Kiitos satavuotisonnittelusta, valtioneuvosto

Saimme onnittelutekstareita Suomi 100 -hengessä. En kauheasti välittänyt tekstarista. Postittelin sen lähettäjälle sähköpostia vastaukseksi. Saa lukea.

Kiitos onnitteluviestistä. Tai oikeastaan ei kiitos.

Olen saanut valtioneuvostolta niin monta viestiä viimeisen kahden vuoden aikana, että tämä tekstarinne oli jo tarpeeton.

Viestit, joita olen saanut, ovat seuraavankaltaisia.

- Kidutettu ja vainoajien uhkaama irakilainen pakkopalautetaan Bagdadiin, josta hän joutuu pakenemaan uudelleen heti kun/jos se mahdollistuu. Suomeen hän oli jo kotoutunut loistavasti ja hän opiskeli täällä.

- Suomessa syntynyt afgaanivauva pakkopalautettiin vanhempiensa kanssa Kabuliin. Sieltä he joutuivat pakenemaan välittömästi uudelleen, sillä he olivat siellä hengenvaarassa.

- Suomesta työpaikan saanutta afgaaniperheenisää uhkaa pakkopalautus, vaikka häntä vainotaan kotimaassaan ja vaikka hän tienaa Suomessa elantonsa.
- Itsenäisyyspäivänä Bagdadiin pakkopalautettiin mies, joka oli aivosyöpää sairastavan vaimonsa ainoa omaishoitaja.

- Viimeisin viesti tuli tänä aamuna: 19-vuotias poika käännytetään kotimaahansa, jossa häntä odottaa vaino ja josta hän on paennut Dubain kautta Eurooppaan noin kymmenvuotiaana. Perheenjäseniä vainotaan politittisista syistä, ja heiltä on sokaistu toinen silmä. Sama uhka odottaa myös häntä. Suomessa hän tekee kahta työtä, koska haluaa vimmaisesti jäädä tänne, tehdä työtä ja maksaa veroja.

Seuraavan kerran, kun lähetätte minulle onnittelutekstarin (sadan vuoden päästä ehkä?), toivon että siinä lukee:

Suomi on päättänyt kunnioittaa ihmiselämää ja ihmisoikeuksia. Se ei käperry hysteerisen vieraskammoisena sisäänpäin vaan uskoo, että erilaiset ja eriväriset voivat asua sovussa ja toisiaan arvostaen tämän maan rajojen sisällä.

Minua vaivaa neuloosi ja olen samalla knittivisti.
Sinivalkoista Suomea voi juhlia monin tavoin.

Kovuuden voiman ihmeellinen suoja

Oma vika. Mitäs lähti.
Ei syönyt terveellisesti, siksi sairastui.
Mitäs meni takaamaan sukulaisen lainaa. Olipa hölmö.
Mitähän se on tehnyt, että sai sairaan lapsen. Eikä se mitään yhteiskunnan tukia tarvitse. Kyllä jokaisen pitää pitää huolta omista lapsistaan.

Toisen ihmisen surun ja onnettomuuden äärelle on joskus vaikea pysähtyä. Hänen huolensa on helppo ohittaa. Vielä helpompi on kävellä ohi, jos onnettomuuden uhri on minulle tuntematon. Minulla ei ole aikaa pysähtyä, ei ole keinoja auttaa. Ja omissakin asioissa on tarpeeksi tekemistä.

Meillä suomalaisilla on vielä pitkä polku kuljettavanamme matkalla kohti myötätuntoa ja kuuntelemista. Onko se niin, että emme kestä kuunnella toisen surua, kun pelkäämme, että tauti tarttuu: alitajunnassa tiedostamme, että minullekin voi käydä noin. Minäkin voin sairastua. Minäkin voin menettää työni ja rahani.
Voin työntää sen ajatuksen mielestäni hokemalla nurinkurista lohtua: se oli sen oma vika, se oli ajattelematon hömelö. Varmasti hän käyttäytyi tavalla, joka houkutteli varkaan, raiskaajan tai tappajan hänen kimppuunsa. Mitäs hölmöili. Minulle tuollaista ei satu, koska olen viisas ja varovainen
Tauti tuli, koska sairastunut veteli voin päälle läskiä ja tuprutti tupakkia. Sairaalakuntoon se kaatui, kun ei osannut katsoa jalkoihinsa. Pitäisi osata, aikuisen ihmisen.

Turvapaikanhakijoiden tultua Suomeen meillä heräsi lupaava myötätunnon aalto. Luulin silloin, että selviämme tästä kuivin jaloin. Nyt Suomi 100 -juhlavuonna tilanne näyttää toiselta. Se näyttää pahalta. Lakipykälillä heikennettiin paniikinomaisesti turvapaikanhakijoiden oikeusturvaa, kuten Saku Timonen tässä selvittää. Keskivertosuomalainen luottaa sinisilmäisesti viranomaisiin, jotka kyllä hoitavat hommansa ja tekevät oikeat päätökset – ja laittavat turvaa tarvitsevat kuolemaan maihin, jotka on luokiteltu maailman vaarallisimmiksi.
Ja sama suomalainen on saattanut joutua taistelemaan omien sosiaalietuuksiensa, lääkekorvaustensa tai lapsensa koulumatkojen takia suomalaisen viranomaisen kanssa. Outoa. Ehkäpä uusin kohu Kelalle siirtyneen toimeentulotuen myöhästelystä avaa silmiämme myös turvapaikanhakijoiden ahdingolle.

Helsingissä on menossa turvapaikanhakijoiden mielenosoitus.
Seis pakkopalautuksille. Tilapäinen oleskelulupa takaisin.
Myös suomalaiset ytävät tukevat mielenosoitusta.

Viime kesästä lähtien olen nähnyt ystävieni saamia negatiivisia turvapaikkapäätöksiä. En voi ymmärtää, kuinka kukaan viranomainen ja mikään instituutio voi rehellisesti sanoa ihmiselle, että lopetat vain sen luutun soittamisen tai viulun vingutuksen, kyllä Isis sitten sinut jättää rauhaan. Tai että jätät sen kauppiaan ammatin, niin Taleban ei sinua enää vainoa. Riittävän monta päätöstä luettuani ja tapausta kuultuani olen tullut siihen pisteesen, että pahuutta katson mykkänä, yllättävä hyvyys saa minut kyyneliin.

Sille, joka ei hoksannut: blogini otsikko on irvikuva Dietrich Bonhoefferin virrestä Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan olemme kaikki hiljaa kätketyt.

Surullisimpia Facebook-päivityksiä viime ajoilta on tämä. Sen kirjoitti helsinkiläinen pastori Marjaana Toiviainen.
”Olen jo 10 vuotta sitten paperittomuuskuvioiden äärelle päädyttyäni päättänyt, etten menetä toivoani. En anna epätoivon päästä sisään, ainakaan asumaan. Taistelen, koska kyse ei ole minun hengestäni, minä olen turvassa.
Nyt kuitenkin olo on jotenkin epätoivoinen. Kauhistunut. Olemme kaikki lukeneet Migrin päätöksiä perusteluineen - ne ovat merkittävissä määrin aivan kohtuuttomia ja pielessä. Hallitus vetää linjaansa ja tilanne on karmea. Ja jos suomalaiselle tulee toivoton olo, mikä on heidän olonsa, jotka uhataan käännyttää maasta?
En halua päästää epätoivoa sisään, olen luvannut itselleni niin. Mutta mitä tässä enää voi? Mitä ajattelette epätoivon tunteiden äärellä? Herääkö Suomi vielä? Tuleeko tästä vielä oikeusvaltio? Ja ellei, miten tämän kanssa voi elää?”

Niin miten? Sitä kysymystä minäkin olen toistellut.