Itku vai aivastus

Etsi kortti, joka kuvaa sinun tunnelmiasi juuri tällä hetkellä, sanoo sururyhmän ohjaaja. Valitsen kortin, jossa punatukkainen nainen pitää kämmenellään pikkulintua.
Niin monesti olen tiirannut lähelle tulevia lintuja: oletko minun poikani, sinä joutsen, joka teit kunniakierroksen talomme päällä? Pääsky, joka lensit uskaliaan läheltä? Vaiko sinä peippo, joka hyppelet kasvimaalla? Tule toki luo, tule, jos olet poikaseni.
Ei ollut. Lensi pois.
Sururyhmässä löytämäni kortti lohdutti: ehkä jonain päivänä joku lintu uskaltautuu lähelle ja livertää terveiset pojaltani. Tai raakkuu rouheasti, hevimies kun oli kyseessä.
Olen kuin muinaissuomalainen, joka uskoi, että kuollut perheenjäsen tulee lintuna luo tai lähettää linnun välityksellä terveisiä tuonilmaisista.
Tai olen kuin Sakari Topelius, joka kirjoitti kuolleen lapsen linnun hahmoon suomalaisten suosimassa Varpunen jouluaamuna -laulussa.

Kuva Jean Pierre Candelier/Flickr 

Sururyhmässämme oli koolla kymmenisen eri-ikäistä naista. Me surimme menettämiämme isiä, poikia, veljiä, siskoja. Kahden viikon välein kokoontunut sururyhmä oli taideterapiapainotteinen. Piirsimme kuvia, maalasimme väreillä, intuitiivisesti. Annoimme käden ja tunteen viedä. Illan päätteeksi jokaisen työhön perehdyttiin porukalla. Ei annettu pisteitä, ei arvioitu taiteellista vaikutelmaa, vaan löydettiin piilosta esiin pyrkiviä asioita, nähtiin valonpilkahduksia, havaittiin lymyäviä polkuja, jotka vievät kohti uutta.

Intuitioni ei ole kuvataiteellista lajia. Suhautin piirroksen kärsimättömästi ja etsin sen jälkeen sanat tankarunoon, joka kuvasi paremmin tuntemuksiani. Kun lohtumaalaukseni esitti merenrantaa, selitin, että ruskeanharmaa möykky ei ole muumien mörkö, vaan kestävä ja auringonvaloa iltamyöhäsellä säilövä silokallio. Kallio, joka on, eikä vähästä hätkähdä.

Aalto toisensa
jälkeen osuu kallioon.
Miljoonat vuodet
kuluvat, jokaisella
aallolla eri ääni.

Yhden menetys oli tuore, samana vuonna sattunut, yhden menetys vuosikymmeniä vanha. Vuosikymmeniä vuotta sitten tapahtunut kuolema, vaiettu menetys, pirskottui verenpunaisena akryylivärinä paperille. Suru ei unohda, vaikka sen yrittäisi tukahduttaa.

Minä menetin poikani noin vuosi sitten. En ole juuri osannut itkeä, somatisoin surua väsymällä, nukkumalla. Kirjoitan suruani. Haluaisin laittaa takkiin surunapin: katsokaa, tietäkää, minä olen menettänyt. 
Muistan tärkeitä itkuja, merkkipaaluja. Yhden, kun kävin sairaalan alakerroksissa katsomassa edellispäivänä kuollutta poikaani, ja toisen, kun häntä laitettiin ruumiinavauksen jälkeen arkkuun. Itkin äänetöntä tihinäitkua, sakean lempeän kevätsateen kaltaista.

Itkeä pitäisi, sen huomaa, kun silmiä kiristää ja ne punoittavat. Kasvoissa kihisevä tunne on kokonaisvaltainen, enkä ole varma, tuleeko sieltä nyt itku vai aivastus. Sururyhmä antoi itkulle turvallisen ja hallitun uoman.

Graniittinen suru

Ajattelin, että kirjoitan vain yhden surublogin. Tulin toisiin ajatuksiin, kun luin ystäväni Helin Facebook-kommentin.

- Mulla on ollut ongelmaa, miten kommentoida Kaarinan surua. Olen itse ollut siitä niin järkyttynyt, en tajua, miten siitä voisi selvitä tai miten siihen voisi ottaa osaa. Ihailen Kaarinaa, kun hän osaa kääntää käsittämättömän surunsa voimaksi toisten hyväksi. Rakastan sinua, Kaarina

Kiitos Heli, tunnen sinut vain somen kautta ja tässä yhteisessä ihmisoikeustaistelussa. Kiitän lämpimästä osanotosta, kiitän ylitsevuotavan kauniista sanoista.
Ja kyllä, suru on käsittämätön. Se ei ole käsittämättömän iso, käsittämättömän laaja, painava, musta. Ihan vain – käsittämätön.

Haluan kertoa, miltä suru tuntui ja tuntuuu. Ehkä tästä löytyy peilauspintaa muille surun rouhaisemille.
Ajattelen asioista usein konkreettisina kuvina. Se hetki, kun kävin katsomassa kuollutta poikaani sairaalassa, oli kuin olisin törmännyt kiviseinään täydellä vauhdilla. Tärsky tuntuu oikeassa poskessa, oikealla ohimolla, ja oikea silmäni ikään kuin kieltäytyy näkemästä. Minulle tuli sanana mieleen kirjailija Sirpa Kähkösen kirjan nimi Graniittimies. Kylmä, painava, liikkumaton, hengetön.

Elämässäni on nyt kaksi aikaa: ennen ja jälkeen. Tieto siitä, että meitä on nyt enää kolme, seuraa kaikkialle, se maistuu, tuntuu, haistuu. Ihan kuin joku olisi ropsauttanut ruoka-annokseeni kitkerää, pahanmakuista maustetta, ja soppalautanen on syötävä tyhjäksi, vaikka joka lusikallinen irvistyttää.

Kun ensimmäisen kerran pojan kuoleman jälkeen kuulin kevätlinnun tirskahduksen, pidin sitä henkilökohtaisena loukkauksena.

Poikas on poissa,

tik-tok, poikas on poissa.

Suru kovertaa

sydäntäni kuin tikka

lahoa puuta. Tik-tok.

Yleensä odotan kevättä ja kesää (poikanikin odotti). Muuttolinnut ovat tuoneet ilon, maasta esiin puskevat punaiset raparperin alut, ensimmäiset kevätkukat, vihertävä ruoho ovat todistaneet elämän voimasta. Nyt tunnen olevani kahden kallion välissä rotkossa (siellä Helvetinkolussa).

Joskus rotkoon osuu auringonsäde ja tunkeutuu peipposen laulu. Ne nostavat silmiin kyyneleet. Kartan metsässä kävelyä, sillä kävellessäni joudun olemaan liiaksi itseni kanssa.

Kohta kuuluvat
joutsenten keväthuudot.
Kaikki ennallaan
- ja ei mikään. Sinä et
kuule niitä kanssani. 

Jokainen suree tavallaan ja kestää surun tavallaan. En ole vielä itkenyt kovin paljoa. Suru ja itku ovat kartallani valkea (ei vaan musta) alue, jonne en ole tohtinut vielä astua. Suren väsymällä ja nukkumalla. Kolme puhelua tai virallista sähköpostia päivässä – ja niiden jälkeen olen aivan voimaton ja aloitekyvytön.

Miten kestän? Jatkamalla niitä asioita, jotka ovat olleet minulle tärkeitä. Suruni on kaksisäikeinen: olen menettänyt minulle rakkaan ihmisen. Sitä aiemmin olin jo menettänyt luottamukseni Suomeen oikesvaltiona. Sen kokemuksen jaan lukuisien ihmisten kanssa, jotka ovat tukeneet turvapaikanhakijoita. Olen oppinut, että suru on kirkas ja häikäisevä, ainakin se sattuu kyyneleisiin silmiin. Se myös terävöittää katseen ja auttaa myötäsuremaan toisten surevien kanssa. Kuten henkensä edestä pelkäävien turvapaikanhakijoiden. Näen minulle tutuissa ja läheisissä pojissa häivähdyksen omasta liian varhain lähteneestä nuorestani.

Kun minun suru-uutiseni oli kantautunut minulle tuttujen afgaanipoikien tietoon, muutama heistä tuli tuomaan minulle kukkasia. Yksi heistä sanoi:
- Me tiedämme, että mikään ei ole kuin oma lapsi, kukaan ei voi korvata omaa poikaa. Mutta sinulla on nyt monta poikaa, ja me kunnioitamme sinua.