Sanahelinä

-Anteeksi, äiti, mutta minä poltan taas tupakan.
Juuri 19 täyttänyt poika käärii sätkää toisensa perään ja pahoittelee sitä Suomi-äidilleen.
- Tämä auttaa kun mua hermostuttaa
Poika on poissa tolaltaan, sillä hän pelkää käännytystä lähtömaahansa.
- Minä olen väsynyt elämästä. Minun elämä on valmis. Minä kuolen Afganistanissa, minä kuolen jo lentokoneessa.

Haluan lohduttaa häntä ja vyörytän esiin sen isoimman lohdun jonka siinä nyt tiedän – lainauksen Schindlerin lista -elokuvasta.
- Toisessa maailmansodassa ihmisiä otettiin vangiksi. Heidän piti tehdä paljon työtä ja moni kuoli. Joku heistä sanoi, että haluaa kuolla. Hänen kaveri sanoi: et voi kuolla, et voi tehdä itsemurhaa. Jos teet, et voi tietää, miten tämä kaikki päättyy.

Poika ei kuullut selitystäni, saati ymmärtänyt sitä. Hän toisti sanomansa konemaisesti
- Minä olen väsynyt elämästä. Minun elämä on valmis. Minä kuolen Afganistanissa, minä kuolen jo lentokoneessa.

Minä vaikenin. Se lohtu, jota olin luullut tyhmyyttäni luullut auttaviksi sanoiksi, murtui sanahelinäksi totuuden edessä.

Ja parempaan en pystynyt. Onneksi älysin edes vaieta.

Sanahelinää on nyt tässä maassa kuultu. Sanahelinällä on määritelty sotaa käyvät alueet turvallisiksi alueiksi, joihin vainottu vaoi palata.
Päättäjät puhuvat turvapaikanhakijoiden arvostavasta ja ihmisarvoisesta kohtelusta prosessin joka vaiheessa.
No, moni oikeusoppinut on huomauttanut Maahanmuuttoviraston käytäntöjen ongelmista, kuten huonoista tulkeista, jotka eivät pysty tuomaan ilmi turvapaikanhakijan varsinaista huolta ja turvan tarvetta. Laatu on työskentelyssä korvautunut määrällä, eikä yksilöllinen kohtelu toteudu.

Säilöönotoissa ja pakkopalautuksissa ihminen muuttuu logistiikkaongelmaksi, jonlla ei ole ihmisarvoa ja jota ei tarvitse kunnioittaa.

Päättäjät kertovat, kuinka palautettavasta turvapaikanhakijasta otetaan koppi, ja jokin paikallinen organisaatio tai viranomainen paikan päällä saattelee hänet säälliseen elämään.
Ja siellä se pakkopalautettu kuitenkin piileskelee uhkaaijian ja kiduttajiaan ja lähettää suomalaisille ystävilleen kaoottisia pelokkaita viestejä.

Sanahelinä tyynnyttää meistä ne, joiden on helpompi nukkua yönsä, kun saa uskoa, että kaikki tapahtuu laadukkaasti ja paragrafien mukaan.

Sanahelinä loukkaa meistä monia, jotka ovat nähneet, mitä tässä maassa nyt oikeasti tapahtuu.

Olisi, hyvät päättäjät, rehellistä tunnustaa, että ei kuulkaa kiinnosta yhtään, miten niille siellä lähtömaassa käy – millaisiin loukkoihin he joutuvat, kenen käsiin päätyvät, kuolevatko vai elävätkö. Kunhan tämä Suomi 100 -juhlasali vain saadaan tyhjennetyksi ei-toivotuista vieraista ja salin pariovet lukituiksi. Sitten pestään kädet ja aletaan juhla.

Sentään Suomi ensin.

Kuinka monen pitää kuolla ennen kuin Suomi herää?

Haluan kertoa teille nuoresta miehestä, jonka Suomi pakkopalautti Bagdadiin. Hän joutui siellä välittömästi hengenvaaraan, eikä hänellä ollut minkäänlaista turvaverkkoa. Sisäministeri Paula Risikko käyttää mielellään ilmaisua ”viranomainen ottaa kopin”. Tapaus A.sta ottivat kopin ne, jotka ovat yrittäneet hänet tappaa. Hän piileskeli tuttujen tarjoamissa loukoissa maksaen joka päivä suojelurahaa piilottajilleen. Hän joutui ampumisyrityksin kohteeksi. Hän yritti paeta, mutta lentokenttävirkailija turmeli hänen passinsa. Viimeisin tieto hänestä on, että hän lopulta pääsi pois maasta, jossa hänestä niin kovasti mielellään olisi otettu koppi.

Toinen tapaus on pakkopalautettu M, jonka kintereillä hänen vainoajansa ovat Bagdadissa. Hän lähettää epätoivoisia viestejä suomalaisystävilleen: minut yritetään tappaa, auttakaa minut pois täältä.

Tämän päivän Helsingin Sanomien yleisönosastolla vedotaan irakilaisnuorukaisen puolesta, joka on käännytysuhan alainen, vaikka hän joutuu piileskelemään vainoajiaan Irakissa. Kotimaassan vainottu nuori mies oli Suomessa self made man, joka taisteli itselleen työpaikan ja kotoutui loistavasti. Hänen hätäänsä Suomi ei kuullut. Hänen kotoutumisensakaan ei meille kelpaa.

Neljäs oikeustajua rapauttava tapaus on Iranin kurdi, joka on Iranissa tappolistalla – Iranin lainsäädäntöön kuuluu kuolemantuomio. Pakkopalautus on hänelle loppu, muuten hän ei sitä pelkäisi niin että yritti itsemurhaa. Epäonnekseen hän ei siinä onnistunut, ja poliisi sakotti häntä pakoyrityksestä. Tällainen Kafkalandia tästä maasta on viimeisen vuoden aikana tullut.
Päivän Iltalehti muuten julkaisi uutisen kuoliaaksi kidutetusta kurdista,
Ennakkotapaus siis olisi olemassa.

Afganistanin kasvavan kaaoksen keskelle palautetaan lapsiperheitä, ”palautetaan” nuoria, jotka eivät ole koskaan siinä maassa asuneet. Nuorille tytöille se merkitsee alistamista lapsivaimoiksi. Poikia kärkkyvät terroristijärjestöt joko tappaakseen tai pakkovärvätäkseen joukkoihinsa. Eipä ihme, että moni tuttu afgaaninuori pukee tunnelmansa sanoiksi: Olen väsynyt elämään. Haluan kuolla.

Oikeus elää -mielenosoitus Helsingissä vastustaa pakkopalautuksia.

Maanjäristykset ja tsunamit minä ymmärrän, luonto ei tunne sääliä. Syövän minä ymmärrän, taudit eivät tunne sääliä. Rautatientorilla ja somessa riekkuvat rasistitkin minä ymmärrän, he ovat suureksi osaksi syrjäytyneitä ja osattomia ihmisiä.

Sitä sydämen kylmyyttä, johon sataa vuottaan juhliva Suomi on sairastunut, minä en ymmärrä. Sitä sisäänpäin käpertymistä ja pelokkuutta, joka päättäjiämme vaivaa, minä en ymmärrä.

Olemme ajautuneet sellaiseenkin tilanteeseen, että lämminsydämiset suomalaiset – heitäkin on – keräävät rahaa auttaakseen pakkopalautettuja ihmisiä siellä, minne heidät on pakkopalautettu piileskelemään.

Sitä ennen me turvapaikanhakijoiden ystävät olemme epätoivoisesti yrittäneet saada heille oikeutta – jospa olisimme voineet käyttää senkin ajan heidän kotouttamiseensa Suomeen!

Oikeustaju tässä kuulkaa rapautuu. Hyvät päättäjät, joille tämän tekstin lähetän: olette varmasti pannut merkille, kuinka tieteentekijät, tutkijat ja juristit ovat esittäneet huolensa Suomen ihmisoikeustilanteesta sekä Maahanmuuttoviraston toimintaan liittyvistä puutteista.

Kuinka monen ihmisen pitää kuolla, ennen kuin te havahdutte?

Kovuuden voiman ihmeellinen suoja

Oma vika. Mitäs lähti.
Ei syönyt terveellisesti, siksi sairastui.
Mitäs meni takaamaan sukulaisen lainaa. Olipa hölmö.
Mitähän se on tehnyt, että sai sairaan lapsen. Eikä se mitään yhteiskunnan tukia tarvitse. Kyllä jokaisen pitää pitää huolta omista lapsistaan.

Toisen ihmisen surun ja onnettomuuden äärelle on joskus vaikea pysähtyä. Hänen huolensa on helppo ohittaa. Vielä helpompi on kävellä ohi, jos onnettomuuden uhri on minulle tuntematon. Minulla ei ole aikaa pysähtyä, ei ole keinoja auttaa. Ja omissakin asioissa on tarpeeksi tekemistä.

Meillä suomalaisilla on vielä pitkä polku kuljettavanamme matkalla kohti myötätuntoa ja kuuntelemista. Onko se niin, että emme kestä kuunnella toisen surua, kun pelkäämme, että tauti tarttuu: alitajunnassa tiedostamme, että minullekin voi käydä noin. Minäkin voin sairastua. Minäkin voin menettää työni ja rahani.
Voin työntää sen ajatuksen mielestäni hokemalla nurinkurista lohtua: se oli sen oma vika, se oli ajattelematon hömelö. Varmasti hän käyttäytyi tavalla, joka houkutteli varkaan, raiskaajan tai tappajan hänen kimppuunsa. Mitäs hölmöili. Minulle tuollaista ei satu, koska olen viisas ja varovainen
Tauti tuli, koska sairastunut veteli voin päälle läskiä ja tuprutti tupakkia. Sairaalakuntoon se kaatui, kun ei osannut katsoa jalkoihinsa. Pitäisi osata, aikuisen ihmisen.

Turvapaikanhakijoiden tultua Suomeen meillä heräsi lupaava myötätunnon aalto. Luulin silloin, että selviämme tästä kuivin jaloin. Nyt Suomi 100 -juhlavuonna tilanne näyttää toiselta. Se näyttää pahalta. Lakipykälillä heikennettiin paniikinomaisesti turvapaikanhakijoiden oikeusturvaa, kuten Saku Timonen tässä selvittää. Keskivertosuomalainen luottaa sinisilmäisesti viranomaisiin, jotka kyllä hoitavat hommansa ja tekevät oikeat päätökset – ja laittavat turvaa tarvitsevat kuolemaan maihin, jotka on luokiteltu maailman vaarallisimmiksi.
Ja sama suomalainen on saattanut joutua taistelemaan omien sosiaalietuuksiensa, lääkekorvaustensa tai lapsensa koulumatkojen takia suomalaisen viranomaisen kanssa. Outoa. Ehkäpä uusin kohu Kelalle siirtyneen toimeentulotuen myöhästelystä avaa silmiämme myös turvapaikanhakijoiden ahdingolle.

Helsingissä on menossa turvapaikanhakijoiden mielenosoitus.
Seis pakkopalautuksille. Tilapäinen oleskelulupa takaisin.
Myös suomalaiset ytävät tukevat mielenosoitusta.

Viime kesästä lähtien olen nähnyt ystävieni saamia negatiivisia turvapaikkapäätöksiä. En voi ymmärtää, kuinka kukaan viranomainen ja mikään instituutio voi rehellisesti sanoa ihmiselle, että lopetat vain sen luutun soittamisen tai viulun vingutuksen, kyllä Isis sitten sinut jättää rauhaan. Tai että jätät sen kauppiaan ammatin, niin Taleban ei sinua enää vainoa. Riittävän monta päätöstä luettuani ja tapausta kuultuani olen tullut siihen pisteesen, että pahuutta katson mykkänä, yllättävä hyvyys saa minut kyyneliin.

Sille, joka ei hoksannut: blogini otsikko on irvikuva Dietrich Bonhoefferin virrestä Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan olemme kaikki hiljaa kätketyt.

Surullisimpia Facebook-päivityksiä viime ajoilta on tämä. Sen kirjoitti helsinkiläinen pastori Marjaana Toiviainen.
”Olen jo 10 vuotta sitten paperittomuuskuvioiden äärelle päädyttyäni päättänyt, etten menetä toivoani. En anna epätoivon päästä sisään, ainakaan asumaan. Taistelen, koska kyse ei ole minun hengestäni, minä olen turvassa.
Nyt kuitenkin olo on jotenkin epätoivoinen. Kauhistunut. Olemme kaikki lukeneet Migrin päätöksiä perusteluineen - ne ovat merkittävissä määrin aivan kohtuuttomia ja pielessä. Hallitus vetää linjaansa ja tilanne on karmea. Ja jos suomalaiselle tulee toivoton olo, mikä on heidän olonsa, jotka uhataan käännyttää maasta?
En halua päästää epätoivoa sisään, olen luvannut itselleni niin. Mutta mitä tässä enää voi? Mitä ajattelette epätoivon tunteiden äärellä? Herääkö Suomi vielä? Tuleeko tästä vielä oikeusvaltio? Ja ellei, miten tämän kanssa voi elää?”

Niin miten? Sitä kysymystä minäkin olen toistellut.