Paratiisiomenoita kallionkolossa

Äitini, joka pääsi kahta viikkoa vaille sadan vuuoden ikään, oli  lukuihminen. Hänen käsissään kuluivat niin tunnustetut klassikot kuin kioskirjallisuus (erityisesti muistan Zane Greyn Villin lännen kirjat). Arvostan sitä, että äiti luki meidän lasten kanssa lastenkirjoja, haukkapaloina muun muassa muumit ja Pekka Töpöhännät.

Myös isäni oli lukuihmisiä, jonka monen joulun joululahjat olivat Kalle Päätaloja tai Veikko Huovisia. Yhtenä jouluna isoveli sai lahjaksi John Steinbeckin Edenistä itään. Se oli hyvä joulu se.

Kun lapsena vinkaisin, että minulla ei ole mitään tekemistä, äiti antoi käteeni kirjan. Joskus se oli Vänrikki Stoolin tarinat, minkä jälkeen olin hurmiossa, kun pääsin kesälomalla  Iisalmen Koljonvirralle katsomaan Suomen sodan taistelupaikkoja ja muistomerkkejä.
Joskus se kirja oli Raamattu. Luomiskertomus ja Sananlaskujen kirja valikoituivat suosikeikseni.

Arvostan myös sitä, että äiti otti vastaan kirjasuosituksia. Keskustelimme paljon Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -kirjasta ja Andrus Kivirähkin Riihiukosta.
Äidin suosittelema Katriina jäi minulta äidin elinaikana lukematta, mutta paikkasin puutteen nyt, ikään kuin kunnianosoituksena äidilleni. Elämän hauskoja sattumuksia: kun aloin lukea Sally Salmisen kirjoittamaa kirjaa, Helsingin Sanomien Kuukausiliite julkaisi kirjailijasta pitkän artikkelin.  Juttu on valitettavasti maksumuurin takana.
EDIT: Noin vuosi sitten Seura-lehti julkaisi artikkelin Sally Salmisen poikkeuksellisesta elämästä.

Mantereen puolella syntynyt Katriina päätyy naimisiin Ahvenanmaalle merimiehen kanssa. Johan hurmasi hänet kauniilla puheillaan rehevästä saaresta, jossa on kauniita kartanoita ja paljon omenatarhoja. Toki oli, mutta ei Johanin pihassa. Nuoripari kulkee piskuisen saaren halki, Katriina ihastelee kartanoita ja odottaa, minkä polun päästä hänen tuleva kotinsa löytyy. Koti on pettymys: harmaa rähjäinen mökki aivan kylän laitamilla. Puutarhasta ei tietoakaan, omenoista puhumattakaan.

(Kuva Tommi Komulainen)

Tuossa hetkessä Katriina määritteli elämänsä koordinaatit uusiksi. Tähän on tultu, tässä ollaan, ja Johan on - ei nyt tahallaan valehtelija, mutta toimeton haaveksija, joka osteli laivatienesteillään turhakkeita.
Johan oli talvet laivalla, Katriina raatoi kotisaarellaan laivanvarustajien ja kapteenien palveluksessa saadakseen ruokaa kasvavalle perheelleen ja lehmälle, jonka hän vaivoin sai hankituksi. Haave omista omenapuistakin toteutui, kun Katriina kuljetti kotikallioiden koloon multaa pienen erän kerrallaaan.
Raamatun paratiisissa on omenapuu (tai sellaisenahan se esitetään), niin on Katriinallakin, vaikka paratiisi puuttuu. Jotain samaa on myös Tove Janssonin Muumipappa ja meri -kirjassa. Muumiperhe muuttaa saarelle, jonka kivenkoloihin mamma yrittää koota multaa ruusuja varten.

Katriina synnyttää neljä lasta. Ainoa tytär kuolee jo pienenä, pojat lähtevät isänsä jalanjäljissä merille. Poikien luonteet määrittävät heidän kohtalonsa. On huithapelia, haaveilijaa ja toteuttajaa. Poikani menettäneenä luin kaikissa syksyisissä eroissa hyvästit ja menetyksen pelon. Menetyksiin Katriina sai alistua.
Sally Salminen ei pelkästään kuvaa elämänkohtaloita, vaan esittää piikikkäitä huomioita epätasa-arvoisuudesta, köyhyydestä ja vallasta. Merimiesten vaimot ja lapset olivat halpaa työvoimaa kapteeneille ja laivanomistajille. Kuolemakaan ei tuonut tasa-arvoa, vaan köyhän lapset haudattiin niukkamultaiseen maahan, jossa mikään ei kasvanut. Rikkaat saivat leposijansa viljavasta mullasta, jonne sopi istuttaa kukkia.

Katriina ilmestyi vuonna 1936. Sally Salminen asui tuolloin New Yorkissa ja elätti itsensä piikomalla. Katriinan hän kirjoitti öisin. Ahvenanmaalaislähtöinen kirjailija sijoitti kirjaan osin oman sukunsa, osin oman synnyinkylänsä ihmiskohtaloita. Kirja singautti hänet maailmanmaineeseen ja tuotti hänelle pohjoismaisen romaanikilpailun voiton ja 50 000 markkaa.
Elämänsä loppuvuodet Sally Salminen asui Tanskassa puolisonsa Johannes Dührkopin kanssa. Omia lapsia he eivät saaneet, mutta he osittain adoptoivat vainotun juutalaisperheen pojan. Perheen vanhemmat pakenivat Ruotsiin ja jättivät pojan lapsettoman pariskunnan hoteisiin, kirjoittaa Tuija Pallaste Kuukausiliitteessä. Sally Salmisen ruotsinkielinen elämäkerta ilmestyy syyskuussa. Ylen kulttuuritoimitus valitsi sen edustamaan vuotta 1936 ohjelmasarjassa 101 kirjaa.
Ohjelmassa Katriinasta kertoo Juha Hurme, joka on suomentanut kirjan äskettäin. Ensimmäinen suomennos on aukusti Simojoen käsialaa

Suuri tuntematon, otsikoi Helsingin Sanomien Kuukausiliite artikkelin Sally
Salmisesta. Katriina ei suinkaan ollut hänen ainoa kirjansa.
Kirjoittamisen lisäksi Salminen oli kansalaisaktivisti, joka auttoi mm.
juutalaisperheistä natsivallan kynsistä.

Nykyisessä elämäntilanteessa, monen kuolemantapauksen kolhimana, luin liikuttuneena luvun, jossa Katriina saattelee heiveröiseksi käyneen puolisonsa rajan yli.
"Katriina oli alkanut alistua Johanin puhuessa päättävästi lähtöaikomuksestaan. Kun hän näki, että mahtavampi voima kuin hän antoi Johanille käskyn iroittaa kiinnitysköydet ja lähteä. Ja rakastipa Johan häntä kuinka suuresti tahansa, niin hän totteli, sillä laivuri on laivuri, ja häntä täytyy totella.
- Jos siellä on meri ja laivoja, niin purjehdin purjehtimasta päästyäni kunnes löydän sinut.
- Ja minä tähystelen.
- Kunnes laiva näkyy.
- Niin.
- Minusta tulee toisenlainen siellä ylhäällä. Tukevampi ja luotettavampi ja kätevämpi tekemään mitä tahansa.
- Tahtoisin mieluummin, että sinä olet sellainen kuin sinä olet. Muuten minä en ehkä tuntisi sinua."

Votiivilaiva, Degerbyn kirkko.

Ulisen autossa ääneen ja ajattelen tähteä

Nyt ne ovat pakanneet tavaransa. Edessä on pitkä matka. Kamelien nilkat naksuvat, hiekka pöllyää. Tähtinen taivas kaartuu öisen maiseman ylle. Matka on vaaroja täysi. Vielähän se yksi tähti näkyy, vielähän?

Raamatun kertomus itämaan tietäjistä, jotka lähtivät liikkeelle ennustusten ajamana, aikansa tieteeseen nojaten ja toivon perässä, koskettaa minua melkein syvemmin kuin virallinen jouluevankeliumi.

Että ihmiset saattoivatkin sanoa: katso tähteä, nyt pitää lähteä. Että heillä oli rohkeus ottaa ensimmäinen askel, jatkaa vaivalloista matkaa, vaikka taivas varmasti olikin välillä pilvessä, niin että siellä ei loistanut yhtäkään tähteä: taivaan kannen yli riekalehtavat pilvet kätkivät suunnan, piilottivat valon.
Lähtijöillä on enemmän toivoa kuin tietoa. Ehkä myös hitunen oman edun tavoittelua: jos olemme ensimmäisinä vastasyntynyttä kuningasta kumartamassa, voimme saada ystäviä, kunniaa ja vaikutusvaltaa.

Piparkakkuteokseni: Kolmen tietäjät kamelit lepäävät.

Kolmen tietäjän matkantekoon liittyvä ranskalainen joululaulu La marche des roi mages on pakko kuulla hyvissä ajoin ennen joulua. Aloitin tänään. Kuuntelin autossa siitä useita eri versioita. Pitkäveteinen laulunjolkotus, yksinkertainen sävelmä. Rytmi melkein pääosassa. Se on aina raastanut sielua, en pysty laulamaan mukana, koska itken.

Tänään itkin vielä enemmän. Ulisin. Minua pelottaa joulu. Muistan, kuinka kuuntelin yhtenä jouluaattona poikaseni kanssa keittiössä Raskasta joulua -CD:tä, tuttuja lauluja metallityyliin. Se oli sinä jouluna liki ainoa jouluherkistely, jolle hevimies ja Guitar Man antautui: istui keittiön pöydän ääressä pää kallellaan, vähän pitkien hiustensa taakse piiloutuen. Tulkoon joulu!

Tähyän tähtiä. Ne ovat pilvien takana. Välillä tuuli ajaa pilvet riekaleiksi, tähdet pilkahtavat esiin. Sinä Tähti tähdistä kirkkain.

Taivaan lattia
on meille katto täynnä
pikkureikiä.

Rei'istä tihkuu maahan
tähdenmuotoinen toivo.

Graniittinen suru

Ajattelin, että kirjoitan vain yhden surublogin. Tulin toisiin ajatuksiin, kun luin ystäväni Helin Facebook-kommentin.

- Mulla on ollut ongelmaa, miten kommentoida Kaarinan surua. Olen itse ollut siitä niin järkyttynyt, en tajua, miten siitä voisi selvitä tai miten siihen voisi ottaa osaa. Ihailen Kaarinaa, kun hän osaa kääntää käsittämättömän surunsa voimaksi toisten hyväksi. Rakastan sinua, Kaarina

Kiitos Heli, tunnen sinut vain somen kautta ja tässä yhteisessä ihmisoikeustaistelussa. Kiitän lämpimästä osanotosta, kiitän ylitsevuotavan kauniista sanoista.
Ja kyllä, suru on käsittämätön. Se ei ole käsittämättömän iso, käsittämättömän laaja, painava, musta. Ihan vain – käsittämätön.

Haluan kertoa, miltä suru tuntui ja tuntuuu. Ehkä tästä löytyy peilauspintaa muille surun rouhaisemille.
Ajattelen asioista usein konkreettisina kuvina. Se hetki, kun kävin katsomassa kuollutta poikaani sairaalassa, oli kuin olisin törmännyt kiviseinään täydellä vauhdilla. Tärsky tuntuu oikeassa poskessa, oikealla ohimolla, ja oikea silmäni ikään kuin kieltäytyy näkemästä. Minulle tuli sanana mieleen kirjailija Sirpa Kähkösen kirjan nimi Graniittimies. Kylmä, painava, liikkumaton, hengetön.

Elämässäni on nyt kaksi aikaa: ennen ja jälkeen. Tieto siitä, että meitä on nyt enää kolme, seuraa kaikkialle, se maistuu, tuntuu, haistuu. Ihan kuin joku olisi ropsauttanut ruoka-annokseeni kitkerää, pahanmakuista maustetta, ja soppalautanen on syötävä tyhjäksi, vaikka joka lusikallinen irvistyttää.

Kun ensimmäisen kerran pojan kuoleman jälkeen kuulin kevätlinnun tirskahduksen, pidin sitä henkilökohtaisena loukkauksena.

Poikas on poissa,

tik-tok, poikas on poissa.

Suru kovertaa

sydäntäni kuin tikka

lahoa puuta. Tik-tok.

Yleensä odotan kevättä ja kesää (poikanikin odotti). Muuttolinnut ovat tuoneet ilon, maasta esiin puskevat punaiset raparperin alut, ensimmäiset kevätkukat, vihertävä ruoho ovat todistaneet elämän voimasta. Nyt tunnen olevani kahden kallion välissä rotkossa (siellä Helvetinkolussa).

Joskus rotkoon osuu auringonsäde ja tunkeutuu peipposen laulu. Ne nostavat silmiin kyyneleet. Kartan metsässä kävelyä, sillä kävellessäni joudun olemaan liiaksi itseni kanssa.

Kohta kuuluvat
joutsenten keväthuudot.
Kaikki ennallaan
- ja ei mikään. Sinä et
kuule niitä kanssani. 

Jokainen suree tavallaan ja kestää surun tavallaan. En ole vielä itkenyt kovin paljoa. Suru ja itku ovat kartallani valkea (ei vaan musta) alue, jonne en ole tohtinut vielä astua. Suren väsymällä ja nukkumalla. Kolme puhelua tai virallista sähköpostia päivässä – ja niiden jälkeen olen aivan voimaton ja aloitekyvytön.

Miten kestän? Jatkamalla niitä asioita, jotka ovat olleet minulle tärkeitä. Suruni on kaksisäikeinen: olen menettänyt minulle rakkaan ihmisen. Sitä aiemmin olin jo menettänyt luottamukseni Suomeen oikesvaltiona. Sen kokemuksen jaan lukuisien ihmisten kanssa, jotka ovat tukeneet turvapaikanhakijoita. Olen oppinut, että suru on kirkas ja häikäisevä, ainakin se sattuu kyyneleisiin silmiin. Se myös terävöittää katseen ja auttaa myötäsuremaan toisten surevien kanssa. Kuten henkensä edestä pelkäävien turvapaikanhakijoiden. Näen minulle tutuissa ja läheisissä pojissa häivähdyksen omasta liian varhain lähteneestä nuorestani.

Kun minun suru-uutiseni oli kantautunut minulle tuttujen afgaanipoikien tietoon, muutama heistä tuli tuomaan minulle kukkasia. Yksi heistä sanoi:
- Me tiedämme, että mikään ei ole kuin oma lapsi, kukaan ei voi korvata omaa poikaa. Mutta sinulla on nyt monta poikaa, ja me kunnioitamme sinua.

Muistoa kunnioittaen

Tämä tuntuu järjettömältä. Kukkalähetti kantaa meille osanottokukkia. Posti tuo adresseja, joissa lukee ”muistoa kunnioittaen”. Ja sanaparin edessä on minun nuoren poikani nimi.
Ei. Ei nuoren miehen nimeä kirjoiteta adresseihin eikä kuolinilmoituksiin. Nuoret miehet opiskelevat, kuuntelevat musiikkia, pelaavat sählyä, höhöttävät kavereidensa kanssa.

Pääsiäistä edeltävänä sunnuntaina ortodoksikirkon jumalanpalveluksen teema oli Lasarus. Jeesus herätti Lasaruksen, vaikka hän oli jo neljättä päivää kuolleena.
Neljättä päivää kuolleena oli myös minun poikani, kun menin häntä katsomaan sairaalaan. Pitkä tukka ja pörheä parta kehystivät kasvoja. Kosketin kylmää otsaa ja kuiskasin (kuten satoina kouluaamuina taannoin): Herää.

Ei ollut minulla ihmeitä tekevää voimaa, ei ollut huoneessa edes Tihvinän Jumalanäidin ihmeitä tekevää ikonia. Oli vain typertynyt ja murheesta turta äiti.

Ei ollut sitä mehiläistäkään, kuten oli Lemminkäisen äidillä. Hänellä oli palasista kokoon kursittu poika, oli mehiläinen, joka haki ihmevoidetta Taivaan Luojalta. Voide palautti hengen Lemminkäisen ruumiiseen.
Olen usein elämäni varrella pysähtynyt katsomaan Akseli Gallen-Kallelan taulua, joka esittää kuollutta Lemminkäistä ja hänen äitiään Tuonelan virran äärellä. Äitien osa: yrittää taltuttaa poikiensa villityksiä, korjata jäljet – tai surra kipeää menetystä.

Kansanrunoudesta lainattua tämäkin:
Lämmin paita liinainenkin
oman äidin ompelema,
vilu on vaippa villainenkin
vaimon vierahan tekemä.
Oma äiti joutui nyt valitsemaan pojalleen valkean pellavapaidan.

Muutama vuosi sitten olimme koko perheellä tuttavan hautajaisissa. Tilaisuuden jälkeen poika sanoi: nämä on tylsiä juhlia. Minä en halua, että kukaan joutuu minun takia tylsistymään minun hautajaisissani. Selitin hänelle, että hautajaiset ovat kuitenkin lohtu, ja se hoitaa heitä, jotka jäävät.

Sitten läppäsin poikaa olkapäälle ja sanoin: Pidä huolta, että minun ei sitten tarvitse järjestää sulle ei-tylsiä hautajaisia.

Sokerimassasta tehty sähkökitara komisti ei-tylsää täytekakkua
muistotilaisuudessa. (Kiitos, Hirvaskankaan Cafe Grillius.)

Viimeiset viikot ovat olleet epätodellista aikaa, kuin näytelmä. Olen odottanut, että näytelmä päättyisi, Että esiintyjät – varsinkin poikani – tulisi lavalle pokkaamaan aplodit ja kiitoskukat. Ja sitten mentäisiin kotiin ja juotaisiin kahvit.
Niin ei käy. En tiedä vielä, millainen surun polku minua odottaa. Auttaako surussa, jos teemme perheessä asioita niin kuin olemme tehneet aina ennenkin – ja siinä samalla toteamme kipeästi, että nyt pöytään katetaankin yksi lautanen vähemmän ja vohvelitaikinaan rikotaan yksi kananmuna vähemmän? Vai olisiko parempi synnyttää uusia perinteitä, joiden avulla pääsisi vähän kipua karkuun?

Kun tyttäreni oli pieni, hän teki itselleen kattilankannesta kilven ja pahvista miekan ja muita suojavarusteita. Sitten hän sanoi rohkeasti: ”Nyt minä en pelkää mitään”.
Muumien Tuutikki sanoi: ”Mitä tahansa voi tapahtua, ja juuri siksi olen niin levollinen”.
Äkkikuolema sai minut epäilemään näitä rohkeuslauseita. Ei ole miekkaa eikä kilpeä, jotka suojaisivat. Ja epäilen vahvasti, että Tuutikillä ei ollut omia lapsia. Mihin tässä voi luottaa, kun koska tahansa voi tapahtua mitä tahansa?

Epätietoisuuden usvan keskellä olen kiitollinen siitä, että olen lukenut joskus Jobin kirjaa. Lapsensa (ja kaiken muunkin) menettänyt mies taipuu sanomaan: Herra antoi, Herra otti. Kiitetty olkoon Herran nimi. Siihen on minunkin pikkuhiljaa taivuttava. Arkkua katsoessani ajattelin: Siellä on se poika, jonka me näimme. Se mitä emme hänessä nähneet, on jossain ihan muualla.

 

Rakas kuolemapäiväkirja

Aamun Helsingin Sanomissa puhuttiin kuolemasta. Kuinka se on varottu puheenaihe. Kuinka ihmisten olisi hyvä käydä hautajaisissa. Kuinka hautajaiset ovat nykyään niin vähäväkisiä, että joskus on nuusa jopa arkunkantajista. Ja heitä tarvitaan sentään vain kuusi.

En ole vielä suunnitellut hautajaisiani. Ehkä se olisi hyvä, ehkä lähiomaiset olisivat kiitollisia, jos olisin antanut vähän suuntaviittoja heille. En myöskään ole tehnyt kuolemaharjoituksia, joita jotkut kehottavat tekemään hyvän sään aikana - siis ajattelemaan kuolemaa, ehkä tekemään oman arkun kansalaisopiston puutyöpiirissä tai dreijaamaan savesta oman tuhkauurnan. (Kuolemajuttuja olen kirjoittanut. Hautausmailla käyn usein; erityisesti muistan tuhkansirottelualueen, jossa syksyinen tuuli heilutti leppeästi heinänkorsia ja keltainen perhonen lepatti näennäisen päämäärätöntä lentoaan.)

Sen sijaan kerron, missä kohtaa kuolema on minua hipaissut.

1. Äitini oli jäänyt äidistään orvoksi noin yhdeksänvuotiaana. Ennen kuolemaansa äidinäiti oli sairastanut tuberkuloosia, ja noin pari päivää ennen kuolemaa käki oli ilmestynyt kodin pihapiiriin kukkumaan; isä oli pitänyt sitä kuoleman enteenä ja kivittänyt sen vihoissaan kauemmas.
Orpouden suru ja epävarmuus tulevasta ovat määrittäneet äitiäni koko hänen elämänstä ajan. Minä, perheemme kuopus, synnyin, kun äitini oli 39-vuotias. Lapsena sain usein kuulla äitini huokauksen: kunpa saisin elää niin vanhaksi, että sinä olet aikuinen ja pärjäät omillasi. (No sai, äitvanha on nyt 98-vuotias.) Sanonkin, että olen mummostani orpo - ylisukupolvisuus painaa.

2. Lapsuudessani hautajaisiin mentiin koko kylän voimin. Muistan päivän, jona kotini ohi kulki keuhkosyöpään kuolleen naapurin isännän hautajaissaatto. Hitaasti ajavia autoja, pölyinen tie, kylänraittia kulkevalle bussille? käveleviä mustapukuisia ihmisiä.

Itse en niihin hautajaisiin osallistunut, mutta aloin leikkiä hautajaisia: vein ulkoleikkipaikkaani raidallisen räsymaton, jonka raidat mallasivat kirkonpenkkejä, ja istutin pieniä harmaita kiviä hautajaisvieraiksi. Seuraavana päivänä tuli tieto, että toisen naapurin vanha isäntä oli kuollut. Äiti ryntäsi leikkipaikalleni ja tempaisi maton niin että seurakunta sinkosi pitkin ruohikkoa: huono enne tuo leikki, ja se loppuu nyt.

: Kivet hautajaisvieraina, räsymaton raidat kirkonpenkkinä. Lapsuusleikki.

3. Luulin lapsena, että vain vanhat ihmiset kuolevat, kunnes - noin 9-vuotiaana - luin lehdestä, kuinka kaunis ja nuori ranskalaisnäyttelijä Françoise Dorleac ajoi kolarin ja paloi kuoliaaksi autoonsa. Tajusin ensimmäisen kerran, että kuolema vaanii ketä tahansa, koska tahansa. Ikä, asema, kauneus tai julkisuus eivät tee immuuniksi kuolemalle.
Minuun jäi pitkäksi ajaksi suljetun paikan kammo sekä autoilupelko. Autoilupelkoa työstin monta vuotta ja näin painajaisia, kun lopulta sain itseni pakotetuksi autokouluun.

4. Eräänä päivänä posti toi meille mustareunaisen kirjekuoren. Kirjeessä luki: Kutsumme teidät tyttäremme Annelin (nimi  muutettu) hautajaisiin. Anneli oli minun serkkuni, nuori äiti, joka kuoli toisen lapsensa synnytykseen.
Jäi äidiltä hellimättä
neljä niin pikkuista kättä.
Niin luki kuolinilmoituksessa.
Jälkikäteen Annelin siskot kertoivat, miten suuresti kuolema kolhi perhettä; yksi heistä kertoi, että lapsetkin jäivät yhdistetyn kuolema- ja synnytyspelon vuoksi saamatta.

5. Isäni, sotaveteraani, sairasti kauan sydäntään. Lapsena huolestuin aina, kun hän kuhki liian pitkään saunanlämmityksessä tai metsätöissä. Ettei vain olisi sattunut jotain. Kun hän kuoli - varmaankin onnellisena päivällä syömistään mansikoista - olin sentään jo reippaasti yli kaksikymppinen. Kun suru-uutinen yllätti, lähdin siskon perheen kyydillä äitiä lohduttamaan. Muistan kapeaa hiekkatietä ajaa pölistelevän mopomiehen. Se herätti minussa katkeruutta: miksi tuo saa jatkaa elämäänsä, mutta minun isäni mopoilut on nyt mopoiltu?

Opiskelupaikastani sain luvan jäädä pariksi viikoksi äitini tueksi. Tuona aikana en surrut sitä, että minulta oli kuollut isä. Sen sijaan surin, että äidiltäni oli kuollut mies. Tuolloin opin, että jokainen taaplaa tyylillään - surussakin. Ei ole olemassa oikeaoppista tapaa surra, eikä ketään pidä mennä siinä neuvomaan. (Katsoin salaa ikkunasta, kun äiti käveli kotipihallaan. Jaahah, siellä se sureva leski nyt heittää napsii tikkoja tauluun.)
Opiskelupaikkakunnalla, pitkin talvea, luin sunnuntain Hesareiden kuolinilmoituksia: kuinka vanhaksi vainaja oli elänyt, ketkä jäivät suremaan, millaisia värssyjä omaiset olivat valinneet.
Unissani isäni ajoi traktorilla pitkin peltoja, ja tiesin, että hän oli ollut kuolleena tovin aikaa. Ajattelin, että aha, tuolta näyttää ihminen, kun se on ollut haudassa mutta päässyt sieltä pois. Parransänkeä näemmä pukkaa.

Isällä oli tämmöinen. Unessani hän ajoi sillä kuolleenakin.

6. Uusin päivitys blogitekstiin. Tähän asti minulla on ollut hitauden armo: olen saanut varautua menetyksiin etukäteen. Nyt en. 26-vuotias poikani kulki portista, jota ei toiseen suuntaan avata. Se iski odottamatta. Siitä voin ja haluan kirjoittaa vain lyhyesti.

Poikas on poissa,
tik-tok, poikas on poissa.
Suru kovertaa
sydäntäni kuin tikka
lahoa puuta. Tik-tok.


Kohta kuuluvat
joutsenten keväthuudot.
Kaikki ennallaan
- ja ei mikään. Sinä et
kuule niitä kanssani.

Oman elämäni turistina

Taas on pakko ottaa vauhtia omasta lapsuudesta. Siitä, että olen mummostani orpo. Toisin sanoen äitini jäi orvoksi yhdeksänvuotiaana, mikä on vaikuttanut hänen elämänhahmotukseensa ja äitiyteensä.
Se näkyi joskus pienissäkin asioissa. Minua ärsytti suunnattomasti, kun ehdotin joskus keväällä, että mentäiskö ensi kesänä yhtenä päivänä käymään lähikaupungissa.
- Eihän sitä ensi kesästä tiedä. Että onko sitä elossakaan.
No just. Äiti siinä tietysti yritti väistää varmoja lupauksia, koska tiesi, että olisin kärttänyt koko kesän, että sinä lupasit sinä lupasit. Mutta ehkä sen olisi voinut vähän vähemmän dramaattisestikin voinut sanoa. Vaikka että katotaanpa kesän ilimoja. Tai katotaan miten ne heinät saahaan lattoon, eihän sitä varmaks ossoo luvata.

Sittemmin kärsimätön hyvinvointivaltion kansalainen (siis minä) on tottunut siihen, että elämässä on turvatakuut ja jyrkillä rinteillä turvakaiteet. On rokotettu, ripitetty ja vakuutettu. Olen maksanut matkani, minun pitää saada kaikki palvelut täysimääräisinä. Bussi on myöhässä viisi minuuttia - kenelle voin valittaa? Herranen aika, lentokentän kuulutus sanoo, että kone on myöhässä. Minun pitää odottaa täällä kolme tuntia. MINUN? KOLME tuntia? Sormi naputtaa jo älypuhelimella kyynistä Twitter-viestiä, jossa muistetaan laittaa hästägi matkanjärjestäjän ja lentoyhtiön nimen eteen. Jos eivät korvaa tätä korvaamatonta ajan menetystä, niin maksakoot edes maineellaan.
- Kuka korvaa! Kuuluu hätääntynyt ulina varmasti vielä kuolinvuoteeltanikin.




Juttelin elämän varmuuksista ja epävarmuuksista erään turvapaikanhakijanuoren kanssa. Hän on - muiden turvapaikanhakijoiden kanssa - välitilassa, odottamassa vieraiden ihmisten tekemiä päätöksiä tulevaisuudestaan. Missä olen ensi vuonna tähän aikaan? Tai ensi kuussa?
Nyt on vain odotettava ja yritettävä tehdä jokaisesta päivästä mielekäs, tavalla tai toisella.
- Joskus on niin vaikea olla kärsivällinen, toteamme yhdessä.
Minäkin, aikuinen ihminen, olen siinä tosi huono. Jännittävää kirjaa lukiessa pitää välillä kurkkia viimeisiä sivuja: ovatko lempparihahmoni vielä hengissä, kun kirja päättyy.

Turvapaikanhakijanuori kertoo, kuinka hän on oppinut kunnioittamaan vanhempia ihmisiä - elderly persons. Heitä kuunnellessa hän on oppinut, että elämään kuuluu ohikiitävyys ja epävarmuus: - We are all passengers here, hän sanoo.
Me kaikki olemme vain pistäytymässä täällä.
Välillä tuntuu, että olemme unohtaneet sen seikan. Jos muistaisimme, että turisteja me kaikki olemme, että meidän jalanjälkemme häviää maan pinnalta suhteellisen pian, voisimmeko sen opin sisäistettyämme kohdella toisiamme paremmin?