Lapasen sietämätön keveys

Kintaat tunnetaan suomalaisissa sanonnoissa. Kun viittaan kintaalla, en ole kiinnostunut. Kun joku asia on ihan kintaalla, se on juuri toteutumaisillaan, sillä hilkulla.
Olin syän kintaan peukalossa, sanoi äitini, kun pojat uudella mopolla kylille lähtivät

Kuolinilmoituksissakin luki taannoin, kuinka vainajaa jäivät kaipaamaan lapset ja lasten lapaset.

Jos joku ihminen on ihan lapanen, hän ei ole kuuluisa aloitekyvystään.

Ennen vanhaan uskottiin, että kun jonkin alueen rajaa punaisella, niin se suojaa pahalta. Sen takia lapanen aloitettiin usein punaisella raidalla ranteessa. Esimerkiksi Virossa vainajalle laitettiin lapaset käteen tai ainakin arkkuun mukaan. Morsian taas joutui neulomaan kymmeniä lapaspareja tärkeimmille häävieraille.

Lapasten aika ei ole ohi. Sen näkee kun, kun selailee netistä neuleblogeja. On perinteisiä kirjoneuleita, on kettukarkkilapasia (ja -sukkia), on kissakinnasta, on halloweenlapasta. Neuleblogien määrä on lähtenyt lapasesta, ja niiden sikiämistä saa seurata ihan tumput suorina. Myös lapaskirjoja ilmestyy jatkuvalla syötöllä. Sata perinnelapasta, Suuri kinnaskirja. Suuri lapaskirja, Perinteiset lapaset, Lapasten uudet kuosit...

Ja kaikkihan tuntevat suomalaisen kirjallisuuden klassikot Seitsemän lapasta, sotaromaanin Tuntematon lapanen ja Lapastalon salissa.
Käännöskirjallisuuden lapashelmiä taas ovat Taru Lapasten Herrasta, Lapasen sietämätön keveys, Vanhus ja lapanen sekä 1930-luvulla Neuvostoliitossa ilmestynyt, kohuttu ja sensuroitu Lapanen saapuu Moskovaan.

Eikä politiikkaa ilman lapasta. Saksassa ilmestyi 1930-luvulla surullisenkuuluisa manifesti Mein Strumpf. Ei kun anteeksi, sehän onkin sukka eikä lapanen. Taitaa olla aika lyödä hanskat tiskiin.