Sydän kintaan peukalossa

Arjen käsitöistä liikuttavimpia ovat mielestäni lapaset. Siis kintaat. Tai rasat. Tai vanttuut. Tai tumput. Varsinkin ne kirjoneuleiset. Sydämeni sykähtää, kun näen bussissa nuorilla opiskelijoilla perinteiset lapaset – ihanaa, halpatuontihanskat eivät ole vielä jyränneet villaisia kädenlämmikkeitä, joiden jokaiseen silmukkaan on keskitytty, jokaiseen silmukkaan on kiedottu rakkautta ja välittämistä.

Kintaat tunnetaan suomalaisissa sanonnoissa. Kun viittaan kintaalla, en kiinnostu puheena olevasta asiasta.
Kun joku ihan kintaalla, asia on juuri valmistumaisillaan tai onnistumaisillaan, sillä hilkulla.
Äitini käytti usein sanontaa ”olin syän kintaan peukalossa” - toisin sanoen häntä jännitti ja pelotti jonkin asian takia.

Itsenäni huvittaa tavattomasti ladontavirhe, joka oli lipsahtanut kuolinilmoitukseen: vainajaa jäivät kaipaamaan lapset ja lastenlapaset. Ilmeisesti nämä lapset hukkasivat lapasiaan tuon tuostaan?

En ole viime aikoina juuri ehtinyt kirjokintaita tekemään, ja nolona on myönnettävä, että omat lapsenikin kinnasti oma äitini. Sori siitä.
Sen sijaan olen suunnitellut ja neulonut Konneveden kirkon seinäkuvioista muokatun kirkkolapasen.

Konneveden kirkkolapanen sai kuvionsa kirkon seinäkuvioista.

Uusinta tuotantoa ovat tashakor-lapaset, joissa siis lukee darin kielellä tashakor – kiitos. Ne kuvaavat kiitollisuuttani, kun olen saanut tutustua turvapaikanhakijanuoriin. Ne ovat myös pieni silmänisku lapsena lukemilleni Tuhannen ja yhden yön saduille. Yksi satu kertoi tytöstä, joka kaapattiin vieraan heimon mukaan. Hän kutoi siellä kauniin maton, joka lähetettiin hänen kotiväelleen. Reunakuvioksi neuvokas tyttö kutoi tekstin, josta saattoi lukea, missä hän on ja mitä hänelle oli tapahtunut. Tekstiviestin saatuaan veljet tulivat noutamaan hänet takaisin kotiin.

Kiitos - tashakor. Neulottu Novitan uudesta Naisten Pankin langasta.
Huomaa punainen aloitus - suojaa pahalta, kuten ennen uskottiin.

Vähän aikaa sitten löysin kirjastosta ihanan kuvakirjan, joka esittelee vanhoja virolaisia kirjoneulemalleja. Reet Piri on koonnut Suuren kinnaskirjan Viron kansallismuseon kokoelmista. Valinnanvaraa on ollut, sillä kokoelmissa on peräti 5000 kinnasparia.
Kintaiden historia Virossa ulottuu pronssikaudelle asti. Ensin tehtiin neulakintaita, sitten muotiin tulivat viidellä puikolla neulotut kintaat. Kirjontakuvioiden uskottiin suojelevan pahalta.
- Kolmiokuvio suojasi naistentaudeilta. Vatsakipua hoidettiin panemalla lapasen sisään kauraa ja painelemalla sillä vatsaa yhdeksän kertaa. Eläinten sairastaessa upotettiin vasemman käden lapanen veteen ja roiskuteltiin sillä takaa eteenpäin kolme tai yhdeksän kertaa, Reet Piri kertoo.
Uskomuksen mukaan paha ei pääse tunkeutumaan punaisen ympäröimälle alueelle. Niinpä oli viisasta neuloa punainen raita heti lapasen ranneosan aloikkeeksi.
Perinteiset virolaislapaset neulottiin ohuesta langasta pienillä, yhden tai puolentoista numeroisilla puikoilla. Tallinnan käsityöläistoreilla kansanomaisten lapasten perinne elää ja kukoistaa edelleen.

Hääkintaita piti neuloa kymmenittäin, sillä ne olivat tärkeä lahja. Kintailla oli myös merkitystä kosinnassa.

- Mies sai luvan tulla kosimaan, jos puhemiehen tuoma viinapullo juotiin tyhjäksi ja puhemies lähetettiin takaisin kintaiden kanssa, Piri kertoo.

(Siis ihan toisin päin kuin rukkasten saanti? Hämmentävä tieto. Monilla germaanisilla kansoilla on ollut tapana antaa käsineet lahjaksi tehtäessä sopimuksia, joihin kihlatkin kuuluivat. Jos käsineet palautettiin, se tarkoitti kosinnan hylkäämistä. Tapa juontaa juurensa jo keskiajalta, jolloin käsineiden antaminen merkitsi karkotusta ja niiden heittäminen ystävyyden irtisanomista, kertoo Kotus.)

Vainaja saatetiin tuonpuoleiseen lapaskäsin aina 1900-luvulle asti, mutta sen jälkeenkin arkkuun saatettiin laittaa kinnaspari mukaan. Kintaaseen neulottu punainen lanka symboloi uhrieläimen verta. Arkuntekijä, haudankaivaja ja arkuntakantaja piti myös varustaa neulotuin kintain.

Googlailin suomalaisen lapasperinteen perään ja löysinkin tiedon kirjasta, joka on ilmestynyt vuonna 1947: Eeva Haaviston Sata suomalaista kuviokudinmallia. Lienee seuraaaksi pyydystettävä kirja.