Näytetään tekstit, joissa on tunniste Maahanmuutto. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Maahanmuutto. Näytä kaikki tekstit

perjantai 4. marraskuuta 2016

Seksisodasta seksiturismiin - anna mun kaikki kestää

Jaapati jaa, ehkä nyt on kirjoitettu ja kustannettu viimeiset sotavuosia käsittelevät romaanit, pohti kirjallisuudentutkija Juhani Niemi about 1980-luvulla kirjoittamassaan Viime sotien kirjat -teoksessa, joka analysoi Suomessa ilmestynyttä sotakirjallisuuta. Luin opuksen muistaakseni toissa kesänä.
Miten väärässä tutkijakin voi olla! Joka kirjasyksy toista maailmansotaa käsittelevä historia- ja fiktiokirjallisuus täyttää hyllyt, niin ettei muuta tunnu sekaan sopivan. Paitsi laihdutusoppaita.


Talvisodan muistomerkki - kivipelto Raatteen tiellä Suomussalmella.


















Niemen kirjan luettuani aloin kaivata kirjaa, joka käsittelee uudempaa sotakirjallisuutta.
Kirjailijakaarti on ymmärrettävästi vaihtunut: nyt sodasta kirjoittaa ns. kolmas sukupolvi - sota-ajan eläneiden lastenlapset. Myös moni nainen on tarttunut teemaan.

Haa, rukouksiini on vastattu, riemastuin kun löysin uutukaisen Sodan muisti -kirjan. Sen on kirjoittanut informaatikko ja kirjallisuudentutkija Marita Hietasaari.
Tuoreet sotaa käsittelevät kirjat ovat löytäneet aiheita, jotka nousevat pintaan, kun taisteluiden kumu on hiljentynyt ja pöly laskeutunut. Aiheita, joista on pitänyt puhua hiljaa ja rivien välistä. Millaista oli kotirintamalla? Miten sodan tapahtumat vaikuttivat lasten jokapäiväiseen elämään? Mikä oli seksuaalivähemmistöjen tilanne kentässä ja kasarmeilla?

Oma lukunsa oli Lappi. Lapissa oli jatkosodan aikana paljon saksalaisia sotilaita, elämä oli epävarmaa päivästä toiseen selviämistä - ja ihmissuhteiden koukeroita. Suomalaisnaisten ja saksalaissotilaiden romanssit päättyivät enimmäkseen traagisesti ja niitä paheksuttiin syvästi. Kun kohtalo vielä kääntyi sellaiseksi, että saksalaiset joukot lähtivät Lapista poltetun maan taktiikalla, katkeruus oli suuri. Syntipukeiksi ja sylkykupeiksi päätyivät tietysti naiset, jotka olivat heilastelleet vierasmaalaisten kanssa. Heitä häväistiin ja halveksittiin. Suhteista syntyneet lapset saivat maksaa kovan hinnan. Asia oli arka vielä 1980-luvulle asti, Hietasaari kirjoittaa.

Minua on aina hämmentänyt  vaikenemisen kulttuuri, joka liittyi sodan tuomiin menetyksiin. Sotaleskien piti kärsiä vaieten. Heitä saatettiin katkerasti kadehtia niistä vähäisistä korvauksista, joita he saivat. Sotaorpojen piti olla hiljaa. Ruotsiin lähetettyjen sotalasten piti olla hiljaa.
Ja saksalaisten kanssa kimpanneita naisia sai halveksia oikein urakalla.
Onko syynä omahyväisyys - että voi kiitos sentään, kun minä en ikinä olisi voinut käyttäytyä noin tyhmästi? Vai oliko syynä alitajuntainen pelko, että ehkä minullekin olisi voinut käydä noin? Ja sen pelon voi hätäpäissään kääntää halveksunnaksi?

Surkuhupaisaa on, että sama asetelma toistuu tänäänkin. Nyt saa nolata naisia, jotka työskentelevät turvapaikanhakijoiden parissa. No joo joo. Osa meistä vapaaehtoisista tai työntekijöistä on liikkeellä auttamisenhalusta, osa on toivonut löytävänsä kumppanin, osa löysi ihan pyytämättä ja yllätyksenä. So what? Aika luonnollista. Niin että kiitos vaan sanavalinnoistanne, Viitasaaren suuri poika Teuvo Hakkarainen ja Perussuomalaisten Suomenuutiset.
– Kylien poikamiehet jäivät nuolemaan näppejään, kun vähätkin naiset houkuteltiin vastaanottokeskuksiin. Se oli yhteiskunnan maksamaa seksiturismia, jossa suomalainen jätkä maksoi sen, mikä järjestettiin Lähi-Idästä. Niiden tarkoituksena on vaihtaa miespuolinen väestö ”suvakkien” toimesta.

Pojat pojat, koettakaa jo tulla tälle vuosituhannelle.

Ps. Minä alan jo odottaa suurta maahanmuuttajaromaania. Sitä jossa kerrotaan kipeät tarinat hajonneista perheistä, pelottavasta matkasta, josta kaikki eivät selvinneet, pikkuhiljaisesta maan kamaran löytymisestä. Ehkä suuri suomalainen lukijakuntakin voisi tulla tälle vuosituhannelle ja avautua tämän päivän elämälle. Vai onko meillä vielä niin paljon sotiemme menneisyyttä perkaamatta? En tiedä.




Tämän kukkahattupipareiden kuvan jaoin yhdessä maahanmuutokriittiessssä
keskusteluketjussa ja kerroin, että on käyty vastaanottokeskuksessa piparia
jakamassa. On on, joulun alla leivottiin nuorten kanssa. Saamieni kommentien
kärttyisyys säikäytti :)

maanantai 22. helmikuuta 2016

Projisoinnin hullut päivät

ME HEISTÄ

Tervetuloa
On ne niin ihania, jotenkin söpösti erilaisia. Tuuhea tumma tukka, tummat silmät, joista voi lukea surua, kärsimystä ja ikävää. Voi pystyisinpä tietämään, mitä kaikkea he ovat kokeneet, mutta kun ei ole sitä yhteistä kieltä, vielä. Ja  he ovat niin kohteliaita ja hymyileviä - aukovat ovia ja tervehtivät ystävällisesti. Miten voi olla, että joku saattaa heitä vainota. Olisipa taikasauva, niin taikoisin heille rauhan kotimaahan, sinnehän he joka tapauksessa haluavat mennä, kun sota joskus loppuu.  Ja jos eivät pääse, niin kouluttautuvat meillä lääkäreiksi ja insinööreiksi. Ja heidän joukossaan on niin monta valmista taiteilijaakin - on valokuvaajaa, piirtäjää, tanssijaa, laulajaa.
Kukaan suomalainen ei ole ollut minulle niin kohtelias kuin nuo meidän turvapaikanhakijat. Kiltit söpöläiset.

Ne jyrää meitin
Nyt ne tulee. Huijarit ja terroristit, ei ne mitään turvapaikkaa tartte, olisivat jääneet puolustamaan omaa maataan. Eivät ole oikeita miehiä tuommoset, meillä miehet osallistuivat talvisotaan.
Ovat vaan kuulleet, että Suomessa niille annetaan asunnot, naiset ja puhelimet. Hakevat sossusta uusia ja kalliita takkeja ja telkkareita. Kyllä ne selittää osaa, ja vaatia.
Pommi niillä on taskussa jo tänne tullessa. Vähän aikaa ovat ihmisiksi, ja sitten se alkaa. Ählämit islamisoivat tämän maan, jos me emme puolusta Suomea ja suomalaisia arvoja. Naiset eivät saa enää kävellä ulkona, uimaan ei uskalla mennä. Ensi kesänä se nähdään, mitä tarkoittaa kun lähi-itäläiset karvaranteet tulivat tänne, raiskausaalto on tiedossa. Eivät matut sopeudu meidän kulttuuriin. Keskenään tuntuvat tappelevan niissä vastaanottokeskuksissa, poliisia tarvitaan joka ilta.


Miten niitä voi kukaan vainota, kun ne laittavat niin
hyvää ruokaakin. Ravintolapäivän afgaanikeittoa lautasella




 














ME MEISTÄ

Roskaväki möyhää
Käsittämätöntä, miten rasistit ovat valloittaneet kaiken keskustelun. Kaikkialla ne luovat uhkakuvia ja levittelevät MVlehden valheita. Ottaisivat selvää asioista, mutta kun eihän ne osaa edes lukea. Elämäm koululaiset ja isämmaam puolustajat. Tässä maassa on sentään mahdollisuuksia käydä kouluja ja hankkia tietoja. Ja Odinin sotilaat! Ei minun kotikaupungissani! Natseja. Sekokännistä porukkaa, joilla ei ole sivistystä eikä pätkääkään kykyä asettua toisen ihmisen asemaan.
Enkä ymmärrä, minkä takia ne sotkee aina maahanmuuttajat ja seksin toisiinsa. Ihan kuin ihminen ei voisi auttaa toista ihmistä ilman, että tavoitteena olisi päätyä sen kanssa sänkyyn. Mitähän tuo ajatuskulku kertoo niiden omista toiveista?
Tämä ei kuulkaa ole minun Suomeni.


Suvakit mädättävät isämmaan
Tässä maassa on tarpeeksi omiakin köyhiä. Vanhukset jätetään heitteille, mutta matuille jaetaan rahaa ja annetaan mitä ne vaan pyytävät. Suvakit ja mokuttajat elättäkööt itse omilla rahoillaan matut, jos ne niitä tänne haluaa. Siinä saavat kaikki puutteessa olevat lähiövalaatkin seksiä, vaan mahtaa ne yllättyä, kun sillä mahmudilla on jo kolme vaimoa Irakissa.
Suvakit on olevinaan hyviä ihmisiä, kaikkia pitää rakastaa ja suvaita, mutta ei aitoa suomalaista. Valehtelevat ja pimittävät matujen rikoksia. Matu jos raiskaa, niin se on onneton yksittäistapaus. Sattuispa semmonen kulttuuririkastus joskus niiden omalle kohdalle.
Ei ole minun Suomeni semmonen kuin suvakkimokuttaja haluaa.



Hei ihmiset, jos vaikka kuunneltais toisiamme?
  
(Projektio eli sijoittaminen on psykologian ja psykiatrian käsite, jolla tarkoitetaan omien mielensisältöjen heijastamista toiseen ihmiseen tai muuhun ulkoiseen kohteeseen. Projektio kuuluu ns. defenssimekanismeihin.  Asianosainen ei välttämättä ole tietoinen projektiostaan eikä oivalla, että hän havainnoi omaa psyykkistä todellisuuttaan ikään kuin se olisi objektiivista todellisuutta. Kyseiset mielensisällöt koetaan usein torjuttaviksi, ja ne saattavat ärsyttää tai ahdistaa asianosaista itseään. Myös toiveita ja unelmia voidaan projisoida. Lähde: Wikipedia) 



Niin moni asia meitä yhdistää. Lopulta me olemme maahanmuuttajia kaikki.





sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Herää laiska nukkumasta

Muistan sen lukion uskonnonopen kolmesta asiasta.
Ensiksi siitä, kun hän tuli laittaneeksi takkinsa luokan puiseen karttatelineeseen. (Muistattehan, sellaiseen puiseen, jota pystyi laskemaan kartan siihen laittamista varten ja nostamaan ylös, jotta kaikki näkisivät auki rullatun kartan.) Eipä aikaakaan kun pojanvelmut hiissasivat karttatelineen ylös, niin että opettajan takki kiikkui luokan katonrajassa.
Toiseksi siitä, että ikääntynyt opettaja lipsautti "Jumalalle ei mikään ole mahdollista". Sopii olettaa, että tarkoitti jotain muuta.

Kolmanneksi muistan hänet siitä, kun hän totesi - jo silloin auvoisella... hmmm... 70-luvulla, että jonain päivänä maapallon se väestönosa, joka on jäänyt omaisuuden jaossa heikommalle osalle, tulee ja vaatii oman ohtinansa. 



Tässä niitä tulijoiden matkalaukkuja. (Ei kun tämä kuva on Tallinnasta
miehitysmuseosta.)


















On ollut laiskan mukavaa ja välillä helppoakin unohtaa tuo ennustus. On ollut mukavaa, kun elintaso on mahdollistanut yksityisautoilun, lomamatkailun, työpöydällä pörisevän tietokoneen, kameran, kännykän...
Ainahan sitä valituksen aihettakin on. Jos olisin vähän rikkaampi, olisin ostanut järjestelmäkameran, jonka tyyppimerkissä olisi ollut yksi nolla vähemmän ja hinnassa yksi nolla enemmän. Naapurilla on uudempi auto. Kännykkämallia ei pysty vaihtamaan joka vuosi. Sekä tietokonetta että kännykkää voin käyttää pääasiallisesti hyvällä omallatunnolla, unohtaen sen, että niissä tarvittavien raaka-aineiden vuoksi jossain päin maailmaa - esimerkiksi Kongossa - käydään veristä sotaa. Ja että niitä louhivat pienet lapset. Ajattelun sijasta tyydyn valittamaan nettiyhteyksien hitautta. Jotkut käyttävät aikansa ajattelun sijasta vihapuheiden ja valheiden levittämiseen. On meitä niin moneen junaan.

Viime syksyn jälkeen, kun pakolaisten määrä yllätti Euroopan, unohtaminen ei ole enää ottanut onnistuakseen. Kuin elämäni tähänastinen normaali olisi ollut unta, josta heräsin nyt reaalimaailmaan. 


Mitä lie tulossa, sitä ei voi tietää. Ovatko tähänastiset pakolaismäärät vain tulevien kansainvaellusten alkua? Mikä muuttuu, kenen elämässä, mihin suuntaan?
 

Seuraava rinnastus voi olla ja todennäköisesti onkin tyrmäävä. Voin saada moitteita natsikortin käytöstä. Siitä huolimatta.
Varsovan gheton juutalaismiesten mielestä tilanne näytti pahalta (ja olikin). Miehet kokoontuivat puimaan nyrkkiä Jumalalle: Miksi et auta? Liekö sinua edes olemassa?
Kunnes eräs miehistä huomasi: hei kaverit, kello on niin paljon, että lopetetaan tämä kokous, on aika lähteä synagogaan rukoilemaan.


Muutoksen ja murroksen edessä meitäkin saattaa hirvittää. Entä jos niitä muukalaisia tulee vielä lisää? Miten meidän käy?
Miten käy niiden turvapaikanhakijoiden, jotka ovat jo täällä, mutta jotka eivät tule saamaan oleskelulupaa?
Kenpä tietää. Tällä hetkellä on silti tärkeintä olla ihminen ja ystävä heille, jotka ovat nyt keskuudessamme ja joille pystymme ystävällisyyttä osoittamaan.


Mitä sitä ihminen hätäpäissään ottaakaan mukaansa, kun lähtee äkisti
kotoaan? Muun muassa leipäjuuren. Tämä on Riian Miehitysmuseosta.


maanantai 31. elokuuta 2015

Je suis #suvakki - vai sittenkin #rasisti?

Olen tässä suunnitellut, että teetän itselleni paidan, jossa lukee Je suis #suvakki. Suvakkihan on se sellainen löysästi ajatteleva sinisilmä, joka suosii mamuja omien maanmiestensä kustannuksella. Mitä oudompi ja eksoottisempi mamu, sen parempi suvakin mielestä. Lisäksi naispuoleinen suvakki jahtaa intohimoisesti mustan miehen... no sanotaan että mustaa makiaa. Varmaan ymmärrätte mitä tarkoitan.

Suvakki tulee adjektiivista suvaitsevainen, mikä puolestaan tulee verbistä suvaita. Kyllä nauratti, kun inkeriläinen tuttavamme sanoi venäläisestä puolisostaan, että "a Sergei niin suvahtoo lapsia". Siellä päin suvaitseminen vissiin merkitsee vieläkin vahvempaa tunnetta - tykkäämistä, ettei peräti rakastamista.

Mutta olenko minä aito suvakki? Olenko sittenkin rasisti? Näiden kiivaiden keskustelujen aikana kannattaa perata oman ajattelunsa pohjamudat, ennen kuin polskauttaa suorin vartaloin keskustelun aallokkoon ja alkaa sättiä ihmisiä, joita pitää vastapuolena tai peräti vihollisena.
Mitä minä suvaitsen? Missä kohtaa ajatusmaailmassani ja asenteissani tulee vastaan ajatuskulkuja, joita voi pitää selkeästi rasistisina? Millainen ihminen saa minut  vaivihkaa varmistamaan, että ööh, onkos se kukkaro enää taskussa ja kännykkä tallessa? Ja lykkäämään niitä huomaamatta syvemmälle taskun pohjille

 
No olethan sinä vähän erinäköinen kuin minä. Haittaakse?

























Rasismi taitaa kuulua ihmisluontoon - vieraan karsastaminen ja epäileminen. Liiallinen sinisilmäisyys voi koitua vaaraksi. Rasismia on varmasti kaikkialla. Me töllötämme mustaihoista (minun esimerkiksi tekisi kovasti mieli koskettaa jonkun afrotaustaisen mustaa kikkaratukkaa, kun se näyttää niin erilaiselta - sen on pakko myös tuntua eriltä). Afrikassa taatusti tuijotetaan valkonaamaa ja nauretaan sen omituisille tavoille ja osaamattomuudelle. Kerran valkotukkainen tyttäreni jäi japanilaisturistien piirittämäksi ja valokuvaamaksi Hämeenlinnan leikkipuistossa, eikä se tuntunut hänestä kivalta.
Kun myönnän, että minussa asuu taipumus rasismiin - ettei peräti pieni tai keskikokoinen rasisti - asiasta voi tehdä parannusta. 


Hei, miten täältä ajatusten vankilasta pääsee pois?



















Muistan, kun minä ja minun kaverini - ei kun nykyään pitää sanoa, että minun kanssani samassa kuplassa oleskelevat - olimme iloisia, kun USA valitsi presidentikseen Barack Obaman. Ajatella, musta presidentti! Me Setä Tuomon tupa ja Kuin surmaisi satakielen -kirjojen kyllästämät kukkahatut taputimme käsiämme  afrikkalaisessa työpajassa valmistetut kirjavat rannekorut kilisten. Nyt on rasismi voitettu! Tämä on käänne ihmiskunnalle!
Tuliko kenellekään mieleen, milloin meillä voisi olla presidenttiehdokkaana oman vähemmistömme edustaja - vaikkapa romani? Jos tuli, niin tuliko samanaikaisesti mieleen jo pari näppärää mannevitsiä? - Hai sie Putinin poika, puhuttaisi presidenttimme itänaapurin isäntää.


Nyt Suomessa on syntynyt katala tilanne. Meillä tapahtuu kaksi tosi ikävää asiaa yhtäaikaisesti. Tuloerot kasvavat, ja monen heikosti toimeentulevan elämä kurjistuu entisestään - samalla kun jotkut kärräävät omaisuuttaan verottajan ulottumattomiin. Ja sitten tämä pakolaisten huikea määrä samaan syssyyn. Johonkin mittaan asti voi ymmärtää katkeruutta, joka purkautuu maahanmuuttajia kohtaan. Yksi pilakuva havainnollisti tilannetta: Rikkaan eliitin edustaja kahmii pöydässä itselleen yhdeksän leipää ja jättää vähävaraiselle (pätkätyöläiselle?) yhden leivän. Ja sanoo sitten, että varo, tuo maahanmuuttaja tulee varastamaan leipäsi!
 
Suomalaisia johdetaan edestä. Hmmm. Talous- ja polittiisen eliitin pitäisi nyt johtaa edestä muutenkin kuin käymällä näyttämässä selfiekännykkäänsä (Stubb!) turvapaikanhakijoille vastaanottokeskuksessa. Luopua eduistaan, antaa omastaan, majoittaa turvapaikanhakijoita?