Lapasen sietämätön keveys

Kintaat tunnetaan suomalaisissa sanonnoissa. Kun viittaan kintaalla, en ole kiinnostunut. Kun joku asia on ihan kintaalla, se on juuri toteutumaisillaan, sillä hilkulla.
Olin syän kintaan peukalossa, sanoi äitini, kun pojat uudella mopolla kylille lähtivät

Kuolinilmoituksissakin luki taannoin, kuinka vainajaa jäivät kaipaamaan lapset ja lasten lapaset.

Jos joku ihminen on ihan lapanen, hän ei ole kuuluisa aloitekyvystään.

Ennen vanhaan uskottiin, että kun jonkin alueen rajaa punaisella, niin se suojaa pahalta. Sen takia lapanen aloitettiin usein punaisella raidalla ranteessa. Esimerkiksi Virossa vainajalle laitettiin lapaset käteen tai ainakin arkkuun mukaan. Morsian taas joutui neulomaan kymmeniä lapaspareja tärkeimmille häävieraille.

Lapasten aika ei ole ohi. Sen näkee kun, kun selailee netistä neuleblogeja. On perinteisiä kirjoneuleita, on kettukarkkilapasia (ja -sukkia), on kissakinnasta, on halloweenlapasta. Neuleblogien määrä on lähtenyt lapasesta, ja niiden sikiämistä saa seurata ihan tumput suorina. Myös lapaskirjoja ilmestyy jatkuvalla syötöllä. Sata perinnelapasta, Suuri kinnaskirja. Suuri lapaskirja, Perinteiset lapaset, Lapasten uudet kuosit...

Ja kaikkihan tuntevat suomalaisen kirjallisuuden klassikot Seitsemän lapasta, sotaromaanin Tuntematon lapanen ja Lapastalon salissa.
Käännöskirjallisuuden lapashelmiä taas ovat Taru Lapasten Herrasta, Lapasen sietämätön keveys, Vanhus ja lapanen sekä 1930-luvulla Neuvostoliitossa ilmestynyt, kohuttu ja sensuroitu Lapanen saapuu Moskovaan.

Eikä politiikkaa ilman lapasta. Saksassa ilmestyi 1930-luvulla surullisenkuuluisa manifesti Mein Strumpf. Ei kun anteeksi, sehän onkin sukka eikä lapanen. Taitaa olla aika lyödä hanskat tiskiin.

Sydän kintaan peukalossa

Arjen käsitöistä liikuttavimpia ovat mielestäni lapaset. Siis kintaat. Tai rasat. Tai vanttuut. Tai tumput. Varsinkin ne kirjoneuleiset. Sydämeni sykähtää, kun näen bussissa nuorilla opiskelijoilla perinteiset lapaset – ihanaa, halpatuontihanskat eivät ole vielä jyränneet villaisia kädenlämmikkeitä, joiden jokaiseen silmukkaan on keskitytty, jokaiseen silmukkaan on kiedottu rakkautta ja välittämistä.

Kintaat tunnetaan suomalaisissa sanonnoissa. Kun viittaan kintaalla, en kiinnostu puheena olevasta asiasta.
Kun joku ihan kintaalla, asia on juuri valmistumaisillaan tai onnistumaisillaan, sillä hilkulla.
Äitini käytti usein sanontaa ”olin syän kintaan peukalossa” - toisin sanoen häntä jännitti ja pelotti jonkin asian takia.

Itsenäni huvittaa tavattomasti ladontavirhe, joka oli lipsahtanut kuolinilmoitukseen: vainajaa jäivät kaipaamaan lapset ja lastenlapaset. Ilmeisesti nämä lapset hukkasivat lapasiaan tuon tuostaan?

En ole viime aikoina juuri ehtinyt kirjokintaita tekemään, ja nolona on myönnettävä, että omat lapsenikin kinnasti oma äitini. Sori siitä.
Sen sijaan olen suunnitellut ja neulonut Konneveden kirkon seinäkuvioista muokatun kirkkolapasen.

Konneveden kirkkolapanen sai kuvionsa kirkon seinäkuvioista.

Uusinta tuotantoa ovat tashakor-lapaset, joissa siis lukee darin kielellä tashakor – kiitos. Ne kuvaavat kiitollisuuttani, kun olen saanut tutustua turvapaikanhakijanuoriin. Ne ovat myös pieni silmänisku lapsena lukemilleni Tuhannen ja yhden yön saduille. Yksi satu kertoi tytöstä, joka kaapattiin vieraan heimon mukaan. Hän kutoi siellä kauniin maton, joka lähetettiin hänen kotiväelleen. Reunakuvioksi neuvokas tyttö kutoi tekstin, josta saattoi lukea, missä hän on ja mitä hänelle oli tapahtunut. Tekstiviestin saatuaan veljet tulivat noutamaan hänet takaisin kotiin.

Kiitos - tashakor. Neulottu Novitan uudesta Naisten Pankin langasta.
Huomaa punainen aloitus - suojaa pahalta, kuten ennen uskottiin.

Vähän aikaa sitten löysin kirjastosta ihanan kuvakirjan, joka esittelee vanhoja virolaisia kirjoneulemalleja. Reet Piri on koonnut Suuren kinnaskirjan Viron kansallismuseon kokoelmista. Valinnanvaraa on ollut, sillä kokoelmissa on peräti 5000 kinnasparia.
Kintaiden historia Virossa ulottuu pronssikaudelle asti. Ensin tehtiin neulakintaita, sitten muotiin tulivat viidellä puikolla neulotut kintaat. Kirjontakuvioiden uskottiin suojelevan pahalta.
- Kolmiokuvio suojasi naistentaudeilta. Vatsakipua hoidettiin panemalla lapasen sisään kauraa ja painelemalla sillä vatsaa yhdeksän kertaa. Eläinten sairastaessa upotettiin vasemman käden lapanen veteen ja roiskuteltiin sillä takaa eteenpäin kolme tai yhdeksän kertaa, Reet Piri kertoo.
Uskomuksen mukaan paha ei pääse tunkeutumaan punaisen ympäröimälle alueelle. Niinpä oli viisasta neuloa punainen raita heti lapasen ranneosan aloikkeeksi.
Perinteiset virolaislapaset neulottiin ohuesta langasta pienillä, yhden tai puolentoista numeroisilla puikoilla. Tallinnan käsityöläistoreilla kansanomaisten lapasten perinne elää ja kukoistaa edelleen.

Hääkintaita piti neuloa kymmenittäin, sillä ne olivat tärkeä lahja. Kintailla oli myös merkitystä kosinnassa.

- Mies sai luvan tulla kosimaan, jos puhemiehen tuoma viinapullo juotiin tyhjäksi ja puhemies lähetettiin takaisin kintaiden kanssa, Piri kertoo.

(Siis ihan toisin päin kuin rukkasten saanti? Hämmentävä tieto. Monilla germaanisilla kansoilla on ollut tapana antaa käsineet lahjaksi tehtäessä sopimuksia, joihin kihlatkin kuuluivat. Jos käsineet palautettiin, se tarkoitti kosinnan hylkäämistä. Tapa juontaa juurensa jo keskiajalta, jolloin käsineiden antaminen merkitsi karkotusta ja niiden heittäminen ystävyyden irtisanomista, kertoo Kotus.)

Vainaja saatetiin tuonpuoleiseen lapaskäsin aina 1900-luvulle asti, mutta sen jälkeenkin arkkuun saatettiin laittaa kinnaspari mukaan. Kintaaseen neulottu punainen lanka symboloi uhrieläimen verta. Arkuntekijä, haudankaivaja ja arkuntakantaja piti myös varustaa neulotuin kintain.

Googlailin suomalaisen lapasperinteen perään ja löysinkin tiedon kirjasta, joka on ilmestynyt vuonna 1947: Eeva Haaviston Sata suomalaista kuviokudinmallia. Lienee seuraaaksi pyydystettävä kirja.

Älyvaate hoi, älä jätä!

Nykyään pitää olla huolestunut siitä, että lapset ja nuoret viettävät kaiken aikansa jonkin älylaitteen kimpussa, somettavat silmät ristissä älypuhelimillaan, tapsuttavat etusormella padia tai tablettia ihan pelimaailmoissaan. Mitenkähän niiden todellisuudentajun kanssa oikein käy?

Aikuisillahan ei tietenkään ole mitään vaaraa siitä, että koneiden ja laitteiden kanssa vietetty aika vaikuttaisi aivotoimintaan ja maailman hahmottamiseen.

Paitsi. Ahkerana kaukosäätimen käyttäjänä olen huomannut, että yritän säätää ihmisiäkin ojentamalla television kaukosäädintä. Tai jotain olematonta ja kuvittelemaani palikkaa kädessäni. Jos ihminen puhuu liian kovaa, olen painamaisillani mute-nappia. Jos liian nopeasti, yritän keskeyttää puheen ja kelata taaksepäin… ääritapauksessa jopa laittasin pausen päälle muutamaksi tunniksi.
Ja kun huomaan pari-kolme kerrosta sitten tekemäni virheen neuleessa, etsin jostain lähettyviltä kumoa-nappia. Samoin jos kannan halkoja pinoon joka romahtaa - miksi pinoa ei saa takaisin painamalla cancel-toimintoa?

Työkaverin kanssa luimme lehdestä, että arkikäyttöön tarkoitetut älyvaatteet ovat ihan kynnyksellä.
- No just. Kohta sovitettava vaate sanoo vahingoniloisella äänellä kaupan rekissä, että älä kuvittele, että minä mahdun päällesi. Ei mene nappi kiinni ja ahterista ahdistaa. Ota suosiolla kahta numeroa suurempi vaate.
Tai että hahaa, minun on suunniteltu sinua 20 vuotta nuoremmalle käyttäjälle. Isojen tyttöjen joustokankaiset colleget ovat seuraavalla hyllyllä.

Kumoa edellinen toiminto -nappi pelastaisi monesta pulasta.



Kuin seinästä reväisty

Istun Konneveden kirkossa ensimmäisen adventtisunnuntain jumalanpalveluksessa. On aikaa katsella ympärille. Kappas, onpa tuo kuorin seinä hienosti maalattu.

Tilaisuuden jälkeen otan seinästä kuvan, sillä kuvio on alkanut muuttua mielessäni silmukoiksi. Kotona tulostan kuvan ja alan vähän piirustella. Mistähän löytyy 2 millimetrin ruutupaperia?

Konneveden kirkkolapanen on valmis! Sille on löytynyt neulojakin, konnevetinen neuloosiin parantumattomasti sairastunut nainen. Neulojasta ja lapasesta on tehty lehtijuttuja Keskisuomalaiseen, Konneveden kotiseutuyhdistyksen joululehteen, Kodin Pellervoon... Neuloosinainen teki samalla innolla muitakin paikkakuntien nimikkolapasia ja rakensi niistä näyttelyn viime kesänä Konnevedelle. Syksyllä lapanen oli  lapasnäyttelyssä Hankasalmella Villa Mathildassa. Minä aloin käsi poskella miettiä, millaiset olisivat Konginkankaan kirkkolapaset - ainakin siellä on hieno meandroskuvioinen ovenkahva. Siitäkö se lähtee?