Turvapaikanhakijalle käteen Afrikan tähden rosvokortti

En saanut kysellä, miksi he tulivat ja ketä ja mitä he olivat menettäneet. En saanut kysellä, olisiko heillä ollut turvallinen elämä kotimaassa vai lähtivätkö he todellakin kuolemaa ja vainoa karkuun. En saanut epäillä, että ehkä heidät oli vain hyväuskoisina huijattu paremman elintason perään.

Hyväksyin ehdot ja ryhdyin nuorten turvapaikanhakijoiden tukihenkilöksi vapaaehtoiseksi suomen puhujaksi. Muuta mahdollisuutta minulla ei ihmisenä ollut.
Näin heidän intonsa oppia suomen kieltä ja kulttuuriamme. Monella nuorella oli seitsemän senttiä paksu suomi-persia -sanakirja, jota he innokkaasti selailivat. Näin iloa, afgaanitansseja ja keskinäistä solidaarisuutta. Toki myös normaalin nuoren kapinaa, jota he uskalsivat ilmaista, kun ympärillä näytti olevan turvallisia aikuisia.

Näin myös väsymystä, pelkoa, ikävää. Raastavaa epätietoisuutta siitä, missä pakomatkalle lähteneet mutta matkan varrelle kadonneet perheenjäsenet ovat – tai mitä kuuluu kotimaahan jääneille omaisille. Tieto nuorten elämästä tuli pikkuhiljaa, utelematta, heiltä, jotka luottivat meihin ystäviin ja halusivat kertoa.

Kaiken tämän keskellä nuoret ihmiset ovat yrittäneet pitää päänsä kasassa, oppimiskykynsä tallella ja toivoa taskussa.

Viime kesänä alkoi kuulua kummia. Virallinen Suomi säikähti tätä ”kansainvaellusta” ja alkoi kiivaaseen tahtiin karsia heidän oikeuksiaan. Lue Sakari Timosen selvitys tästä.
Turvapaikanhakijat alettiin nähdä säilöntä- ja logistiikkaongelmana, ei ihmisinä, joilla on yksi ainoa elämä.

Sitten alkoi tippua negatiivisia päätöksiä. Ihmisille, jonka nimi on Talebanien kirjoissa ja kansissa. Ihmiselle, jota kotikylään tulleet terroristit uhkasivat aseella ja jonka äidin he raiskasivat tämän silmien edessä.

Nuorille, joiden suvut ja perheet ovat lähteneet ehkä vuosikymmen sitten Afganistanista Iraniin tai Pakistaniin pakoon, sanottiin, että voit turvallisesti palata Afganistaniin. Sukua, perhettä tai muuta turvaverkkoa sinulla ei siellä ole, mutta voit toki palata, koska olet nuori ja terve mies. (Lue: loistava saalis terroristijärjestöjen rekrytoitavaksi).

Koska tapaamani nuoret eivät ole tyhmiä ja tietämättömiä ihmisiä, heillä on hyvä tieto siitä, mitä Afganistanissa tapahtuu nyt. Sen perusteella he voivat päätellä, mitä heille tulee tapahtumaan maassa, jossa edes maan armeija ei pysty puolustamaan itseään terrori-iskuilta ja jossa Talebanit ovat taas kiristäneet otettaan.

On musertavaa nähdä toivon murenevan. Oppimishaluisen nuoren käpertyvän peiton alla nukkuvaksi mytyksi.

- Voi,  on vaikea elämä.
- En jaksa enää elää. En halua enää elää.
- Kuolen, jos joudun Afganistaniin.

Niin se Afrikan tähti. Suosittu peli, jossa ei juuri voi taktikoida, vaan sattuma heittää pelaajalle joko rahanipun, arvokkaan timantin tai rosvon, joka vie kaiken ja jättää rahattomana Madagaskarille.
Suomi – ja koko Eurooppa – teki turvapaikanhakijoille saman tempun. Nyt he ovat täällä ansassa ja pelkäävät lennätystä terroristien käsiin, sumeaan tulevaisuuteen.
Miten raskas paino sisältyykään 19-vuotiaan sanoihin: En nuku, ajattelen minun tulevaisuutta.

Voimattomana kuuntelen poikien hätää. Vihaisena kuuntelen suomalaisia, jotka ilkkuvat: mitäs lähtivät seikkailemaan. Olisivat ottaneet selvää. Pitäisi tietää mitä tuollaisesta seikkailusta seuraa. Nuoret miehet, puolustaisivat maataan.

Miten helppoa onkaan täällä monien televisiokanavien ja sanomalehtien ja kouluopetuksen maassa viisastella, että ottakaa selvää.
Rosvokortti, suomalaiset, muistakaa rosvokortti. Sitä ei voi elämässään ennustaa.

Seksisodasta seksiturismiin - anna mun kaikki kestää

Jaapati jaa, ehkä nyt on kirjoitettu ja kustannettu viimeiset sotavuosia käsittelevät romaanit, pohti kirjallisuudentutkija Juhani Niemi about 1980-luvulla kirjoittamassaan Viime sotien kirjat -teoksessa, joka analysoi Suomessa ilmestynyttä sotakirjallisuuta. Luin opuksen muistaakseni toissa kesänä.
Miten väärässä tutkijakin voi olla! Joka kirjasyksy toista maailmansotaa käsittelevä historia- ja fiktiokirjallisuus täyttää hyllyt, niin ettei muuta tunnu sekaan sopivan. Paitsi laihdutusoppaita.

Talvisodan muistomerkki - kivipelto Raatteen tiellä Suomussalmella.

Niemen kirjan luettuani aloin kaivata kirjaa, joka käsittelee uudempaa sotakirjallisuutta.
Kirjailijakaarti on ymmärrettävästi vaihtunut: nyt sodasta kirjoittaa ns. kolmas sukupolvi - sota-ajan eläneiden lastenlapset. Myös moni nainen on tarttunut teemaan.

Haa, rukouksiini on vastattu, riemastuin kun löysin uutukaisen Sodan muisti -kirjan. Sen on kirjoittanut informaatikko ja kirjallisuudentutkija Marita Hietasaari.
Tuoreet sotaa käsittelevät kirjat ovat löytäneet aiheita, jotka nousevat pintaan, kun taisteluiden kumu on hiljentynyt ja pöly laskeutunut. Aiheita, joista on pitänyt puhua hiljaa ja rivien välistä. Millaista oli kotirintamalla? Miten sodan tapahtumat vaikuttivat lasten jokapäiväiseen elämään? Mikä oli seksuaalivähemmistöjen tilanne kentässä ja kasarmeilla?

Oma lukunsa oli Lappi. Lapissa oli jatkosodan aikana paljon saksalaisia sotilaita, elämä oli epävarmaa päivästä toiseen selviämistä - ja ihmissuhteiden koukeroita. Suomalaisnaisten ja saksalaissotilaiden romanssit päättyivät enimmäkseen traagisesti ja niitä paheksuttiin syvästi. Kun kohtalo vielä kääntyi sellaiseksi, että saksalaiset joukot lähtivät Lapista poltetun maan taktiikalla, katkeruus oli suuri. Syntipukeiksi ja sylkykupeiksi päätyivät tietysti naiset, jotka olivat heilastelleet vierasmaalaisten kanssa. Heitä häväistiin ja halveksittiin. Suhteista syntyneet lapset saivat maksaa kovan hinnan. Asia oli arka vielä 1980-luvulle asti, Hietasaari kirjoittaa.

Minua on aina hämmentänyt  vaikenemisen kulttuuri, joka liittyi sodan tuomiin menetyksiin. Sotaleskien piti kärsiä vaieten. Heitä saatettiin katkerasti kadehtia niistä vähäisistä korvauksista, joita he saivat. Sotaorpojen piti olla hiljaa. Ruotsiin lähetettyjen sotalasten piti olla hiljaa.
Ja saksalaisten kanssa kimpanneita naisia sai halveksia oikein urakalla.
Onko syynä omahyväisyys - että voi kiitos sentään, kun minä en ikinä olisi voinut käyttäytyä noin tyhmästi? Vai oliko syynä alitajuntainen pelko, että ehkä minullekin olisi voinut käydä noin? Ja sen pelon voi hätäpäissään kääntää halveksunnaksi?

Surkuhupaisaa on, että sama asetelma toistuu tänäänkin. Nyt saa nolata naisia, jotka työskentelevät turvapaikanhakijoiden parissa. No joo joo. Osa meistä vapaaehtoisista tai työntekijöistä on liikkeellä auttamisenhalusta, osa on toivonut löytävänsä kumppanin, osa löysi ihan pyytämättä ja yllätyksenä. So what? Aika luonnollista. Niin että kiitos vaan sanavalinnoistanne, Viitasaaren suuri poika Teuvo Hakkarainen ja Perussuomalaisten Suomenuutiset.
– Kylien poikamiehet jäivät nuolemaan näppejään, kun vähätkin naiset houkuteltiin vastaanottokeskuksiin. Se oli yhteiskunnan maksamaa seksiturismia, jossa suomalainen jätkä maksoi sen, mikä järjestettiin Lähi-Idästä. Niiden tarkoituksena on vaihtaa miespuolinen väestö ”suvakkien” toimesta.

Pojat pojat, koettakaa jo tulla tälle vuosituhannelle.

Ps. Minä alan jo odottaa suurta maahanmuuttajaromaania. Sitä jossa kerrotaan kipeät tarinat hajonneista perheistä, pelottavasta matkasta, josta kaikki eivät selvinneet, pikkuhiljaisesta maan kamaran löytymisestä. Ehkä suuri suomalainen lukijakuntakin voisi tulla tälle vuosituhannelle ja avautua tämän päivän elämälle. Vai onko meillä vielä niin paljon sotiemme menneisyyttä perkaamatta? En tiedä.

Tämän kukkahattupipareiden kuvan jaoin yhdessä maahanmuutokriittiessssä
keskusteluketjussa ja kerroin, että on käyty vastaanottokeskuksessa piparia
jakamassa. On on, joulun alla leivottiin nuorten kanssa. Saamieni kommentien
kärttyisyys säikäytti :)

Nämä pellot, tämä Raatteentie

Istun puutarhakeinussa, tuuli puhaltaa pelloilta. Ajattelen sotaa. Päivän Hesari oli kertonut sotaveteraanista, joka oli rintamalla suurhyökkäyksen alkaessa kesäkuussa 1944.

Mitä tekemistä meidän pelloilamme ja toisella maailmansodalla on toistensa kanssa? Paljon. Sodan päätyttyä sekä siirtokarjalaisille että rintamamiehille annettiin pienviljelystiloja. Tai ei toki annettu vaan lainoitettiin maatilan ostoa. Kotikyläni koostuu melkein kokonaan niin sanotuista kylmistä tiloista, joille rintamamiehet perheineen hajasijoitettiin.
Päivät he raivasivat ja ojittivat peltoja tai kaatoivat puita lumisissa metsissä ja kuljettivat tukkeja hevosavusteisesti laaniin. Öisin he jatkoivat omaa henkilökohtaista jatkosotaansa, ulisivat painajaisiaan, joista ampaisivat hereille ja lääkekaapille.
Sunnuntaisin kylän miehiä piipahti vieraisille. Tupa oli kohta tupakansavusta sinisenä, eikä mennyt viittäkään minuuttia, kun ilmassa kaikuivat sellaiset sanat kuin Rukajärvi, Kuuterselkä, Lemetti.

Miehet katselivat peltoja ja viljan kasvua ja näkivät yhtäaikaa tulevaisuuden ja menneisyyden. Pikkutyttö katsoi peltoja nähden vain paremman tulevaisuuden.

Eilen ajeltiin Raatteentiellä. Opastuskeskus oli auki helluntainakin, ja väkeä liikkui yllättävän paljon, vaikka päivä olikin sateinen. Purasjoen taistelupaikalle on entisöity juoksuhautoja ja korsuja; joki virtasi kohisten loppumatonta virtaustaan.
Olen käynyt Raatteentiellä ensimmäisen kerran marraskuussa 1989, kun talvisodan alkamisesta tuli täyteen 50 vuotta. Käynti oli erikoisuus: olin toimittajana Raattentiellä taistelleiden sotaveteraanien kyydissä.
Kaikkihan tietävät Raattentien ihmeen. Pieni ja sisukas Suomi tuli talvisodassakin toiseksi, mutta Raattentiellä pieni ja sisukas yllätti. Osa neuvostojoukoista oli puutteellisesti varustettuja, ja sotilaat- osa nuoria poikia, tietysti - paleltuivat ankarissa pakkasissa. Erityisesti mieleeni jäi kertomus ukrainalaisupseerista, joka ratsasti suoraan yhden talon kaivoon.

Raatteenportissa eli opastuskeskuksessa voi juoda kahvit sotilaskodin tyyliin. Myynnissä on sotahistoriaan keskittynyttä kirjallisuutta sekä varsin militaristisia matkamuistoja. Raatteentien varrella on lukuisia muistomerkkejä kaatuneiden sotilaiden muistoksi: suomalaisille, venäläisille ja ukrainalaisille.

 - Ukraina rukoilee kaatuneiden sielujen puolesta. Miekat taotaan auran teriksi. Yksikään kansa ei kohota miekkaa toista vastaan, lukee patsaassa.
Niin. Toivottavasti oppi ei 70 vuodessa unohdu.

Ukrainalaisten sotilaiden muistopatsas on saanut
lisäkkeekseen mäntyyn solmitun sinikeltaisen ruusukkeen.