Paratiisiomenoita kallionkolossa

Äitini, joka pääsi kahta viikkoa vaille sadan vuuoden ikään, oli  lukuihminen. Hänen käsissään kuluivat niin tunnustetut klassikot kuin kioskirjallisuus (erityisesti muistan Zane Greyn Villin lännen kirjat). Arvostan sitä, että äiti luki meidän lasten kanssa lastenkirjoja, haukkapaloina muun muassa muumit ja Pekka Töpöhännät.

Myös isäni oli lukuihmisiä, jonka monen joulun joululahjat olivat Kalle Päätaloja tai Veikko Huovisia. Yhtenä jouluna isoveli sai lahjaksi John Steinbeckin Edenistä itään. Se oli hyvä joulu se.

Kun lapsena vinkaisin, että minulla ei ole mitään tekemistä, äiti antoi käteeni kirjan. Joskus se oli Vänrikki Stoolin tarinat, minkä jälkeen olin hurmiossa, kun pääsin kesälomalla  Iisalmen Koljonvirralle katsomaan Suomen sodan taistelupaikkoja ja muistomerkkejä.
Joskus se kirja oli Raamattu. Luomiskertomus ja Sananlaskujen kirja valikoituivat suosikeikseni.

Arvostan myös sitä, että äiti otti vastaan kirjasuosituksia. Keskustelimme paljon Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -kirjasta ja Andrus Kivirähkin Riihiukosta.
Äidin suosittelema Katriina jäi minulta äidin elinaikana lukematta, mutta paikkasin puutteen nyt, ikään kuin kunnianosoituksena äidilleni. Elämän hauskoja sattumuksia: kun aloin lukea Sally Salmisen kirjoittamaa kirjaa, Helsingin Sanomien Kuukausiliite julkaisi kirjailijasta pitkän artikkelin.  Juttu on valitettavasti maksumuurin takana.
EDIT: Noin vuosi sitten Seura-lehti julkaisi artikkelin Sally Salmisen poikkeuksellisesta elämästä.

Mantereen puolella syntynyt Katriina päätyy naimisiin Ahvenanmaalle merimiehen kanssa. Johan hurmasi hänet kauniilla puheillaan rehevästä saaresta, jossa on kauniita kartanoita ja paljon omenatarhoja. Toki oli, mutta ei Johanin pihassa. Nuoripari kulkee piskuisen saaren halki, Katriina ihastelee kartanoita ja odottaa, minkä polun päästä hänen tuleva kotinsa löytyy. Koti on pettymys: harmaa rähjäinen mökki aivan kylän laitamilla. Puutarhasta ei tietoakaan, omenoista puhumattakaan.

(Kuva Tommi Komulainen)

Tuossa hetkessä Katriina määritteli elämänsä koordinaatit uusiksi. Tähän on tultu, tässä ollaan, ja Johan on - ei nyt tahallaan valehtelija, mutta toimeton haaveksija, joka osteli laivatienesteillään turhakkeita.
Johan oli talvet laivalla, Katriina raatoi kotisaarellaan laivanvarustajien ja kapteenien palveluksessa saadakseen ruokaa kasvavalle perheelleen ja lehmälle, jonka hän vaivoin sai hankituksi. Haave omista omenapuistakin toteutui, kun Katriina kuljetti kotikallioiden koloon multaa pienen erän kerrallaaan.
Raamatun paratiisissa on omenapuu (tai sellaisenahan se esitetään), niin on Katriinallakin, vaikka paratiisi puuttuu. Jotain samaa on myös Tove Janssonin Muumipappa ja meri -kirjassa. Muumiperhe muuttaa saarelle, jonka kivenkoloihin mamma yrittää koota multaa ruusuja varten.

Katriina synnyttää neljä lasta. Ainoa tytär kuolee jo pienenä, pojat lähtevät isänsä jalanjäljissä merille. Poikien luonteet määrittävät heidän kohtalonsa. On huithapelia, haaveilijaa ja toteuttajaa. Poikani menettäneenä luin kaikissa syksyisissä eroissa hyvästit ja menetyksen pelon. Menetyksiin Katriina sai alistua.
Sally Salminen ei pelkästään kuvaa elämänkohtaloita, vaan esittää piikikkäitä huomioita epätasa-arvoisuudesta, köyhyydestä ja vallasta. Merimiesten vaimot ja lapset olivat halpaa työvoimaa kapteeneille ja laivanomistajille. Kuolemakaan ei tuonut tasa-arvoa, vaan köyhän lapset haudattiin niukkamultaiseen maahan, jossa mikään ei kasvanut. Rikkaat saivat leposijansa viljavasta mullasta, jonne sopi istuttaa kukkia.

Katriina ilmestyi vuonna 1936. Sally Salminen asui tuolloin New Yorkissa ja elätti itsensä piikomalla. Katriinan hän kirjoitti öisin. Ahvenanmaalaislähtöinen kirjailija sijoitti kirjaan osin oman sukunsa, osin oman synnyinkylänsä ihmiskohtaloita. Kirja singautti hänet maailmanmaineeseen ja tuotti hänelle pohjoismaisen romaanikilpailun voiton ja 50 000 markkaa.
Elämänsä loppuvuodet Sally Salminen asui Tanskassa puolisonsa Johannes Dührkopin kanssa. Omia lapsia he eivät saaneet, mutta he osittain adoptoivat vainotun juutalaisperheen pojan. Perheen vanhemmat pakenivat Ruotsiin ja jättivät pojan lapsettoman pariskunnan hoteisiin, kirjoittaa Tuija Pallaste Kuukausiliitteessä. Sally Salmisen ruotsinkielinen elämäkerta ilmestyy syyskuussa. Ylen kulttuuritoimitus valitsi sen edustamaan vuotta 1936 ohjelmasarjassa 101 kirjaa.
Ohjelmassa Katriinasta kertoo Juha Hurme, joka on suomentanut kirjan äskettäin. Ensimmäinen suomennos on aukusti Simojoen käsialaa

Suuri tuntematon, otsikoi Helsingin Sanomien Kuukausiliite artikkelin Sally
Salmisesta. Katriina ei suinkaan ollut hänen ainoa kirjansa.
Kirjoittamisen lisäksi Salminen oli kansalaisaktivisti, joka auttoi mm.
juutalaisperheistä natsivallan kynsistä.

Nykyisessä elämäntilanteessa, monen kuolemantapauksen kolhimana, luin liikuttuneena luvun, jossa Katriina saattelee heiveröiseksi käyneen puolisonsa rajan yli.
"Katriina oli alkanut alistua Johanin puhuessa päättävästi lähtöaikomuksestaan. Kun hän näki, että mahtavampi voima kuin hän antoi Johanille käskyn iroittaa kiinnitysköydet ja lähteä. Ja rakastipa Johan häntä kuinka suuresti tahansa, niin hän totteli, sillä laivuri on laivuri, ja häntä täytyy totella.
- Jos siellä on meri ja laivoja, niin purjehdin purjehtimasta päästyäni kunnes löydän sinut.
- Ja minä tähystelen.
- Kunnes laiva näkyy.
- Niin.
- Minusta tulee toisenlainen siellä ylhäällä. Tukevampi ja luotettavampi ja kätevämpi tekemään mitä tahansa.
- Tahtoisin mieluummin, että sinä olet sellainen kuin sinä olet. Muuten minä en ehkä tuntisi sinua."

Votiivilaiva, Degerbyn kirkko.

Lapasen sietämätön keveys

Kintaat tunnetaan suomalaisissa sanonnoissa. Kun viittaan kintaalla, en ole kiinnostunut. Kun joku asia on ihan kintaalla, se on juuri toteutumaisillaan, sillä hilkulla.
Olin syän kintaan peukalossa, sanoi äitini, kun pojat uudella mopolla kylille lähtivät

Kuolinilmoituksissakin luki taannoin, kuinka vainajaa jäivät kaipaamaan lapset ja lasten lapaset.

Jos joku ihminen on ihan lapanen, hän ei ole kuuluisa aloitekyvystään.

Ennen vanhaan uskottiin, että kun jonkin alueen rajaa punaisella, niin se suojaa pahalta. Sen takia lapanen aloitettiin usein punaisella raidalla ranteessa. Esimerkiksi Virossa vainajalle laitettiin lapaset käteen tai ainakin arkkuun mukaan. Morsian taas joutui neulomaan kymmeniä lapaspareja tärkeimmille häävieraille.

Lapasten aika ei ole ohi. Sen näkee kun, kun selailee netistä neuleblogeja. On perinteisiä kirjoneuleita, on kettukarkkilapasia (ja -sukkia), on kissakinnasta, on halloweenlapasta. Neuleblogien määrä on lähtenyt lapasesta, ja niiden sikiämistä saa seurata ihan tumput suorina. Myös lapaskirjoja ilmestyy jatkuvalla syötöllä. Sata perinnelapasta, Suuri kinnaskirja. Suuri lapaskirja, Perinteiset lapaset, Lapasten uudet kuosit...

Ja kaikkihan tuntevat suomalaisen kirjallisuuden klassikot Seitsemän lapasta, sotaromaanin Tuntematon lapanen ja Lapastalon salissa.
Käännöskirjallisuuden lapashelmiä taas ovat Taru Lapasten Herrasta, Lapasen sietämätön keveys, Vanhus ja lapanen sekä 1930-luvulla Neuvostoliitossa ilmestynyt, kohuttu ja sensuroitu Lapanen saapuu Moskovaan.

Eikä politiikkaa ilman lapasta. Saksassa ilmestyi 1930-luvulla surullisenkuuluisa manifesti Mein Strumpf. Ei kun anteeksi, sehän onkin sukka eikä lapanen. Taitaa olla aika lyödä hanskat tiskiin.

Seksisodasta seksiturismiin - anna mun kaikki kestää

Jaapati jaa, ehkä nyt on kirjoitettu ja kustannettu viimeiset sotavuosia käsittelevät romaanit, pohti kirjallisuudentutkija Juhani Niemi about 1980-luvulla kirjoittamassaan Viime sotien kirjat -teoksessa, joka analysoi Suomessa ilmestynyttä sotakirjallisuuta. Luin opuksen muistaakseni toissa kesänä.
Miten väärässä tutkijakin voi olla! Joka kirjasyksy toista maailmansotaa käsittelevä historia- ja fiktiokirjallisuus täyttää hyllyt, niin ettei muuta tunnu sekaan sopivan. Paitsi laihdutusoppaita.

Talvisodan muistomerkki - kivipelto Raatteen tiellä Suomussalmella.

Niemen kirjan luettuani aloin kaivata kirjaa, joka käsittelee uudempaa sotakirjallisuutta.
Kirjailijakaarti on ymmärrettävästi vaihtunut: nyt sodasta kirjoittaa ns. kolmas sukupolvi - sota-ajan eläneiden lastenlapset. Myös moni nainen on tarttunut teemaan.

Haa, rukouksiini on vastattu, riemastuin kun löysin uutukaisen Sodan muisti -kirjan. Sen on kirjoittanut informaatikko ja kirjallisuudentutkija Marita Hietasaari.
Tuoreet sotaa käsittelevät kirjat ovat löytäneet aiheita, jotka nousevat pintaan, kun taisteluiden kumu on hiljentynyt ja pöly laskeutunut. Aiheita, joista on pitänyt puhua hiljaa ja rivien välistä. Millaista oli kotirintamalla? Miten sodan tapahtumat vaikuttivat lasten jokapäiväiseen elämään? Mikä oli seksuaalivähemmistöjen tilanne kentässä ja kasarmeilla?

Oma lukunsa oli Lappi. Lapissa oli jatkosodan aikana paljon saksalaisia sotilaita, elämä oli epävarmaa päivästä toiseen selviämistä - ja ihmissuhteiden koukeroita. Suomalaisnaisten ja saksalaissotilaiden romanssit päättyivät enimmäkseen traagisesti ja niitä paheksuttiin syvästi. Kun kohtalo vielä kääntyi sellaiseksi, että saksalaiset joukot lähtivät Lapista poltetun maan taktiikalla, katkeruus oli suuri. Syntipukeiksi ja sylkykupeiksi päätyivät tietysti naiset, jotka olivat heilastelleet vierasmaalaisten kanssa. Heitä häväistiin ja halveksittiin. Suhteista syntyneet lapset saivat maksaa kovan hinnan. Asia oli arka vielä 1980-luvulle asti, Hietasaari kirjoittaa.

Minua on aina hämmentänyt  vaikenemisen kulttuuri, joka liittyi sodan tuomiin menetyksiin. Sotaleskien piti kärsiä vaieten. Heitä saatettiin katkerasti kadehtia niistä vähäisistä korvauksista, joita he saivat. Sotaorpojen piti olla hiljaa. Ruotsiin lähetettyjen sotalasten piti olla hiljaa.
Ja saksalaisten kanssa kimpanneita naisia sai halveksia oikein urakalla.
Onko syynä omahyväisyys - että voi kiitos sentään, kun minä en ikinä olisi voinut käyttäytyä noin tyhmästi? Vai oliko syynä alitajuntainen pelko, että ehkä minullekin olisi voinut käydä noin? Ja sen pelon voi hätäpäissään kääntää halveksunnaksi?

Surkuhupaisaa on, että sama asetelma toistuu tänäänkin. Nyt saa nolata naisia, jotka työskentelevät turvapaikanhakijoiden parissa. No joo joo. Osa meistä vapaaehtoisista tai työntekijöistä on liikkeellä auttamisenhalusta, osa on toivonut löytävänsä kumppanin, osa löysi ihan pyytämättä ja yllätyksenä. So what? Aika luonnollista. Niin että kiitos vaan sanavalinnoistanne, Viitasaaren suuri poika Teuvo Hakkarainen ja Perussuomalaisten Suomenuutiset.
– Kylien poikamiehet jäivät nuolemaan näppejään, kun vähätkin naiset houkuteltiin vastaanottokeskuksiin. Se oli yhteiskunnan maksamaa seksiturismia, jossa suomalainen jätkä maksoi sen, mikä järjestettiin Lähi-Idästä. Niiden tarkoituksena on vaihtaa miespuolinen väestö ”suvakkien” toimesta.

Pojat pojat, koettakaa jo tulla tälle vuosituhannelle.

Ps. Minä alan jo odottaa suurta maahanmuuttajaromaania. Sitä jossa kerrotaan kipeät tarinat hajonneista perheistä, pelottavasta matkasta, josta kaikki eivät selvinneet, pikkuhiljaisesta maan kamaran löytymisestä. Ehkä suuri suomalainen lukijakuntakin voisi tulla tälle vuosituhannelle ja avautua tämän päivän elämälle. Vai onko meillä vielä niin paljon sotiemme menneisyyttä perkaamatta? En tiedä.

Tämän kukkahattupipareiden kuvan jaoin yhdessä maahanmuutokriittiessssä
keskusteluketjussa ja kerroin, että on käyty vastaanottokeskuksessa piparia
jakamassa. On on, joulun alla leivottiin nuorten kanssa. Saamieni kommentien
kärttyisyys säikäytti :)