Kirje pääministerille: surun edessä olemme samanlaiset

Olemme kollegoita surussa ja kaipauksessa, sillä minäkin menetin läheisen perheenjäsenen, yllättäen, kuin seinään törmäten. Tulevaisuutta ei hänen kohdallaan enää ole. Tämän pahempaa ei enää voi tapahtua, luulen, ja siksi sain rohkeuden lähettää teille tämän (avoimen) kirjeen sekä neulomani lapaset.

Voiko suruja laittaa suuruusjärjestykseen? Jos pitkään sairastanut kuolee, se on suru. Läheisen äkkikuolema on surumpi. Jos läheinen kuolee ja vahingoittaa samalla muita (auto-onnettomuudessa esimerkiksi), se on suruin?

Olen lyhyessä ajassa oppinut, että suru on kirkas ja häikäisevä - ainakin se sattuu kyyneleisiin silmiin. Samalla se myös terävöittää näköä ja auttaa havaitsemaan toisten ihmisten surun ja myös suremaan heidän kanssaan.

Minkä kokoinen on sellaisen perheen suru, jonka täysikäistyneet nuoret tempaistaan kotoa ja lähetetään kohti tuntematonta kohtaloa? Niin kävi Viitasaarella asuvalle irakilaisperheelle, jonka kaksi nuorta (tyttö, jota odottaa pakkoavioliitto, ja poika, jota odottaa vankeus) vietiin palautuslennolle, niin että eivät ehdineet edes hyvästellä läheisiään. Onko Suomeen jääneiden perheenjäsenten murhe suurempi kuin minun, koska sitä sävyttää huoli ja epätietoisuus? Minä sentään tiedän, missä omani on. Viimeksi viikko sitten kävin tuoreella haudalla.

Suomi ei kunnioita ”vääränväristen” ihmisten surua – ikäänkuin se olisi vähempiarvoinen kuin suomalaisten, ikään kuin ”väärät” perheet eivät pirstoutuisi yhtä kipeästi, kun niistä leikataan pois perheenjäseniä vaaraan ja vainoon.

Lähetän teille suunnittelemani sinivalkoiset lapaset. Niiden teksti vetoaa, että pidetään pää kylmänä ja hoidetaan kunniallisesti velvollisuutemme turvapaikanhakijoita kohtaan. Keep calm kuului brittien rohkaisulause toisen maailmansodan aikana.
Kämmenpuolen lippuryhmä muistuttaa, että Suomi pystyy siihen kyllä. Toiset lapaset on tarkoitettu rouvallenne. Ne ovat punamustat – Karjalan väriset. Evakot asutettiin paljon tiukemassa tilanteessa.

Tein sinivalkoiset lapaset myös kaikille presidenttiehdokkaille toivoen, että lämpimät kädet saavat myös sydämen lämpenemään. Teen ja myyn lapasia Pakolaisneuvonnan Sokea oikeus -kampanjan hyväksi – yhdenlainen häpeä sekin, että turvapaikanhakijoiden yhdenvertaisuuden toteutuminen edellyttää kansalaiskeräystä.

Monet tahot – asiallisista juristeista lähtien, ei vain kukkahattutädit – ovat esittäneet huolensa turvapaikanhakijoiden oikeusturvan toteutumattomuudesta. On aika tehdä korjausliike.

Kirjeessäni lähetin myös kuvan syyrialaistaiteilija Abdalla Al Omarin tuotannosta. Hän on maalannut maailman johtohenkilöitä pakolaisina. Elämä on haurasta. Tänään me päättämme, mitä teemme toisten ihmisten elämille. Jonain päivänä joku voi katsoa meitä nenänvartaan pitkin ja päättää, mitä tekee meidän elämämällemme. Sen tajuamisen pitäisi vetää nöyräksi.

Voi voi kun tuo #LapsiEiPuhu

Syksyn kohu-uutinen – yksi monista – kertoi, että neuvoloissa tavataan kolmivuotiaita, jotka eivät puhu. Puheterapiaa tarvitsevat pienokaiset ovat somevanhempien lapsia. Äidit ja isät viettävät laatuaikaa kotona tietokoneiden ja älypuhelinten ääressä lastensa kuvia kaveripiirille jakaen: #rakkauspakkaus #syksy'n #lätäkkö'ssä. Samalla he unohtavat opettaa piltille, että lehmä sanoo ammuu, hevonen ihhahhaa ja kissa miau.

Huh mikä onni, että sosiaalista mediaa ei ollut vielä keksitty, kun meidän perheemme lapset olivat pieniä. Nippa nappa oli Internet kotikoneissa. (Mistä muistankin, kuinka lähilapsi kirjoittaa rapisteli tietokoneella ja kysyi viattomasti, montako tuntia on viikossa. Nmmmm… 168, vastasin. Näppiksen rapinaa ja seuraava kysymys: Äiti, mitä tark
oittaa siviilisääty? Siinä vaiheessa havahduin kysymään, mitä seiskavuotias puuhailee. No, täytteli kuulemma ilmoittautumislomaketta. Haki kioskille osa-aikaisiin töihin. Kysyttiin, että montako tuntia viikossa voisin tehdä. Just.)

Lapsi kasvaa vuorovaikutuksessa, ei hästägeillä.

 















Jos olisin päässyt somettamaan lasten pienuusvuosina, en yhtään takaa, miten oma ajankäyttöni olisi lähtenyt lapasesta. Ja todennäköisesti olisin jakanut hervottomasti kuvia lapsista ja heidän piirroksistaan ja askartelutöistään ja rakentanut heille mainetta ja ”mainetta”. Äidin pikku mussukat.

Lasteni oppima kielikin olisi ollut omintakeista. Neuvolan tädit olisivat järkyttyneet, kun lapsilla olisi ollut erikoiset nimityksenä perheenjäsenille: Meillä on kotona #HuonoÄiti ja #MiesJokaMeilläAsuu sekä #Toukka ja #Hanipöö.
Ensimmäinen kokonainen lause olisi kuulunut HästägiNaapuri.n hästägiKoira hästägiKakka.si hästägiLeikkipuisto.on. HästägiIhanaKevät hästägiIronia.