Voi pojat!

Lue tästä asioiden kääntöpuoli, josta viranomaiset eivät pukahda, mutta me, jotka voisimme olla palautettujen ja kadonneiden poikien äitejä tai mummoja, tiedämme liiankin hyvin.
Viime viikolla pakkopalautettiin toivottomaksi kuihtuneita poikia Kabuliin. Yhdellä heistä oli jopa täytäntöönpanokielto, eli häntä ei olisi saanut runtata palautuslennolle. (Jotka sivumennen sanoen tulevat järjettömän kalliiksi. Niihin on varaa, ei nuoren elämään).

Keep calm and help the refugees. Koska me pystyisimme auttamaan.

"Nuoret otettiin kiinni ja pakkopalautettiin vain 2-3 päivän sisällä eikä heillä ollut mahdollisuutta valmistautua matkaan. He kuten ystävänsäkin ovat shokissa. Yhdellä nuorista ei ole  perhettä ja turvaverkkoa Afganistanissa. Nuoret eivät tiedä, miten pärjäävät levottomassa Kabulissa, jossa sisäisen paon vuoksi taistellaan jo entuudestaan elämisen ehdoista. Myös vainoojat, joita on lähdetty pakoon, voivat olla taas kintereillä." Näin kertoo Stop Deportation -verkosto

Moni pakkopalautettu on  odottanut oleskelulupaa yli kolme vuotta. Moni poika opiskelee, tekee työtä ja puhuu suomea sujuvasti. Heitä pakkopalautetaan maahan, jossa he ovat vain syntyneet, eivät asuneet. Afganistanissa heillä ei ole perhettä, sukua eikä sosiaalisia verkostoja. He ovat tyhjän päällä.

Moni alaikäisenä tulleista on huonosti haastateltu (huonot tulkit, ei ole osattu tehdä oikeita kysymyksiä). Ikätestejä tehdään, vaikka tiedetään yleisesti, että ne ovat epäluotettavia. Pojat halutaan saada täysi-ikäisiksi, jotta heidät olisi helpompi palauttaa. Paljon surkeita asianajajia on tullut vastaan. Turvapaikanhakijan todistustaakka on kohtuuton, kun migri ei esimerkiksi usko aitoja papereita aidoiksi vaan pitää niitä väärennöksinä.
 

"Säilön keltaisessa huoneessa hän pohti täydellisellä suomen kielellä, että ehkä nopea kuolema Kabulissa on sitten kuitenkin parempi kuin hidas kuolema täällä."
Yasmin Jussuf


Miksi näitä jo kotimaassaan vainottuja, suomea puhuvia, hyvin integroituneita poikia palautetaan? Kalliiksi tulee Suomelle, ihmettelee palautetun nuoren suomalainen tukihenkilö.

Näyttääkö tämä seudulta, jossa pakkopalautetun on turvallista elää,
vaikka Maahanmuuttovirasto miten sanoi hänelle, että olet nuori ja terve mies?

Näin palautetusta pojasta ja turvapaikanhakijan elämästä kertoo afgaaninuori Facebook-päivityksessään
Suomessa puhutaan paljon tasa-arvosta, ja oikeudesta mutta missä tasa-arvo ja oikeus?
Ihmisiä pakkopalautetaan esim. Afganistaniin, jonne Ulkoministeriö varoittaa ketään suomalaista ollenkaan menemästä, jossa on tapettu viime vuonna enemmän ihmisiä kuin Syyriassa ja Jemenissä
Toteutuvatko ihmisoikeudet ja tasa-arvo?
Yksi mun kaveri on pakkopalautettu. Hän tehnyt työtä ja opiskeli  lukiossa. Ja hänen vointi on tosi huono, hän vaan halua kuolla.
Pakolaiset, jotka tulevat Suomeen, laitetaan isoon vastaanottokeskukseen, joka voi sijaita täysin syrjäiselläkin seudulla. Yhteen huoneeseen laitetaan 2-10 henkilöä. Oleskeluluvan odottaminen voi kestää 3-5 vuotta. Minä olen nyt yli kolme vuotta asunut Suomessa ja olen vielä epävarmuudessa että mitä päätös tulee minulle.

Tänä aikana turvapaikanhakijan on vaikeampi päästä terveydenhuollon potilaaksi eikä hoito ole samaa kuin turvapaikan saaneilla tai kantaväestöön kuuluvilla. Esimerkiksi terapian tarpeessa oleva ei pääse terapiaan, juurihoidon tarpeessa olevalta vedetään hoidon sijaan hammas pois ja niin edelleen. Pakolaisten on vaikeampi saada työpaikkaa esim. rasisimin vuoksi ja osa vastaanottokeskuksista sijaitsee niin syrjässä ja pienillä paikkakunnilla, että työpaikan löytäminen on vaikeaa.  
Jos työpaikan joku onnistuu saamaan, niin pankkitiliä hän ei pysty avaamaan, ainakaan jos hänellä ei ole passia. Ilman pankkitiliä et myöskään voi esim. ostaa edes lippua Onnibussiin

Kun ihminen elää vastaanottokeskuksessa 3-5 vuotta, jossa toiminta on melko pientä, kotoutuminen vaatimatonta, niin moni alkujaan tervekin ihminen on tämän ajan, ja kaiken stressin, ahdistuksen ja pelon jälkeen monin tavoin sekä psyykkisesti että fyysisesti sairastunut. Vastaanottokeskuksissa tehdäänkin paljon sekä itsemurhia että niiden yrityksiä. Ei ole tietääkseni tarkemmin selvitetty itsemurhiin johtaneita syitä.


Täältä löydät toisen lukiota käyvän afgaaninuoren kommentit. Hänkin on palautusuhan alainen.

Muistaakseni Raamatussa puhutaan jotain muukalaisten auttamisesta.

 

Life is overrated

Olen tehnyt asennelapaset, joita somistaa teksti ”Life is overrated”. Lähetin yhdet lapaset oheisen saatekirjeen kanssa maahanmuuttovirastolle, toiset sisäministeri Kai Mykkäselle, koska olen knittivisti.

Olen omistanut lapaset maahanmuuttovirastolle, sisäministeriölle ja hallitukselle sekä niille toivonsa menettäneille nuorille, jotka tulivat Suomeen syksyllä 2015 ja olivat täynnä uuden oppimisen intoa ja tulevaisuuden suunnitelmia: meistä tulee muurareita, taksikuskeja, suutareita.
Vaan ei tule. He odottavat ja pelkäävät toivonsa menettäinä pakkopalautusta maahan, jossa he eivät ole koskaan olleet. Siellä heistä tulee maalitaulu tai terroristien pakkovärväyksen kohde, kun heidät lähetetään käytännössä sotatantereille.

Omistan lapaset miehelle, joka pakeni pakkolennon jälkeen uudestaan Talebanien tappouhkaa ja on nyt paperittomana (ja hermorauniona) Iranissa. Suomalaisystävät lähettävät hänelle rahaa ruokaan.
Lapsiperheelle, joka haettiin poliisikoirien kanssa ja jonka äiti joutui koirista shokkiin. Perhe pakeni uudelleen sukujen tappouhkauksia Iraniin, jossa eivät paperittomina saa sairaalle lapselleen hoitoa tai rokotuksia. (Linkki vie Suomen Kuvalehden artikkeliin.)
Janille, joka hakattiin palautuksen jälkeen koomaan Bamiyanissa.

Lapsiperheelle, joka haettiin Salmirannasta ja jota muut turvapaikanhakijat halusivat puolustaa. Siihen satsattiin poliisipulan vaivaamassa maassa kymmeniä poliisipartioita ja pippurisumutetta.

Omistan lapaset Viitasaarelta haetuille irakinlaisnuorille, jotka erotettiin perheestään. Siskoa odottaa pakkoavioliitto, veljeä terrorijärjestön uhka. Oman lapseni vastikään kuolemalle menettäneenä voin vain kuvitella, miltä Viitasaarelle jääneestä perheestä nyt tuntuu. 

Alille, joka – entisenä poliisina – tapettiin Irakissa.
Toiselle Alille, joka piileskeli ja vaihtoi majapaikkaa tiuhaan Bagdadissa, jotta hänen vainoajansa eivät saa häntä kiinni. Nyt hän on paennut uudelleen, kun suomalaiset ystävät lähettivät hänelle rahaa pakomatkaa varten.

Omistan lapaset kristinuskoon kääntyneille, joiden vakaumus ei riitä teille, ja jotka Suomi käännyttää entiseen kotimaahansa vailla verkostoja, perheensäkin vainoamiksi.

Omistan lapaset äidille, joka oli 37. raskausviikolla ja joka pakotettiin palautuslennolle Nigeriaan ihmiskaupan uhallakin.
Kahdelle nigerialaisnaiselle, ihmiskaupan uhreille, jotka vietiin ihmiskaupan keskuskaupunkiin lapsineen. Heillekin suomalaisystävät keräävät avustusrahoja. Tämä vissiin on se kansalaisyhteiskunnan syvempi merkitys: kansalaiset korjaavat päättäjien ja virkamiesten sydämettömyyden ja suoranaiset virheet.

Toki odotan, että näiden aikojen ihmisoikeusrikkomusten uhreille pystytetään joskus patsaskin, tai Stolpersteinit. Mutta lapaset on pieni alku, näin knittivistiltä.
Ja ehdottomasti: neuloisin mieluummin ihmisoikeuslapasia. Ja kaikkein eniten haluaisin iloita siitä, että ihmisoikeudet ja yhdenvertaisuus toteutuisivat kotimaassani.

Ps. Teen näitä lapasia ja myyn 25 eurolla. Hinnasta 20 euroa menee Pakolaisneuvonnan tueksi.

Kirje pääministerille: surun edessä olemme samanlaiset

Olemme kollegoita surussa ja kaipauksessa, sillä minäkin menetin läheisen perheenjäsenen, yllättäen, kuin seinään törmäten. Tulevaisuutta ei hänen kohdallaan enää ole. Tämän pahempaa ei enää voi tapahtua, luulen, ja siksi sain rohkeuden lähettää teille tämän (avoimen) kirjeen sekä neulomani lapaset.

Voiko suruja laittaa suuruusjärjestykseen? Jos pitkään sairastanut kuolee, se on suru. Läheisen äkkikuolema on surumpi. Jos läheinen kuolee ja vahingoittaa samalla muita (auto-onnettomuudessa esimerkiksi), se on suruin?

Olen lyhyessä ajassa oppinut, että suru on kirkas ja häikäisevä - ainakin se sattuu kyyneleisiin silmiin. Samalla se myös terävöittää näköä ja auttaa havaitsemaan toisten ihmisten surun ja myös suremaan heidän kanssaan.

Minkä kokoinen on sellaisen perheen suru, jonka täysikäistyneet nuoret tempaistaan kotoa ja lähetetään kohti tuntematonta kohtaloa? Niin kävi Viitasaarella asuvalle irakilaisperheelle, jonka kaksi nuorta (tyttö, jota odottaa pakkoavioliitto, ja poika, jota odottaa vankeus) vietiin palautuslennolle, niin että eivät ehdineet edes hyvästellä läheisiään. Onko Suomeen jääneiden perheenjäsenten murhe suurempi kuin minun, koska sitä sävyttää huoli ja epätietoisuus? Minä sentään tiedän, missä omani on. Viimeksi viikko sitten kävin tuoreella haudalla.

Suomi ei kunnioita ”vääränväristen” ihmisten surua – ikäänkuin se olisi vähempiarvoinen kuin suomalaisten, ikään kuin ”väärät” perheet eivät pirstoutuisi yhtä kipeästi, kun niistä leikataan pois perheenjäseniä vaaraan ja vainoon.

Lähetän teille suunnittelemani sinivalkoiset lapaset. Niiden teksti vetoaa, että pidetään pää kylmänä ja hoidetaan kunniallisesti velvollisuutemme turvapaikanhakijoita kohtaan. Keep calm kuului brittien rohkaisulause toisen maailmansodan aikana.
Kämmenpuolen lippuryhmä muistuttaa, että Suomi pystyy siihen kyllä. Toiset lapaset on tarkoitettu rouvallenne. Ne ovat punamustat – Karjalan väriset. Evakot asutettiin paljon tiukemassa tilanteessa.

Tein sinivalkoiset lapaset myös kaikille presidenttiehdokkaille toivoen, että lämpimät kädet saavat myös sydämen lämpenemään. Teen ja myyn lapasia Pakolaisneuvonnan Sokea oikeus -kampanjan hyväksi – yhdenlainen häpeä sekin, että turvapaikanhakijoiden yhdenvertaisuuden toteutuminen edellyttää kansalaiskeräystä.

Monet tahot – asiallisista juristeista lähtien, ei vain kukkahattutädit – ovat esittäneet huolensa turvapaikanhakijoiden oikeusturvan toteutumattomuudesta. On aika tehdä korjausliike.

Kirjeessäni lähetin myös kuvan syyrialaistaiteilija Abdalla Al Omarin tuotannosta. Hän on maalannut maailman johtohenkilöitä pakolaisina. Elämä on haurasta. Tänään me päättämme, mitä teemme toisten ihmisten elämille. Jonain päivänä joku voi katsoa meitä nenänvartaan pitkin ja päättää, mitä tekee meidän elämämällemme. Sen tajuamisen pitäisi vetää nöyräksi.

Ajattele heitä numeroina

Älä ajattele heitä ihmisinä.
Ajattele heitä tapauksina
ja numeroina.
Otetaan vaikka tapaus seitsemän.
Seitsemällä on
lyhyt yläviiva vasemmalta oikealle
ja pystysuora viiva
ylhäältä alas.
Onko sillä myös poikkiviivaa,
siitä voi keskustella pitkään.

Älä ajattele heitä.
Seitsemällä ei ole tunteita.
Seitsemällä ei ole perhettä, ei sukua.
Seitsemän ei tunne elämisen intohimoa.
Seitsemän ei tarvitse
matkapuhelinta, jolla ilmoittaa ystäville:
minä olen poliisiautossa
matkalla lentokentälle.

Älä ajattele.
Seitsemän ei pelkää,
se ei tunne kipua.
Seitsemällä ei ole kynsiä,
jotka kiduttaja voi irrottaa.
Seitsemällä ei ole
tulevaisuudenhaaveita.
Seitsemän on vain kaksi viivaa,
tai kolme, miten vaan sovitaan.

Älä.

Yllä olevaa tekstiä on suomalainen todellisuus kirjoittanut aivoihini. Sen voin lukea myös facepäivityksessä tuttavani seinältä.

Ei siihen voi valmistautua. Siihen viimeiseen puheluun. Kun oppilas yhtäkkiä soittaa itkien eikä tiedä, mitä hänelle tapahtuu, miksi hän istuu poliisiautossa Helsingissä.
Kun kysyn poliisilta, onko poika saanut edes hakea tavaroitaan, poliisi käskee kysyä palautettavalta itseltään. Sanon poliisille, että mitäpä se pojalta kysyminen auttaa, kun hän ei voi vaikuttaa asiaan. Kysyn kumminkin. Ei pojalla ole edes vaatteita eikä puhelimen laturia.
Kerron poliisille, että en soisi verorahoillani jahdattavan näitä kilttejä ja silmiemme alla opiskelevia turvapaikanhakijoita, kun maassa on tuhatkunta ilmoitusta ihan toisenlaisista tulijoista - ja heidän puuhiensa ennakoimiseen poliisilla ei kuulemma riitä resursseja. Poliisi sanoo minulle, ettei kannata jatkaa keskustelua, jos se tälle linjalle menee. Että hänkin tässä nyt vain tekee työnsä. Sanon hänelle, että sillä lailla ne juutalaisvainotkin onnistuivat - kun jokainen vain keskittyi tekemään oman työnsä.
Ei niihin voi valmistautua. Niihin viimeisiin sanoihin. Soittaja itkee ja fiksuin mitä keksin sanoa, on: "Koeta löytää perillä uusi laturi". "Lähetä jokin viesti jos voit." "Hyvää matkaa."
Nämä repliikit lausutaan niiden lomaan, kun nuori ihminen sopertaa: "Mä kuolen siellä." "Kiitos opettaja." "Nähdään."
En henno korjata, vaan vastoin parempaa tietoani hyvästelen: "Joo, nähdään."

Viattomat lapset

Tänään luin kaksi painokasta tekstiä, joissa puhuttiin lasten oikeuksista.
Yhden niistä kirjoitti ulkoministeri Timo Soini plokissaan. Hän muistelee tekstissään, kuinka kouluikäisenä kuuli puhuttavan ei-toivotuista lapsista. 

- Kuka meistä voi sanoa jonkun toisen olevan ei- toivottu? Kenellä sellainen valta on ja mistä saatu?
Ensimmäinen ihmisoikeus on oikeus elämään.

 

Äidyin sekä kiittämään että kommentoimaan tästä tekstistä. Julkaisen ulkoministerille lähettämäni sähköpostin omassa blogissani, tässä ja nyt.

Kiitos painokkaasta blogitekstistänne, jonka kirjoititte Viattomien lasten päivänä. Kirjoititte kauniisti "Jokainen lapsi on joidenkin lapsi. Kunnioitetaan tätä joka päivä ja muistetaan erityisesti tänä päivänä".

Se on äärimmäisen totta. Samana päivänä Helsingin Sanomissa julkaistiin lastenpsykiatri, emerita tutkimusprofessori Tytti Solantauksen yleisönosastoteksti, joka käsitteli turvapaikanhakijanuorten pakkopalautuksia, eritoten yksintulleiden nuorten pakkopalautuksia Afganistaniin, jossa he eivät ole ehkä koskaan asuneet.
- Suomessa olevat turvapaikkaa hakevat lapset ja nuoret – oli perhettä mukana tai ei – ovat hekin viattomia kotimaansa väkivaltaan. Myös heitä tulisi muistaa tänään. Miksi he eivät saisi turvapaikkaa maasta, joka on vauras ja turvallinen maa? Miten olisi käynyt, jos Egypti olisi karkottanut Joosefin perheen takaisin Betlehemiin, Solantaus vetoaa hänkin Raamattuun.

 

Saman päivän uutisissa kerrottiin itsemurhaiskusta shiiojen kulttuurikeskukseen Kabulissa. Se kohdistui vähemmistöheimo hazaroihin, joita vainotaan Afganistanissa vain siksi, että he ovat hazaroita. Suuri osa Suomeen tulleista afgaaneista kuuluu juuri tähän vainottuun etniseen ryhmään.

"Jokainen lapsi on joidenkin lapsi. Kunnioitetaan tätä joka päivä." 

 

Valitettavasti Suomi ei kunnioita, vaan pakkopalauttaa nuoria ja lapsiperheitä - Suomessa syntyneitä viattomia lapsia - sodan ja terrorin keskelle. He joutuvat alttiiksi ihmiskaupalle, ja jos he ovat niin onnekkaita, että heitä ei myydä, osteta tai tapeta, he lähtevät uudelle pakomatkalle, paperittomiksi ja oikeudettomiksi piileskelijöiksi Iraniin.

Moni palautusuhan alainen nuori - jonkun äidin ja isän lapsi - miettii itsemurhaa, joka tuntuu paremmalta vaihtoehdolta kuin pakkopalautus maahan, jossa hänellä ei ole mitään eikä ketään. Moni perheen äiti ja isä yrittää viimeisillä voimillaan huolehtia lastensa hyvinvoinnista, peläten vainoon ja sotaan lähettämistä.

Suomi pystyisi parempaan. Viattomien lasten päivänä, juhlavuonnaan, kaikkina päivinä, kaikkina vuosina.

Tämän kuvan piirsi nuori afgaanipoika. Saippuakuplat ilmentäkööt toivoa.

Kiitos satavuotisonnittelusta, valtioneuvosto

Saimme onnittelutekstareita Suomi 100 -hengessä. En kauheasti välittänyt tekstarista. Postittelin sen lähettäjälle sähköpostia vastaukseksi. Saa lukea.

Kiitos onnitteluviestistä. Tai oikeastaan ei kiitos.

Olen saanut valtioneuvostolta niin monta viestiä viimeisen kahden vuoden aikana, että tämä tekstarinne oli jo tarpeeton.

Viestit, joita olen saanut, ovat seuraavankaltaisia.

- Kidutettu ja vainoajien uhkaama irakilainen pakkopalautetaan Bagdadiin, josta hän joutuu pakenemaan uudelleen heti kun/jos se mahdollistuu. Suomeen hän oli jo kotoutunut loistavasti ja hän opiskeli täällä.

- Suomessa syntynyt afgaanivauva pakkopalautettiin vanhempiensa kanssa Kabuliin. Sieltä he joutuivat pakenemaan välittömästi uudelleen, sillä he olivat siellä hengenvaarassa.

- Suomesta työpaikan saanutta afgaaniperheenisää uhkaa pakkopalautus, vaikka häntä vainotaan kotimaassaan ja vaikka hän tienaa Suomessa elantonsa.
- Itsenäisyyspäivänä Bagdadiin pakkopalautettiin mies, joka oli aivosyöpää sairastavan vaimonsa ainoa omaishoitaja.

- Viimeisin viesti tuli tänä aamuna: 19-vuotias poika käännytetään kotimaahansa, jossa häntä odottaa vaino ja josta hän on paennut Dubain kautta Eurooppaan noin kymmenvuotiaana. Perheenjäseniä vainotaan politittisista syistä, ja heiltä on sokaistu toinen silmä. Sama uhka odottaa myös häntä. Suomessa hän tekee kahta työtä, koska haluaa vimmaisesti jäädä tänne, tehdä työtä ja maksaa veroja.

Seuraavan kerran, kun lähetätte minulle onnittelutekstarin (sadan vuoden päästä ehkä?), toivon että siinä lukee:

Suomi on päättänyt kunnioittaa ihmiselämää ja ihmisoikeuksia. Se ei käperry hysteerisen vieraskammoisena sisäänpäin vaan uskoo, että erilaiset ja eriväriset voivat asua sovussa ja toisiaan arvostaen tämän maan rajojen sisällä.

Minua vaivaa neuloosi ja olen samalla knittivisti.
Sinivalkoista Suomea voi juhlia monin tavoin.

Vetreä satavuotias jumppaa ja venyttelee

Tervetuloa Suomi100-juhlajumppaan. Kiva kun teitä on niin paljon paikalla.

Ihan aluksi nostetaan sykettä verryttelyliikkeellä. Rullataan ohut, paperittomien hätämajoitukseen tarkoitettu patja tiiviiksi makkaraksi ja kohdistetaan siihen napakan aggressiivisia potkuliikkeitä. Liikettä tehostetaan sihisemällä raivokkaasti hampaiden välistä ”ve-to-voi-ma-te-ki-jä, ve-to-voi-ma-te-ki-jä”. Sihinä vahvistaa hengityselimiä.
Jaksaa. Jaksaa.

Sitten keppijumppa. Ota jumppakepin päästä oikealla kädellä ja viet keppiä vasemmalta oikealle ja takaisin oikealta vasemalle, notkista samalla polvia. Kuvittele, että piirrät kepillä laajaa reviiriä. Tehosta liikettä hokemalla ”rajat kiinni, rajat kiinni”.

Jatketaan vahvistamalla käsivarsilihaksia. Tehdään rivakoita nyrkkeilyliikkeitä. Harjoite tehostuu, kun kuvittelet eteesi aidon suvakin. Lähtee lähtee. Jaksaa jaksaa. 

Kuva ei liity tekstissä kuvailtuun jumppatuokioon.

Lopuksi venytetään omaatuntoa ja älyllistä epärehellisyyttä. Kurkota vuoroin vasenta ja vuoroin oikeaa kättä kohti kattoa, niin että kyljet venyvät. Jatka venyttelyä niin pitkään, että alat itsekin uskoa nyt alkavaa taustapuhetta.
”Isäsi on murhattu ja veljeäsi on kidutettu ja sinut pahoinpideltiin ennen kuin lähdit pakoon. Lisäksi sinua on uhkailtu kirjeitse. Koska et tiedä, kuka sinua pahoinpiteli, etkä myöskään voi nimetä uhkailijoitasi, pelkosi on objektiivisesti katsoen perusteetonta. Voit siis palata turvallisesti kotimaahasi.”

Lopuksi rentoudutaan. Käy selällesi paperittoman patjalle. Sulje silmäsi ja rentoudu kuuntelemaan.”Suomalainen viranomainen ei tee virheitä, ja jos tekee, ne korjataan”.
”Juhlapaikanhakijat painukoot geelitukass...”

Ai mutta nämä jumppaajathan nukahtivat jo. Eipä herätellä.

PS1 Nämä jumppaohjeet voivat olla haitallisia, jos sinulta on diagnosoitu lämmin/suuri sydän tai ylikehittynyt oikeudentunto. Tai jos nyt eivät ihan haitallisia, mutta ei niitä apuakaan ole.

PS2 Jos sinulla on se ylikehittynyt oikeudentunto, voit osallistua vertaiskokoontumiseen itsenäisyyspäivänä 6. joulukuuta 2017 klo 12:00–14:30 Helsingin Asema-aukiolla. Ilmaistapahtuman fasiliteetteihin kuuluu jalkapuu. Kanssakärsijöinä muun muassa kirjailija Katri Tapola ja pastori Kai Sadinmaa.

-------------------------------------

"Paperittomia ei kenenkään kannata kadehtia. Heidän asemansa on hyvin turvaton riippumatta välttämättömien palveluiden laajuudesta. Heikossa asemassa olevista ihmisistä ei pitäisi tehdä myöskään politiikan välinettä." (Nasima Razmyar, Helsingin apulaispormestari)

Kuinka monen pitää kuolla ennen kuin Suomi herää?

Haluan kertoa teille nuoresta miehestä, jonka Suomi pakkopalautti Bagdadiin. Hän joutui siellä välittömästi hengenvaaraan, eikä hänellä ollut minkäänlaista turvaverkkoa. Sisäministeri Paula Risikko käyttää mielellään ilmaisua ”viranomainen ottaa kopin”. Tapaus A.sta ottivat kopin ne, jotka ovat yrittäneet hänet tappaa. Hän piileskeli tuttujen tarjoamissa loukoissa maksaen joka päivä suojelurahaa piilottajilleen. Hän joutui ampumisyrityksin kohteeksi. Hän yritti paeta, mutta lentokenttävirkailija turmeli hänen passinsa. Viimeisin tieto hänestä on, että hän lopulta pääsi pois maasta, jossa hänestä niin kovasti mielellään olisi otettu koppi.

Toinen tapaus on pakkopalautettu M, jonka kintereillä hänen vainoajansa ovat Bagdadissa. Hän lähettää epätoivoisia viestejä suomalaisystävilleen: minut yritetään tappaa, auttakaa minut pois täältä.

Tämän päivän Helsingin Sanomien yleisönosastolla vedotaan irakilaisnuorukaisen puolesta, joka on käännytysuhan alainen, vaikka hän joutuu piileskelemään vainoajiaan Irakissa. Kotimaassan vainottu nuori mies oli Suomessa self made man, joka taisteli itselleen työpaikan ja kotoutui loistavasti. Hänen hätäänsä Suomi ei kuullut. Hänen kotoutumisensakaan ei meille kelpaa.

Neljäs oikeustajua rapauttava tapaus on Iranin kurdi, joka on Iranissa tappolistalla – Iranin lainsäädäntöön kuuluu kuolemantuomio. Pakkopalautus on hänelle loppu, muuten hän ei sitä pelkäisi niin että yritti itsemurhaa. Epäonnekseen hän ei siinä onnistunut, ja poliisi sakotti häntä pakoyrityksestä. Tällainen Kafkalandia tästä maasta on viimeisen vuoden aikana tullut.
Päivän Iltalehti muuten julkaisi uutisen kuoliaaksi kidutetusta kurdista,
Ennakkotapaus siis olisi olemassa.

Afganistanin kasvavan kaaoksen keskelle palautetaan lapsiperheitä, ”palautetaan” nuoria, jotka eivät ole koskaan siinä maassa asuneet. Nuorille tytöille se merkitsee alistamista lapsivaimoiksi. Poikia kärkkyvät terroristijärjestöt joko tappaakseen tai pakkovärvätäkseen joukkoihinsa. Eipä ihme, että moni tuttu afgaaninuori pukee tunnelmansa sanoiksi: Olen väsynyt elämään. Haluan kuolla.

Oikeus elää -mielenosoitus Helsingissä vastustaa pakkopalautuksia.

Maanjäristykset ja tsunamit minä ymmärrän, luonto ei tunne sääliä. Syövän minä ymmärrän, taudit eivät tunne sääliä. Rautatientorilla ja somessa riekkuvat rasistitkin minä ymmärrän, he ovat suureksi osaksi syrjäytyneitä ja osattomia ihmisiä.

Sitä sydämen kylmyyttä, johon sataa vuottaan juhliva Suomi on sairastunut, minä en ymmärrä. Sitä sisäänpäin käpertymistä ja pelokkuutta, joka päättäjiämme vaivaa, minä en ymmärrä.

Olemme ajautuneet sellaiseenkin tilanteeseen, että lämminsydämiset suomalaiset – heitäkin on – keräävät rahaa auttaakseen pakkopalautettuja ihmisiä siellä, minne heidät on pakkopalautettu piileskelemään.

Sitä ennen me turvapaikanhakijoiden ystävät olemme epätoivoisesti yrittäneet saada heille oikeutta – jospa olisimme voineet käyttää senkin ajan heidän kotouttamiseensa Suomeen!

Oikeustaju tässä kuulkaa rapautuu. Hyvät päättäjät, joille tämän tekstin lähetän: olette varmasti pannut merkille, kuinka tieteentekijät, tutkijat ja juristit ovat esittäneet huolensa Suomen ihmisoikeustilanteesta sekä Maahanmuuttoviraston toimintaan liittyvistä puutteista.

Kuinka monen ihmisen pitää kuolla, ennen kuin te havahdutte?

Kovuuden voiman ihmeellinen suoja

Oma vika. Mitäs lähti.
Ei syönyt terveellisesti, siksi sairastui.
Mitäs meni takaamaan sukulaisen lainaa. Olipa hölmö.
Mitähän se on tehnyt, että sai sairaan lapsen. Eikä se mitään yhteiskunnan tukia tarvitse. Kyllä jokaisen pitää pitää huolta omista lapsistaan.

Toisen ihmisen surun ja onnettomuuden äärelle on joskus vaikea pysähtyä. Hänen huolensa on helppo ohittaa. Vielä helpompi on kävellä ohi, jos onnettomuuden uhri on minulle tuntematon. Minulla ei ole aikaa pysähtyä, ei ole keinoja auttaa. Ja omissakin asioissa on tarpeeksi tekemistä.

Meillä suomalaisilla on vielä pitkä polku kuljettavanamme matkalla kohti myötätuntoa ja kuuntelemista. Onko se niin, että emme kestä kuunnella toisen surua, kun pelkäämme, että tauti tarttuu: alitajunnassa tiedostamme, että minullekin voi käydä noin. Minäkin voin sairastua. Minäkin voin menettää työni ja rahani.
Voin työntää sen ajatuksen mielestäni hokemalla nurinkurista lohtua: se oli sen oma vika, se oli ajattelematon hömelö. Varmasti hän käyttäytyi tavalla, joka houkutteli varkaan, raiskaajan tai tappajan hänen kimppuunsa. Mitäs hölmöili. Minulle tuollaista ei satu, koska olen viisas ja varovainen
Tauti tuli, koska sairastunut veteli voin päälle läskiä ja tuprutti tupakkia. Sairaalakuntoon se kaatui, kun ei osannut katsoa jalkoihinsa. Pitäisi osata, aikuisen ihmisen.

Turvapaikanhakijoiden tultua Suomeen meillä heräsi lupaava myötätunnon aalto. Luulin silloin, että selviämme tästä kuivin jaloin. Nyt Suomi 100 -juhlavuonna tilanne näyttää toiselta. Se näyttää pahalta. Lakipykälillä heikennettiin paniikinomaisesti turvapaikanhakijoiden oikeusturvaa, kuten Saku Timonen tässä selvittää. Keskivertosuomalainen luottaa sinisilmäisesti viranomaisiin, jotka kyllä hoitavat hommansa ja tekevät oikeat päätökset – ja laittavat turvaa tarvitsevat kuolemaan maihin, jotka on luokiteltu maailman vaarallisimmiksi.
Ja sama suomalainen on saattanut joutua taistelemaan omien sosiaalietuuksiensa, lääkekorvaustensa tai lapsensa koulumatkojen takia suomalaisen viranomaisen kanssa. Outoa. Ehkäpä uusin kohu Kelalle siirtyneen toimeentulotuen myöhästelystä avaa silmiämme myös turvapaikanhakijoiden ahdingolle.

Helsingissä on menossa turvapaikanhakijoiden mielenosoitus.
Seis pakkopalautuksille. Tilapäinen oleskelulupa takaisin.
Myös suomalaiset ytävät tukevat mielenosoitusta.

Viime kesästä lähtien olen nähnyt ystävieni saamia negatiivisia turvapaikkapäätöksiä. En voi ymmärtää, kuinka kukaan viranomainen ja mikään instituutio voi rehellisesti sanoa ihmiselle, että lopetat vain sen luutun soittamisen tai viulun vingutuksen, kyllä Isis sitten sinut jättää rauhaan. Tai että jätät sen kauppiaan ammatin, niin Taleban ei sinua enää vainoa. Riittävän monta päätöstä luettuani ja tapausta kuultuani olen tullut siihen pisteesen, että pahuutta katson mykkänä, yllättävä hyvyys saa minut kyyneliin.

Sille, joka ei hoksannut: blogini otsikko on irvikuva Dietrich Bonhoefferin virrestä Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan olemme kaikki hiljaa kätketyt.

Surullisimpia Facebook-päivityksiä viime ajoilta on tämä. Sen kirjoitti helsinkiläinen pastori Marjaana Toiviainen.
”Olen jo 10 vuotta sitten paperittomuuskuvioiden äärelle päädyttyäni päättänyt, etten menetä toivoani. En anna epätoivon päästä sisään, ainakaan asumaan. Taistelen, koska kyse ei ole minun hengestäni, minä olen turvassa.
Nyt kuitenkin olo on jotenkin epätoivoinen. Kauhistunut. Olemme kaikki lukeneet Migrin päätöksiä perusteluineen - ne ovat merkittävissä määrin aivan kohtuuttomia ja pielessä. Hallitus vetää linjaansa ja tilanne on karmea. Ja jos suomalaiselle tulee toivoton olo, mikä on heidän olonsa, jotka uhataan käännyttää maasta?
En halua päästää epätoivoa sisään, olen luvannut itselleni niin. Mutta mitä tässä enää voi? Mitä ajattelette epätoivon tunteiden äärellä? Herääkö Suomi vielä? Tuleeko tästä vielä oikeusvaltio? Ja ellei, miten tämän kanssa voi elää?”

Niin miten? Sitä kysymystä minäkin olen toistellut.

Suomi 100 v tunteella - ja se tunne ei ole rakkaus

Vanha täti on niin vanha täti, että ehti osallistua kirjoituskilpailuu, kun Suomi täytti 50 vuotta. Kahdeksanvuotiaan innolla kuvailin kauniita lähimetsiä - eritoten syksyn pihlajanmarjojen hehkua metsän keskellä. Ja palkintohan siitä napsahti: pellavakantinen lukollinen päiväkirja. En muista, kuinka pitkään kirjoitin sitä, enkä löydä sitä enää mistään, mutta hienoisesti muistelen, että Anne Frank ei olisi saanut minusta varteenotettavaa kilpailijaa. Tosin kirjoittihan hänkin poikaystävistä, ei sillä.

Pihlajia voin edelleenkin kehua. Suomea en.

Kasivuotias sai  myös kunniakirjan, jonka oli allekirjoittanut silloinen opetusministeri Johannes Virolainen. Vihannes Jorolainen, kuten isoveli ikimuistettavasti tokaisi.
Onneksi osuin elämään siinä Suomessa, joka halusi laajentaa koulunkäyntimahdollisuuksia myös syrjäkylille. Syvä kiitos kunnallisille keskikouluille, jotka pian muuttuivat peruskouluiksi, ja koko koulujärjestelmä koki muutosmyllerryksen. Syrjäisen maalaiskylän lapsena olin perheeni ainoa, joka pääsin keskikouluun ja sen jälkeen lukioon.Ylioppilaslakki päässä podin huonoa omaatuntoa siitä, että veljilleni ja sisarilleni nämä mahdollisuudet eivät aunneet.

Koulunkäynti oli mielestäni suurin lahja, jonka olen tältä  yhteiskunnalta saanut. Olen tuntenut siitä niin suurta kiitollisuutta, että laitoin hyvän kiertämään - siksi olenkin maksanut kehitysmaiden lasten koulunkäyntiä Pelastakaa Lapset ry:n kummina.
Tähän asti olen ollut ylpeä siitä, että suomalaislapset ja -nuoret pääsevät kouluun. Muutaman viime vuoden ajan ylpeydenaihe on rapistunut. Opiskeluvälineiden kalleus ja kouluverkon harventaminen iskevät pahasti köyhiin lapsiperheisiin. Miten meillä on päässyt näin käymään? Kevyesti, lyhyessä ajassa on tuhottu sitä, mitä on aikain saatossa ja vaivalla rakennettu.

Vielä viime syksynä olin semiylpeä kotimaastani. Kun suuri määrä turvapaikanhakijoita tuli Suomeen, tiesin oitis, mikä on asentoni uudessa tilanteessa. Välittömästi vaatekeräystä puuhaamaan,  tulokkaita auttamaan. Olin ylpeä suomalaisten vapaaehtoisten auttamishalusta. Luulin, että yhteiskuntamme selviää tilanteesta ns. kuivin jaloin ja kunniallisesti. Vaan toisin näyttää käyvän. Tasaiseen tahtiin on tippunut säädöksiä ja laintulkintoja, jotka nakertavat ihmisoikeuksia. Kuolemanvaarasta paenneita voidaan huolettaa käännyttää kuolon kentille, päättäjät ja viranomaiset voivat ummistaa silmänsä ja korvansa, olla näkemättä ja kuulematta ihmisten pelkoa.

Ehkä dramatisoin, ehkä en, kun lainaan lukioaikojen suosikkirunoilijaa Berthold Brechtiä:
Mitä aikaa on tämä, jolloin puhe puista on melkein rikos, koska siinä vaietaan niin monista rikoksista.(Muutettavat muuttaen: puhe kissavideoista on rikos, koska katsomalla kissavideoita vaietaan rikoksista.)
Muistinvaraisesti Brechtiä tämäkin: Niitä jotka nauravat, eivät huonot uutiset vielä ole saavuttaneet.
Uutisten katsominen pelottaa, kun tuntuu, että joka päivä napsahtelee aina vain uusia heikennyksiä ihmisoikeuksiin. Ja päättäjät ovat vissiin iloisia: saadaanpa joku tolkku tähänkin kalliiksi tulevaan ihmisoikeushumppaan.

Niin ne tulevat Suomen satavuotissynttärit. Suhtaudun niihin tunteella. Ja se tunne ei ole rakkaus. Se on häpeä. Sekä välinpitämättömyys. Jätän bileet väliin.