ja lähetetään kohti tuntematonta kohtaloa? Niin kävi Viitasaarella asuvalle irakilaisperheelle, jonka kaksi nuorta (tyttö, jota odottaa pakkoavioliitto, ja poika, jota odottaa vankeus) vietiin palautuslennolle, niin että eivät ehdineet edes hyvästellä läheisiään. Onko Suomeen jääneiden perheenjäsenten murhe suurempi kuin minun, koska sitä sävyttää huoli ja epätietoisuus? Minä sentään tiedän, missä omani on. Viimeksi viikko sitten kävin tuoreella haudalla.

Suomi ei kunnioita ”vääränväristen” ihmisten surua – ikäänkuin se olisi vähempiarvoinen kuin suomalaisten, ikään kuin ”väärät” perheet eivät pirstoutuisi yhtä kipeästi, kun niistä leikataan pois perheenjäseniä vaaraan ja vainoon.

Lähetän teille suunnittelemani sinivalkoiset lapaset. Niiden teksti vetoaa, että pidetään pää kylmänä ja hoidetaan kunniallisesti velvollisuutemme turvapaikanhakijoita kohtaan. Keep calm kuului brittien rohkaisulause toisen maailmansodan aikana.
Kämmenpuolen lippuryhmä muistuttaa, että Suomi pystyy siihen kyllä. Toiset lapaset on tarkoitettu rouvallenne. Ne ovat punamustat – Karjalan väriset. Evakot asutettiin paljon tiukemassa tilanteessa.

Tein sinivalkoiset lapaset myös kaikille presidenttiehdokkaille toivoen, että lämpimät kädet saavat myös sydämen lämpenemään. Teen ja myyn lapasia Pakolaisneuvonnan Sokea oikeus -kampanjan hyväksi – yhdenlainen häpeä sekin, että turvapaikanhakijoiden yhdenvertaisuuden toteutuminen edellyttää kansalaiskeräystä.

Monet tahot – asiallisista juristeista lähtien, ei vain kukkahattutädit – ovat esittäneet huolensa turvapaikanhakijoiden oikeusturvan toteutumattomuudesta. On aika tehdä korjausliike.

Kirjeessäni lähetin myös kuvan syyrialaistaiteilija Abdalla Al Omarin tuotannosta. Hän on maalannut maailman johtohenkilöitä pakolaisina. Elämä on haurasta. Tänään me päättämme, mitä teemme toisten ihmisten elämille. Jonain päivänä joku voi katsoa meitä nenänvartaan pitkin ja päättää, mitä tekee meidän elämämällemme. Sen tajuamisen pitäisi vetää nöyräksi.

Miksi pulpetti oli tänä aamuna tyhjä?

Mitä muistat alakouluvuosiltasi? Ketkä kaverit ovat jääneet erityisesti mieleen?

Minä muistan sen tytön, jonka kotiväki laittoi terveydenhoitajan lahjoittaman hammasmukin parempaan käyttöön kukkaruukuksi. (Opettaja tuli paljastaneeksi sen koko luokan kuullen, mitä pedagogista ratkaisua vähän hämmästelen.)
Muistan ystäväni, jonka kotona kävin yökylässä ja jolla oli legopalikoita. Leikin niillä niin innoissani, että en huomannut, kuinka hänen äitinsä harmistui, kun ei kuullut legojen kolinalta telkkariuutisia.
Muistan tytön, jolla ei ollut kovin paljon kavereita ja joka kävi meillä yökylässä. Hän sanoi etukäteen, että voi kyllä nukkua ihan vaikka eteisen lattialla. Aamulla, kun heräsimme, hän selitti, että patja ja lakana kastuivat, koska hän on niin kova hikoilemaan yöllä. (Nielin selityksen epäilemättä mitään.)

Muistan pojan, joka istui vieressäni neljä ensimmäistä kouluvuotta. Hänen perheensä muutti sittemmin Ruotsiin.
Muistan pojan, joka luuli, että tykkääminen ilmaistaan vetämällä tyttöä letistä ja tökkimällä häntä harpilla takapuoleen.
Minut muistetaan ehkä tyyppinä, joka kaatui heti, kun sai sukset jalkaansa, ja jonka suusta, heti kun sen avasin, alkoi purkautua kissajuttuja.

Kuva ilmaista kouluruokailua juhlistaneesta näyttelystä.

Pienessä sodan jälkeen rakentuneessa maalaiskylässä liki kaikki asuivat samanlaisissa ahtaissa rintamamiestaloissa. Kaikki kihisivät pienessä puutteessa, jota olisi voinut ehkä köyhyydeksikin sanoa. Koulussa oli vuosittain päivä, jolloin jaettiin ”kunnan vaatteita” ja ”kunnan kumisaappaita”. Meidän perheemme ei niitä koskaan saanut, koska meillä ei ollut kahdeksaa lasta, ja äiti ompeli lapsille siistit ja ehjät vaatteet.

Yleensäkin muistan kouluvuoteni siitä, että Suomea yritettiin nostaa köyhyydestä. Tekemistä siinä olikin. Minun elämääni vaikutti ratkaisevasti se, että syrjäiseen kuntaan perustettiin kunnallinen keskikoulu, jonne pääsin neljänneltä kansakoululuokalta läpäistyäni pääsykokeet.

Mitä tämän päivän alaluokkalaisille jää koulukavereista mieleen?
Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila twiittasi, kuinka lapsiperheköyhyys on lisääntynyt. Eriarvoisuus näkyy koululuokissa. Toisilla on uusin puhelinmalli ja merkkivaatteet, toiset hankkivat vaatteensa pakon edessä kirpputoreilta ja piilottelevat epäkuranttia puhelinta taskunsa pohjalla. Epätasa-arvo tulee esille muun muassa kouluretkien yhteydessä.
Kurttilan twiitti oli musertava: parempiosaiset pilkkaavat avoimesti köyhiä lapsia ja heittelevät heille kolikoita.

Miksi pulpetti onkin tänään tyhjä? Missä on Fatime, missä Mahdi?

Joissakin koululuokissa tapahtuu mystisiä katoamisia. Se Fatime, joka istui naapuripulpetissa, joka oli aluksi ujo mutta puhui enemmän ja enemmän kielitaidon karttuessa, ei yhtenä aamuna tullutkaan kouluun. Hänen veljensä Mahdi, tuo jalkapallokentän taituri, ei myöskään ilmestynyt kouluun.
Edellisviikolla poliisi haki Alin, jonka perhe jo istui itkevänä autossa.
Opettajalle ja koulukavereille valkeni myöhemmin, että Fatimen ja Mahdin perhe oli pelännyt pakkopalautusta ja lähtenyt yrittämään paperitonta ja turvatonta elämää Ranskassa.
Tämän päivän todellisuutta kuvaa eräs opettaja Helsingin Sanomien yleisönosastolla. Suosittelen lukemista.
Tämä kaikki on pahinta tietysti turvapaikkaa hakeville lapsille, mutta olen myös miettinyt, millaisen jäljen kaikki tämä painaa heidän suomalaisiin koulukavereihinsa. Että Suomi on inhimillinen ja reilu? Että elämä kantaa ja että saat oikeudenmukaisen kohtelun kaikissa elämäsi vaiheissa, silloinkin, kun menee huonosti?
" Luokkatoverit olivat järkyttyneitä, ja itku koulun käytävällä oli herkässä", kirjoittaa opettaja Helsingin Sanomissa.

Tilanne kuormittaa myös opettajia, kuten Hannele Vestola kirjoittaa blogissaan. Suosittelen senkin lukemista.
Päättäjät ja viranomaiset eivät nyt oikein taida hahmottaa, miten tuhoisaa jälkeä nykyinen turvapaikkapolitiikka saa aikaan koko Suomelle.

Kiitos satavuotisonnittelusta, valtioneuvosto

Saimme onnittelutekstareita Suomi 100 -hengessä. En kauheasti välittänyt tekstarista. Postittelin sen lähettäjälle sähköpostia vastaukseksi. Saa lukea.

Kiitos onnitteluviestistä. Tai oikeastaan ei kiitos.

Olen saanut valtioneuvostolta niin monta viestiä viimeisen kahden vuoden aikana, että tämä tekstarinne oli jo tarpeeton.

Viestit, joita olen saanut, ovat seuraavankaltaisia.

- Kidutettu ja vainoajien uhkaama irakilainen pakkopalautetaan Bagdadiin, josta hän joutuu pakenemaan uudelleen heti kun/jos se mahdollistuu. Suomeen hän oli jo kotoutunut loistavasti ja hän opiskeli täällä.

- Suomessa syntynyt afgaanivauva pakkopalautettiin vanhempiensa kanssa Kabuliin. Sieltä he joutuivat pakenemaan välittömästi uudelleen, sillä he olivat siellä hengenvaarassa.

- Suomesta työpaikan saanutta afgaaniperheenisää uhkaa pakkopalautus, vaikka häntä vainotaan kotimaassaan ja vaikka hän tienaa Suomessa elantonsa.
- Itsenäisyyspäivänä Bagdadiin pakkopalautettiin mies, joka oli aivosyöpää sairastavan vaimonsa ainoa omaishoitaja.

- Viimeisin viesti tuli tänä aamuna: 19-vuotias poika käännytetään kotimaahansa, jossa häntä odottaa vaino ja josta hän on paennut Dubain kautta Eurooppaan noin kymmenvuotiaana. Perheenjäseniä vainotaan politittisista syistä, ja heiltä on sokaistu toinen silmä. Sama uhka odottaa myös häntä. Suomessa hän tekee kahta työtä, koska haluaa vimmaisesti jäädä tänne, tehdä työtä ja maksaa veroja.

Seuraavan kerran, kun lähetätte minulle onnittelutekstarin (sadan vuoden päästä ehkä?), toivon että siinä lukee:

Suomi on päättänyt kunnioittaa ihmiselämää ja ihmisoikeuksia. Se ei käperry hysteerisen vieraskammoisena sisäänpäin vaan uskoo, että erilaiset ja eriväriset voivat asua sovussa ja toisiaan arvostaen tämän maan rajojen sisällä.

Minua vaivaa neuloosi ja olen samalla knittivisti.
Sinivalkoista Suomea voi juhlia monin tavoin.

Kiiraskeskiviikkona ajattelin Valtaojaa

Keskiviikkona elämystyin Kiasmassa. Chileläisen Alfredo Jaarin valokuvat ja installaatiot saivat tuon hetken tuntumana pyhältä, aidolta hiljaisen viikon illalta, vaikken kirkossa ollutkaan.
Näyttelyssä mieleeni tuli kolumni, jonka Esko Valtaoja on tuoreeltaan kirjoittanut Turun Sanomissa. Kirja tekee ihmisen. Jess. Tästä olen samaa mieltä: kaunokirjallisuuden lukeminen auttaa asettautumaan toisenlaisen, toisenlaisissa oloissa elävän ihmisen asemaan.
- Millaista on olla köyhä, lapsi, muukalainen, orja tai nainen? Kirjaa lukiessa joutuu jakamaan toisen ihmisen maailman, ajatukset ja tunteet, irrottautumaan hetkeksi omasta pienestä itsekeskeisyydestään, Valtaoja siteeraa Harvardin  yliopiston professori Steven Pinkeriä.
Valtaoja muistuttaa, että ajatustapamme ovat muuttuneet nopeasti.
- Ei ole kauan siitä, kun orjuus oli täysin hyväksyttävää ja luonnollista, suorastaan jumalallisesti määrättyä. Rikollisia poltettiin roviolla, ja jos heitä ei ollut tarjolla, koko kylä kokoontui nauraen katsomaan kuinka kissa kidutettiin hengiltä nuotiossa.

Kissan äitipuoli järkyttyi. Kun taju palasi, aloin inttää Valtaojan kanssa. Miten niin orjuus ei ole enää hyväksyttyä? Orjia on tällä hetkellä enemmän kuin koskaan maailmanhistoriassa. Eikä se aiheudu ihmisten tietämättömyydestä tai taikauskoisuudesta vaan välinpitämättömyydestä, ahneudesta ja kohtuuttomuudesta. Tavallinen järkevä kuluttaja ostaa sen halvimman paidan, vaikka tietää tekstiiliteollisuuden uhreista halpatuotantomaissa. Järkevä kuluttaja ostaa tarjoussuklaata, vaikka olisi edellisiltana katsonut dokumentin kaakaopapuja poimivista lapsiorjista Afrikan länsirannikolla.
Länsimainen, tietoa ja koulutusta hankkinut ihminen kuljettaa Afrikkaan Nigeriaan tonneittan myrkyllistä kemikaalijätettä, jonka  käsittely myrkyttää, tappaa ja sairastuttaa rutiköyhiä afrikkalaisia.

Alfredo Jaarin installaatiossa on yli 60 isoa tynnöriä täynnä vettä.
Veden pintaan heijastuu afrikkalaisen Kokon kylän asukkaita.
Italialaistankkerit toivat kylään tonneittain kemikaalijätettä,
joiden käsittely aiheutti paikallisille vakavia vammoja.
Myös näyttelyvieraan kasvot heijastuvat veden pinnasta.

Ihminen katsoo päältä, kun kansanmurha kehittyy Ruandassa. Hillitön propaganda kutsuu alakynnessä olevaa osapuolta torakoiksi, jotka saa tuhota. Myrkyn kylvö tuottaa tulosta.

Alfredo Jaar vieraili Ruandassa ja  kuvasi pakolaisleirillä pojan,
joka oli nähnyt vanhempiesnsa surman. Tässä installaatiossa on isolla
valopöydällä miljoona diakuvaa, jotka kaikki esittävät  pojan säikähtyneitä silmiä.
Miljoona diakuvaa edustaa sodassa kuollutta miljoonaa ihmistä

Anteeksi, olen pahoillani, pardon, very sorry, mutta varsinkin hiljaisella viikolla on vaikea uskoa ihmisluonnon huikeaan kehitykseen. Toivottavasti ensi viikolla menee paremmin.