Nuori - kyllä sinä pärjäät!

Kyllä minä niin mieleni pahoitin eli avoin kirje kansanedustaja Ville Taviolle (ps).

Muistanette, että piipahdin tervehtimässä teitä eräässä kesätapahtumassa. Esittelin teille Alin (nimi muutettu), joka on aloitteellinen, ratkaisukeskeinen ja opinhaluinen afgaaninuori
Halusin osoittaa teille, että turvapaikanhakijoina Suomeen tulleet ihmiset eivät ole tulleet helpon rahan perässä. He pakenevat vainoa ja haluavat tavallista elämää ja toivovat löytävänsä työn, jolla he voivat elättää itsensä. Kiitän että kuuntelitte kohteliaasti nuoren ystäväni puheenvuoroa.

Afgaaninuoret eivät kaihda työtä. Tässä heidän poimimiaan puolukoita.

Miinuspisteitä tulee siitä, että perussuomalaisten teltalla oli ikääntynyt mies, joka halusi kertoa tämän nuoren taustat teille. TAUSTAT – hänkö muka tietää, mistä Ali on Suomeen tullut, mitä hän on ennen Suomeen tuloaan tehnyt ja kokenut?
Jouduin sanomaan hänelle kaksi kertaa tiukasti, että nyt on Alin vuoro puhua.
Mies kertoi suurehkon ihmisjoukon kuullen pojasta asioita, jotka eivät pitäneet paikkaansa. Teko oli mielestäni todella ilkeä.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, ja taisinpa todeta teillekin tiukkaan sävyyn, että pitäisi harkita puolueena, kansanedustajana ja puolueen kannattajana, miten lajikumppaniaan mollaa.

Pojan mieleen tästä jäi painava, ruma ja likainen jälki.
Kaksi on, joita ei voi perua: ammuttu nuoli ja sanottu sana.

Moni afgaaninuori on tullut Suomeen Iranista, jossa hänen perheensä on ollut paperittomina vuosien ajan. Joku on lähtenyt Iraniin yksin, kun äiti laittoi hänet saatesanoilla ”mene ettei sulle käy kuten kävi isällesi, enollesi ja sedällesi”. Nämä 15-vuotiaina Iraniin laitetut ovat elättäneet itsensä rakennus- tai peltotöissä, saaneet pientä palkkaa ja syöneet papuja, sipulia ja itsetehtyä vehnäleipää (hyviä kokkeja heistä onkin tullut). Iranin armeija värväisi heitä mieluusti taistelemaan loputtomaan sotaan Syyriaan, ja moni on lähtenyt sitä pakoon.
Nyt he yrittävät saada jalansijaa, kotoutua, oppia suomea ja Suomea. He tarvitsevat meiltä tukea ja kannustusta, kuten kuka tahansa parikymppinen nuori tarvitsee: kyllä sinä osaat, opit ja pärjäät. He eivät tarvitse niskaansa myrkyllistä vihapuhetta ja valheita.

Vaalit on tulossa ja tunnelmat tiivistyvät. Olen ajatellut, että käyn tapaamassa paikkakunnalla piipahtavia kansanedustaehdokkaita afgaanipoikien kanssa. Tämä kokemus opetti, että en ota nuorukaisia mukaani. En halua syöttää heitä susille. Sen sijaan menen itse; tällainen keskiäkäinen täti ei pahennu eikä hänen sydämensä enää enempää murru (paitsi joka päivä vähän, kun kuulen epäoikeudenmukaisuuksista turvapaikanhakijoita kohtaan).

Nyt ehkä yleistän, sori siitä, mutta olen ollut huomaavinani, että perussuomalaisilla on suuri kiusaus mollata turvapaikanhakijoita. Se näyttää riippuvuudelta. Annankin teille netistä löytämäni halvan vinkin, jonka avulla riippuvuuksia voi hoitaa: kumilenkin. Laittakaa ohut kumilenkki ranteeseen, ja aina kun tekee mieli sanoa ”haittamaahanmuutto” tai ”geelitukka” tai ”partalapsi”, niin räpsäyttäkää kumilenkillä ranteeseen. 

Sivumennen sanoen: tuon ”partalapsen” olen lukenut teidänkin twiiteistänne, Ville Tavio. Minkäs ikäisenä suomalaispojalle alkaa partahaiventa kasvaa? Ehkä noin 15-16 vuoden hujakoilla, eikö?

Happy Birthday, Mister President

Haluan toivottaa teille syntymäpäiväonnea tällä avoimella kirjeellä

Olen kirjoittanut teille ennenkin, samoin kuin moni muu turvapaikanhakijoiden ystävä ja tukihenkilö. Olemme kirjoittaneet luottavaisesti kuten suomalaiset kirjoittivat ”hyvälle tsaarille” ja uskoivat, että jos hän vain tietäisi, mitä tapahtuu, hän korjaisi asioiden tilan.

Viime aikoina on keskusteltu siitä, millä tavoin ja missä määrin presidentti voi puuttua sisäpolitiikkaan. Mekin viestien kirjoittajat ajattelimme lapsellisesti, että jospa presidentti tietäisi, miten turvapaikanhakijoiden oikeusturva ja yhdenvertaisuus horjuvat, hän kyllä juristina heräisi ja käyttäisi valtikkaansa, oikaisisi virheet, pysäyttäisi prosessit. Valitettavasti olemme saaneet vastaukseksi kylmää kättä. ”Viranomainen hoitaa, presidentti ei voi puuttua”, vastaa kanslia.

Tuoreena isänä te haluatte suojella poikaanne, kertoi Iltalehden lööppi. Niin halusi suojella myös afganistanilainen Mohsen. Suomen Kuvalehti kertoo hänen ja kahden muun pakkopalautetun kohtaloista. palautuksen jälkeen. Mohsenin Elana-tyttö syntyi Suomessa. Mohsenille ei suotu mahdollisuutta suojella lastaan.  Perhe haettiin vastaanottokeskuksesta koirien kanssa (vauvan äiti säikähti koiraa shokkiin) ja vietiin Kabuliin, josta he pakenivat välittömästi. Nyt koko perhe on teillä tietymättömillä, paperittomina vainoa paossa Iranissa.

Suomessa olen minä syntynyt, tuolla vastaanottokeskuksessa.

Suomi pystyisi parempaan turvapaikkapolitiikkaan, jos emme vain olisi niin tolkkuja. Pian on teidän 70-vuotissyntymäpäivänne. Vähän aikaa sitten, 13.8. tuli kaksi vuotta siitä, kun vahvistitte lain, joka heikensi turvapaikanhakijoiden asemaa oikeusprosesseissa.

Olen tehnyt lapasia, joiden hinnasta 20 euroa menee Pakolaisneuvonnan
tai Paperittomien klinikan hyväksi. Lähetin tällaiset kaikille presidentti-
ehdokkaille

 

Te olette kiinnostunut kirjallisuudesta siinä mitassa, että vastaatte kansalaisille runoilla. Minullakin on teille lahjaksi kaksi tankarunoa sekä yhden afgaanipojan piirros.

Kiinan muuria
pitempänä kiemurtaa
pakolaisjono.
Kuuhun asti se näkyy,
ei meidän sydämiimme.

Tolkku katseemme
suuntaa kiusallisista
asioista pois.
Pakolaisen hätä kuin
kärpässurinaa korviin.

Terveisin Kaarina Heiskanen tiedottaja, eläkeläinen

Sekä suuri määrä  turvapaikanhakijoiden tukihenkilöitä, jotka ovat myös joutuneet ammattinsa ja työnsä ohella pop up -juristeiksi kelvottomien prosessien takia. 

Kirje pääministerille: surun edessä olemme samanlaiset

Olemme kollegoita surussa ja kaipauksessa, sillä minäkin menetin läheisen perheenjäsenen, yllättäen, kuin seinään törmäten. Tulevaisuutta ei hänen kohdallaan enää ole. Tämän pahempaa ei enää voi tapahtua, luulen, ja siksi sain rohkeuden lähettää teille tämän (avoimen) kirjeen sekä neulomani lapaset.

Voiko suruja laittaa suuruusjärjestykseen? Jos pitkään sairastanut kuolee, se on suru. Läheisen äkkikuolema on surumpi. Jos läheinen kuolee ja vahingoittaa samalla muita (auto-onnettomuudessa esimerkiksi), se on suruin?

Olen lyhyessä ajassa oppinut, että suru on kirkas ja häikäisevä - ainakin se sattuu kyyneleisiin silmiin. Samalla se myös terävöittää näköä ja auttaa havaitsemaan toisten ihmisten surun ja myös suremaan heidän kanssaan.

Minkä kokoinen on sellaisen perheen suru, jonka täysikäistyneet nuoret tempaistaan kotoa ja lähetetään kohti tuntematonta kohtaloa? Niin kävi Viitasaarella asuvalle irakilaisperheelle, jonka kaksi nuorta (tyttö, jota odottaa pakkoavioliitto, ja poika, jota odottaa vankeus) vietiin palautuslennolle, niin että eivät ehdineet edes hyvästellä läheisiään. Onko Suomeen jääneiden perheenjäsenten murhe suurempi kuin minun, koska sitä sävyttää huoli ja epätietoisuus? Minä sentään tiedän, missä omani on. Viimeksi viikko sitten kävin tuoreella haudalla.

Suomi ei kunnioita ”vääränväristen” ihmisten surua – ikäänkuin se olisi vähempiarvoinen kuin suomalaisten, ikään kuin ”väärät” perheet eivät pirstoutuisi yhtä kipeästi, kun niistä leikataan pois perheenjäseniä vaaraan ja vainoon.

Lähetän teille suunnittelemani sinivalkoiset lapaset. Niiden teksti vetoaa, että pidetään pää kylmänä ja hoidetaan kunniallisesti velvollisuutemme turvapaikanhakijoita kohtaan. Keep calm kuului brittien rohkaisulause toisen maailmansodan aikana.
Kämmenpuolen lippuryhmä muistuttaa, että Suomi pystyy siihen kyllä. Toiset lapaset on tarkoitettu rouvallenne. Ne ovat punamustat – Karjalan väriset. Evakot asutettiin paljon tiukemassa tilanteessa.

Tein sinivalkoiset lapaset myös kaikille presidenttiehdokkaille toivoen, että lämpimät kädet saavat myös sydämen lämpenemään. Teen ja myyn lapasia Pakolaisneuvonnan Sokea oikeus -kampanjan hyväksi – yhdenlainen häpeä sekin, että turvapaikanhakijoiden yhdenvertaisuuden toteutuminen edellyttää kansalaiskeräystä.

Monet tahot – asiallisista juristeista lähtien, ei vain kukkahattutädit – ovat esittäneet huolensa turvapaikanhakijoiden oikeusturvan toteutumattomuudesta. On aika tehdä korjausliike.

Kirjeessäni lähetin myös kuvan syyrialaistaiteilija Abdalla Al Omarin tuotannosta. Hän on maalannut maailman johtohenkilöitä pakolaisina. Elämä on haurasta. Tänään me päättämme, mitä teemme toisten ihmisten elämille. Jonain päivänä joku voi katsoa meitä nenänvartaan pitkin ja päättää, mitä tekee meidän elämämällemme. Sen tajuamisen pitäisi vetää nöyräksi.

Viattomat lapset

Tänään luin kaksi painokasta tekstiä, joissa puhuttiin lasten oikeuksista.
Yhden niistä kirjoitti ulkoministeri Timo Soini plokissaan. Hän muistelee tekstissään, kuinka kouluikäisenä kuuli puhuttavan ei-toivotuista lapsista. 

- Kuka meistä voi sanoa jonkun toisen olevan ei- toivottu? Kenellä sellainen valta on ja mistä saatu?
Ensimmäinen ihmisoikeus on oikeus elämään.

 

Äidyin sekä kiittämään että kommentoimaan tästä tekstistä. Julkaisen ulkoministerille lähettämäni sähköpostin omassa blogissani, tässä ja nyt.

Kiitos painokkaasta blogitekstistänne, jonka kirjoititte Viattomien lasten päivänä. Kirjoititte kauniisti "Jokainen lapsi on joidenkin lapsi. Kunnioitetaan tätä joka päivä ja muistetaan erityisesti tänä päivänä".

Se on äärimmäisen totta. Samana päivänä Helsingin Sanomissa julkaistiin lastenpsykiatri, emerita tutkimusprofessori Tytti Solantauksen yleisönosastoteksti, joka käsitteli turvapaikanhakijanuorten pakkopalautuksia, eritoten yksintulleiden nuorten pakkopalautuksia Afganistaniin, jossa he eivät ole ehkä koskaan asuneet.
- Suomessa olevat turvapaikkaa hakevat lapset ja nuoret – oli perhettä mukana tai ei – ovat hekin viattomia kotimaansa väkivaltaan. Myös heitä tulisi muistaa tänään. Miksi he eivät saisi turvapaikkaa maasta, joka on vauras ja turvallinen maa? Miten olisi käynyt, jos Egypti olisi karkottanut Joosefin perheen takaisin Betlehemiin, Solantaus vetoaa hänkin Raamattuun.

 

Saman päivän uutisissa kerrottiin itsemurhaiskusta shiiojen kulttuurikeskukseen Kabulissa. Se kohdistui vähemmistöheimo hazaroihin, joita vainotaan Afganistanissa vain siksi, että he ovat hazaroita. Suuri osa Suomeen tulleista afgaaneista kuuluu juuri tähän vainottuun etniseen ryhmään.

"Jokainen lapsi on joidenkin lapsi. Kunnioitetaan tätä joka päivä." 

 

Valitettavasti Suomi ei kunnioita, vaan pakkopalauttaa nuoria ja lapsiperheitä - Suomessa syntyneitä viattomia lapsia - sodan ja terrorin keskelle. He joutuvat alttiiksi ihmiskaupalle, ja jos he ovat niin onnekkaita, että heitä ei myydä, osteta tai tapeta, he lähtevät uudelle pakomatkalle, paperittomiksi ja oikeudettomiksi piileskelijöiksi Iraniin.

Moni palautusuhan alainen nuori - jonkun äidin ja isän lapsi - miettii itsemurhaa, joka tuntuu paremmalta vaihtoehdolta kuin pakkopalautus maahan, jossa hänellä ei ole mitään eikä ketään. Moni perheen äiti ja isä yrittää viimeisillä voimillaan huolehtia lastensa hyvinvoinnista, peläten vainoon ja sotaan lähettämistä.

Suomi pystyisi parempaan. Viattomien lasten päivänä, juhlavuonnaan, kaikkina päivinä, kaikkina vuosina.

Tämän kuvan piirsi nuori afgaanipoika. Saippuakuplat ilmentäkööt toivoa.

Kiitos satavuotisonnittelusta, valtioneuvosto

Saimme onnittelutekstareita Suomi 100 -hengessä. En kauheasti välittänyt tekstarista. Postittelin sen lähettäjälle sähköpostia vastaukseksi. Saa lukea.

Kiitos onnitteluviestistä. Tai oikeastaan ei kiitos.

Olen saanut valtioneuvostolta niin monta viestiä viimeisen kahden vuoden aikana, että tämä tekstarinne oli jo tarpeeton.

Viestit, joita olen saanut, ovat seuraavankaltaisia.

- Kidutettu ja vainoajien uhkaama irakilainen pakkopalautetaan Bagdadiin, josta hän joutuu pakenemaan uudelleen heti kun/jos se mahdollistuu. Suomeen hän oli jo kotoutunut loistavasti ja hän opiskeli täällä.

- Suomessa syntynyt afgaanivauva pakkopalautettiin vanhempiensa kanssa Kabuliin. Sieltä he joutuivat pakenemaan välittömästi uudelleen, sillä he olivat siellä hengenvaarassa.

- Suomesta työpaikan saanutta afgaaniperheenisää uhkaa pakkopalautus, vaikka häntä vainotaan kotimaassaan ja vaikka hän tienaa Suomessa elantonsa.
- Itsenäisyyspäivänä Bagdadiin pakkopalautettiin mies, joka oli aivosyöpää sairastavan vaimonsa ainoa omaishoitaja.

- Viimeisin viesti tuli tänä aamuna: 19-vuotias poika käännytetään kotimaahansa, jossa häntä odottaa vaino ja josta hän on paennut Dubain kautta Eurooppaan noin kymmenvuotiaana. Perheenjäseniä vainotaan politittisista syistä, ja heiltä on sokaistu toinen silmä. Sama uhka odottaa myös häntä. Suomessa hän tekee kahta työtä, koska haluaa vimmaisesti jäädä tänne, tehdä työtä ja maksaa veroja.

Seuraavan kerran, kun lähetätte minulle onnittelutekstarin (sadan vuoden päästä ehkä?), toivon että siinä lukee:

Suomi on päättänyt kunnioittaa ihmiselämää ja ihmisoikeuksia. Se ei käperry hysteerisen vieraskammoisena sisäänpäin vaan uskoo, että erilaiset ja eriväriset voivat asua sovussa ja toisiaan arvostaen tämän maan rajojen sisällä.

Minua vaivaa neuloosi ja olen samalla knittivisti.
Sinivalkoista Suomea voi juhlia monin tavoin.

Turvapaikanhakijalle käteen Afrikan tähden rosvokortti

En saanut kysellä, miksi he tulivat ja ketä ja mitä he olivat menettäneet. En saanut kysellä, olisiko heillä ollut turvallinen elämä kotimaassa vai lähtivätkö he todellakin kuolemaa ja vainoa karkuun. En saanut epäillä, että ehkä heidät oli vain hyväuskoisina huijattu paremman elintason perään.

Hyväksyin ehdot ja ryhdyin nuorten turvapaikanhakijoiden tukihenkilöksi vapaaehtoiseksi suomen puhujaksi. Muuta mahdollisuutta minulla ei ihmisenä ollut.
Näin heidän intonsa oppia suomen kieltä ja kulttuuriamme. Monella nuorella oli seitsemän senttiä paksu suomi-persia -sanakirja, jota he innokkaasti selailivat. Näin iloa, afgaanitansseja ja keskinäistä solidaarisuutta. Toki myös normaalin nuoren kapinaa, jota he uskalsivat ilmaista, kun ympärillä näytti olevan turvallisia aikuisia.

Näin myös väsymystä, pelkoa, ikävää. Raastavaa epätietoisuutta siitä, missä pakomatkalle lähteneet mutta matkan varrelle kadonneet perheenjäsenet ovat – tai mitä kuuluu kotimaahan jääneille omaisille. Tieto nuorten elämästä tuli pikkuhiljaa, utelematta, heiltä, jotka luottivat meihin ystäviin ja halusivat kertoa.

Kaiken tämän keskellä nuoret ihmiset ovat yrittäneet pitää päänsä kasassa, oppimiskykynsä tallella ja toivoa taskussa.

Viime kesänä alkoi kuulua kummia. Virallinen Suomi säikähti tätä ”kansainvaellusta” ja alkoi kiivaaseen tahtiin karsia heidän oikeuksiaan. Lue Sakari Timosen selvitys tästä.
Turvapaikanhakijat alettiin nähdä säilöntä- ja logistiikkaongelmana, ei ihmisinä, joilla on yksi ainoa elämä.

Sitten alkoi tippua negatiivisia päätöksiä. Ihmisille, jonka nimi on Talebanien kirjoissa ja kansissa. Ihmiselle, jota kotikylään tulleet terroristit uhkasivat aseella ja jonka äidin he raiskasivat tämän silmien edessä.

Nuorille, joiden suvut ja perheet ovat lähteneet ehkä vuosikymmen sitten Afganistanista Iraniin tai Pakistaniin pakoon, sanottiin, että voit turvallisesti palata Afganistaniin. Sukua, perhettä tai muuta turvaverkkoa sinulla ei siellä ole, mutta voit toki palata, koska olet nuori ja terve mies. (Lue: loistava saalis terroristijärjestöjen rekrytoitavaksi).

Koska tapaamani nuoret eivät ole tyhmiä ja tietämättömiä ihmisiä, heillä on hyvä tieto siitä, mitä Afganistanissa tapahtuu nyt. Sen perusteella he voivat päätellä, mitä heille tulee tapahtumaan maassa, jossa edes maan armeija ei pysty puolustamaan itseään terrori-iskuilta ja jossa Talebanit ovat taas kiristäneet otettaan.

On musertavaa nähdä toivon murenevan. Oppimishaluisen nuoren käpertyvän peiton alla nukkuvaksi mytyksi.

- Voi,  on vaikea elämä.
- En jaksa enää elää. En halua enää elää.
- Kuolen, jos joudun Afganistaniin.

Niin se Afrikan tähti. Suosittu peli, jossa ei juuri voi taktikoida, vaan sattuma heittää pelaajalle joko rahanipun, arvokkaan timantin tai rosvon, joka vie kaiken ja jättää rahattomana Madagaskarille.
Suomi – ja koko Eurooppa – teki turvapaikanhakijoille saman tempun. Nyt he ovat täällä ansassa ja pelkäävät lennätystä terroristien käsiin, sumeaan tulevaisuuteen.
Miten raskas paino sisältyykään 19-vuotiaan sanoihin: En nuku, ajattelen minun tulevaisuutta.

Voimattomana kuuntelen poikien hätää. Vihaisena kuuntelen suomalaisia, jotka ilkkuvat: mitäs lähtivät seikkailemaan. Olisivat ottaneet selvää. Pitäisi tietää mitä tuollaisesta seikkailusta seuraa. Nuoret miehet, puolustaisivat maataan.

Miten helppoa onkaan täällä monien televisiokanavien ja sanomalehtien ja kouluopetuksen maassa viisastella, että ottakaa selvää.
Rosvokortti, suomalaiset, muistakaa rosvokortti. Sitä ei voi elämässään ennustaa.

Rakkaudelle töitä

Rakkaudella on pitänyt viime aikoina kiirettä.
Rakkaus on käärinyt hihat ja jakanut leipää, riisiä ja piparkakkuja.
Se on seisonut Pelastusarmeijan joulupadan vierellä kauppakeskuksessa.
Rakkaus pakkaa jouluaattona ruoka-apua kauppojen lahjoituksista.

Rakkaudella on tarkka näkö.
Rakkaus tietää mitä tehdä, kun on hätä.
Se osaa toimia kysymättäkin, mutta se osaa tehdä myös oikeat kysymykset.

Rakkaus puhuu totta, kun ympärillä valehdellaan.
Se näkee osattomuuden ja köyhyyden taakse. Rakkaus tietää, että työttömyys ei ole ”oma vika”.

Rakkaus sanoo, että on ihan ok, jos lapsiperheen joulupukki puhuu suomea dariksi murtaen.
Rakkaus on istunut vastaanottokeskuksen asukkaiden huoneissa ja syönyt riisiä ja kanaa pehmeällä matolla istuen.
Rakkaus on laittanut ruokaa vastaanottokeskuksen ahtaassa keittiössä ja tarjonnut ruokaa suomalaisille ystäville.
Rakkaus on leiponut afgaanileipää vastaanottokeskuksen keittiössä ja tuikannut lämpimän leivän suomalaisille ystäville.

Rakkaus sanoo: haluan oppia teidän kulttuurin

 

Rakkaus on iloinnut jokaisesta oleskeluluvasta.

Se on itkenyt kielteisen päätöksen saaneen kanssa.

Rakkaus ei valehtele. Se etsii totuutta.
Rakkaus uskaltaa korottaa äänensä, kun valtaapitävät vääristävät kuvaamme maailmasta.

http://www.kytkin.fi/kirkko-ei-voi-hyvaksya-paperittomien-kriminalisoimista-ja-valvontayhteiskunnan-syntya/

http://blogit.image.fi/uuninpankkopoikasakutimonen/2016/12/22/kavipa-helposti/

Suomi 100 v tunteella - ja se tunne ei ole rakkaus

Vanha täti on niin vanha täti, että ehti osallistua kirjoituskilpailuu, kun Suomi täytti 50 vuotta. Kahdeksanvuotiaan innolla kuvailin kauniita lähimetsiä - eritoten syksyn pihlajanmarjojen hehkua metsän keskellä. Ja palkintohan siitä napsahti: pellavakantinen lukollinen päiväkirja. En muista, kuinka pitkään kirjoitin sitä, enkä löydä sitä enää mistään, mutta hienoisesti muistelen, että Anne Frank ei olisi saanut minusta varteenotettavaa kilpailijaa. Tosin kirjoittihan hänkin poikaystävistä, ei sillä.

Pihlajia voin edelleenkin kehua. Suomea en.

Kasivuotias sai  myös kunniakirjan, jonka oli allekirjoittanut silloinen opetusministeri Johannes Virolainen. Vihannes Jorolainen, kuten isoveli ikimuistettavasti tokaisi.
Onneksi osuin elämään siinä Suomessa, joka halusi laajentaa koulunkäyntimahdollisuuksia myös syrjäkylille. Syvä kiitos kunnallisille keskikouluille, jotka pian muuttuivat peruskouluiksi, ja koko koulujärjestelmä koki muutosmyllerryksen. Syrjäisen maalaiskylän lapsena olin perheeni ainoa, joka pääsin keskikouluun ja sen jälkeen lukioon.Ylioppilaslakki päässä podin huonoa omaatuntoa siitä, että veljilleni ja sisarilleni nämä mahdollisuudet eivät aunneet.

Koulunkäynti oli mielestäni suurin lahja, jonka olen tältä  yhteiskunnalta saanut. Olen tuntenut siitä niin suurta kiitollisuutta, että laitoin hyvän kiertämään - siksi olenkin maksanut kehitysmaiden lasten koulunkäyntiä Pelastakaa Lapset ry:n kummina.
Tähän asti olen ollut ylpeä siitä, että suomalaislapset ja -nuoret pääsevät kouluun. Muutaman viime vuoden ajan ylpeydenaihe on rapistunut. Opiskeluvälineiden kalleus ja kouluverkon harventaminen iskevät pahasti köyhiin lapsiperheisiin. Miten meillä on päässyt näin käymään? Kevyesti, lyhyessä ajassa on tuhottu sitä, mitä on aikain saatossa ja vaivalla rakennettu.

Vielä viime syksynä olin semiylpeä kotimaastani. Kun suuri määrä turvapaikanhakijoita tuli Suomeen, tiesin oitis, mikä on asentoni uudessa tilanteessa. Välittömästi vaatekeräystä puuhaamaan,  tulokkaita auttamaan. Olin ylpeä suomalaisten vapaaehtoisten auttamishalusta. Luulin, että yhteiskuntamme selviää tilanteesta ns. kuivin jaloin ja kunniallisesti. Vaan toisin näyttää käyvän. Tasaiseen tahtiin on tippunut säädöksiä ja laintulkintoja, jotka nakertavat ihmisoikeuksia. Kuolemanvaarasta paenneita voidaan huolettaa käännyttää kuolon kentille, päättäjät ja viranomaiset voivat ummistaa silmänsä ja korvansa, olla näkemättä ja kuulematta ihmisten pelkoa.

Ehkä dramatisoin, ehkä en, kun lainaan lukioaikojen suosikkirunoilijaa Berthold Brechtiä:
Mitä aikaa on tämä, jolloin puhe puista on melkein rikos, koska siinä vaietaan niin monista rikoksista.(Muutettavat muuttaen: puhe kissavideoista on rikos, koska katsomalla kissavideoita vaietaan rikoksista.)
Muistinvaraisesti Brechtiä tämäkin: Niitä jotka nauravat, eivät huonot uutiset vielä ole saavuttaneet.
Uutisten katsominen pelottaa, kun tuntuu, että joka päivä napsahtelee aina vain uusia heikennyksiä ihmisoikeuksiin. Ja päättäjät ovat vissiin iloisia: saadaanpa joku tolkku tähänkin kalliiksi tulevaan ihmisoikeushumppaan.

Niin ne tulevat Suomen satavuotissynttärit. Suhtaudun niihin tunteella. Ja se tunne ei ole rakkaus. Se on häpeä. Sekä välinpitämättömyys. Jätän bileet väliin.

Oman elämäni turistina

Taas on pakko ottaa vauhtia omasta lapsuudesta. Siitä, että olen mummostani orpo. Toisin sanoen äitini jäi orvoksi yhdeksänvuotiaana, mikä on vaikuttanut hänen elämänhahmotukseensa ja äitiyteensä.
Se näkyi joskus pienissäkin asioissa. Minua ärsytti suunnattomasti, kun ehdotin joskus keväällä, että mentäiskö ensi kesänä yhtenä päivänä käymään lähikaupungissa.
- Eihän sitä ensi kesästä tiedä. Että onko sitä elossakaan.
No just. Äiti siinä tietysti yritti väistää varmoja lupauksia, koska tiesi, että olisin kärttänyt koko kesän, että sinä lupasit sinä lupasit. Mutta ehkä sen olisi voinut vähän vähemmän dramaattisestikin voinut sanoa. Vaikka että katotaanpa kesän ilimoja. Tai katotaan miten ne heinät saahaan lattoon, eihän sitä varmaks ossoo luvata.

Sittemmin kärsimätön hyvinvointivaltion kansalainen (siis minä) on tottunut siihen, että elämässä on turvatakuut ja jyrkillä rinteillä turvakaiteet. On rokotettu, ripitetty ja vakuutettu. Olen maksanut matkani, minun pitää saada kaikki palvelut täysimääräisinä. Bussi on myöhässä viisi minuuttia - kenelle voin valittaa? Herranen aika, lentokentän kuulutus sanoo, että kone on myöhässä. Minun pitää odottaa täällä kolme tuntia. MINUN? KOLME tuntia? Sormi naputtaa jo älypuhelimella kyynistä Twitter-viestiä, jossa muistetaan laittaa hästägi matkanjärjestäjän ja lentoyhtiön nimen eteen. Jos eivät korvaa tätä korvaamatonta ajan menetystä, niin maksakoot edes maineellaan.
- Kuka korvaa! Kuuluu hätääntynyt ulina varmasti vielä kuolinvuoteeltanikin.




Juttelin elämän varmuuksista ja epävarmuuksista erään turvapaikanhakijanuoren kanssa. Hän on - muiden turvapaikanhakijoiden kanssa - välitilassa, odottamassa vieraiden ihmisten tekemiä päätöksiä tulevaisuudestaan. Missä olen ensi vuonna tähän aikaan? Tai ensi kuussa?
Nyt on vain odotettava ja yritettävä tehdä jokaisesta päivästä mielekäs, tavalla tai toisella.
- Joskus on niin vaikea olla kärsivällinen, toteamme yhdessä.
Minäkin, aikuinen ihminen, olen siinä tosi huono. Jännittävää kirjaa lukiessa pitää välillä kurkkia viimeisiä sivuja: ovatko lempparihahmoni vielä hengissä, kun kirja päättyy.

Turvapaikanhakijanuori kertoo, kuinka hän on oppinut kunnioittamaan vanhempia ihmisiä - elderly persons. Heitä kuunnellessa hän on oppinut, että elämään kuuluu ohikiitävyys ja epävarmuus: - We are all passengers here, hän sanoo.
Me kaikki olemme vain pistäytymässä täällä.
Välillä tuntuu, että olemme unohtaneet sen seikan. Jos muistaisimme, että turisteja me kaikki olemme, että meidän jalanjälkemme häviää maan pinnalta suhteellisen pian, voisimmeko sen opin sisäistettyämme kohdella toisiamme paremmin?

Nyt minua pelottaa - pelkopäiväkirja

Minusta tuntuu, että minä olen pelännyt aina. Lapsena pelkäsin parittomia lukuja ja kuunsirppiä.
Kun äiti antoi minulle päässälaskutehtäviä, niiden summan piti olla aina parillinen, tai minulta pääsi parku.
Kuunsirppiä väitin rikkoutuneeksi lautaseksi, jonka joku on viskannut taivaalle.
Pelkäsin mörköjä ja susia. Pimeillä koulumatkoilla, varsinkin sillä synkällä metsäosuudella, lauloin lujaa joululauluja, että en ajattelisi kiiluvasilmäisiä susia. Me käymme joulun viettohon oli mielestäni riittävän söpö laulu, kun muistin lisäksi, miten ihana pikkulapsen kuva kuvitti laulukirjan sivulla juuri tätä laulua.

Sotaa pelkäsin tietysti myös, veteraanin tytär; parina vuonna kotona jyskivät tykit, kun kuuntelimme Tuntemattoman sotilaan kuunnelmaversiota radiosta. Erityisesti pelkäsin yhden kylässäkäynnin jälkeen, kun kyläpaikan telkkarista katsottiin mustavalkoista Täällä Pohjantähden alla -elokuvaa, sitä  sisällissotakohtausta. Kotimatka liukasteltiin niljaista marraskuista kylätietä, ja pitkät mäntyjen varjot kirjavoittivat hankea kuunloisteessa. Pelotti, kun elokuvan tunnelmat olivat tuoreesti muistissa.
 
Nuorena pelkäsin ydinaseita. Niitä kun kuulemma oli niin paljon, että koko maapallon olisi voinut räjäyttää tuusannuuskaksi moneen kertaan. Jossain vaiheessa melkein hiivin varpaillani, että en vain töminällä saisi ydinaseita räjähtämään. Ehdin minä pelätä myös sinä kesänä, kun Varsovan liiton joukot vyöryivät Tsekkoslovakiaan (pieni olin kyllä silloin, mutta muistan tunnelmat).

Sitten pelotti, että miten tämän maailman kanssa käy, kun elämme niin epätasa-arvoista elämää. Luonnon saastuminen pelotti sen jälkeen, kun luin vihreän klassikon, Rachel Carsonin kirjan Äänetön kevät.

Opiskeluvuosina pelotti, löydänkö ikinä töitä. Ja jos löydän, niin pärjäänkö työssä ja täytänkö paikkani. Sitten vasta pelottikin, kun tulin äidiksi. Erityisesti muistan, kun luin äsken mainittua Täällä Pohjantähden alla -kirjaa, jossa räätäli Halme sanoi vauvaa odottavalle Elinalle: Elina, kaiken tämän tappamisen keskellä sinun korkea hetkesi koittaa... Säälin Elinaa, joka ei tiennyt, millaiselle kohtalolle lapsensa synnytti - ja häpsähdin, kun tajusin, että enhän sitä minäkään tiedä.

Vuosi sitten kesällä pelotti, kun vierailin Riian ja Vilnan KGB-museoissa. Baltian maat ovat saaneet nauttia uudesta itsenäisyydestään reilut pari vuosikymmentä, mutta noissa museoissa sydämeen hiipi vilu: kunpa niiden neuvostoaikana kohtaama piina ei ikinä toistuisi.

Nyt pelottaa ilmastonmuutos. Mitä tulee tapahtumaan, kuinka paljon maailmamme muuttuu, ja kuinka nopeasti? Ilmeisesti Syyriankin viha ja levottomuudet leimahtivat ilmastonmuutoksen takia, kun laajat maanviljelysalueet ovat kuivuneet viljelykelvottomiksi. Millaiset kansainvaellukset ovat edessä? Opimmeko ihmiskuntana luopumaan omastamme, tasaamaan? 

Pakko myöntää, että jo nyt pelottaa, kun katson uutiskuvia. Ihmismassat tungeksivat Euroopan rautatieasemilla ja puistoissa vailla selkeää päämäärää. Jonnekin, kohti parempaa elämää - mutta minne? Nöyrinä, väsyneinä, nälkäisinä - ehkä kohta pettyneinä ja vihaisina. Kaaos näyttää käsittämättömältä, kun junaan jo päässeet ihmiset kiskovat sukulaisiaan kyytiin junan ikkunoista, niin että kiskottavien kintut sojottavat ja sätkivät kohti taivasta.

Pelottaa myös suomalaisten viha ja pelko, joka kuohuu keskustelupalstoilla. Ensin sanoissa, sitten myös teoissa, kuten on jo nähty. Aikuiset miehet uhkailevat naisia, lapsia ja avustusjärjestön työntekijöitä!

Luulen, että meitä kaikkia pelottaa, niitäkin, jotka lähtevät auttamaan turvapaikanhakijoita. Kukaan meistä ei tiedä, mitä tämä myllerrys eteen tuo. Mutta jotkut meistä voittavat pelkonsa ja tekevät sen, mikä ihmisen on tehtävä: auttavat.

Tämä kuva on peräisin Krakovan nykytaiteen museosta (Contemporary Art Museum). Sen nimi on O Friends, we have no Friends. Teos kommentoi noin 70 kilometrin päässä sijaitsevaa Auschwitz-Birkenaun keskitysleiriä ja noita synkeitä aikoja. Minusta työtä voi tulkita monella tavalla. Kertooko se, että me kaikki olemme loppujen lopuksi sidottuja toistemme kohtaloon? Ja että selviämme vain, jos katsomme toisiamme silmiin ja tiedostamme kohtalonyhteytemme? Vai kertooko se, että käpertymällä pelokkaasti omaan ryhmäämme emme pääse eteenpäin, tuijotamme vain toisiamme ja näemme vastapäätä toiset yhtä pelokkaat silmät?

Kuvittele itsellesi maisema

Jos kesken työkiireen tai sosiaalisten tilanteiden alkaa ahdistaa, palauta mieleesi oma mielipaikkasi ja kuvittele itsesi sinne, kuuluu neuvo tunteiden hallintaan. Jotkut valitsevat tietokoneen näytönsäästökuvaksi kauniin, rauhoittavan tai muuten rakkaan maiseman kuvan, jota voi työpäivän kuluessa vilkaista. Työhuoneen seinälle voi teipata kuvan metsäpolusta tai kalastuskoskesta, jonne voi ajatuksissaan pujahtaaa.

Muumipappakin tiesi kuvittelun voiman, jo silloin, kun hän hän ei vielä ollut Pappa vaan nuori seikkaileva hurjapää.  Muumi turvautui tähän keinoon, kun Muumin, Fredriksonin, Juksun ja Hosulin Merenhuiske-alus joutui hirveään myrskyyn. Aallot paiskelivat laivaa ylös alas, ja rauhoittaaksen itseään Muumi kuvitteli itsensä pieneksi muumilapseksi Hemulin tädin puutarhakeinuun. Ylös alas, ylös alas kävi keinu... Kun myrsky rauhoittui ja kaikki oli hyvin taas, Muumia tosin hävetti moinen regressio, eikä hän kertonut siitä kenellekään.

Minun turvapaikkojani, joihin "maadoitan" itseni, ovat muun muassa sileät merenrantakalliot, jotka tuntuvat turvallisilta ja ikivanhoilta. Kuvittele itsesi silokalliolle, jota aurinko on koko päivän lämmittänyt. Laita silmät kiinni ja kuule laineiden iskeytymistä rantaan; jokainen laine on omanäänisensä - loiva tai nopeanterävä. Toinen turvapaikka on metsäpolku, joka kiemurtelee mäntykankaalla ja vie turvallisesti metsänpeittoon.

Taannoin elämässäni oli jakso, jolloin jouduin suhteellisen usein turvautumaan sosiaalisissa tilanteissa samankaltaiseen eskapismiin. Tämä Kuvittele itsellesi turvapaikka ja mene mentaalisesti sinne -ajattelu on hiukan ristiriitainen nykyään korostetun tietoisen läsnäolon kanssa - vai onko? En tiedä. Joka tapauksessa, kuvittelin ikävissä tilanteissa itseni hiekkarannalle Ateenan lähettyvillä olevalle Eginan saarelle. Kun hirveän varmat ihmiset puhuivat isoilla kirjaimilla "TÄMÄ ON EHDOTTOMASTI" tai "MISSÄÄN TAPAUKSESSA EI" niin minä katselin liplattavaa merta ja siniseen utuun katoavia vuorenhuippuja meren takana. Onneksi eläytymisessäni oli joku raja, niin etten kertaakaan sanonut kesken palaverin "yksi rommicola, kiitos".