Itku vai aivastus

Etsi kortti, joka kuvaa sinun tunnelmiasi juuri tällä hetkellä, sanoo sururyhmän ohjaaja. Valitsen kortin, jossa punatukkainen nainen pitää kämmenellään pikkulintua.
Niin monesti olen tiirannut lähelle tulevia lintuja: oletko minun poikani, sinä joutsen, joka teit kunniakierroksen talomme päällä? Pääsky, joka lensit uskaliaan läheltä? Vaiko sinä peippo, joka hyppelet kasvimaalla? Tule toki luo, tule, jos olet poikaseni.
Ei ollut. Lensi pois.
Sururyhmässä löytämäni kortti lohdutti: ehkä jonain päivänä joku lintu uskaltautuu lähelle ja livertää terveiset pojaltani. Tai raakkuu rouheasti, hevimies kun oli kyseessä.
Olen kuin muinaissuomalainen, joka uskoi, että kuollut perheenjäsen tulee lintuna luo tai lähettää linnun välityksellä terveisiä tuonilmaisista.
Tai olen kuin Sakari Topelius, joka kirjoitti kuolleen lapsen linnun hahmoon suomalaisten suosimassa Varpunen jouluaamuna -laulussa.

Kuva Jean Pierre Candelier/Flickr 

Sururyhmässämme oli koolla kymmenisen eri-ikäistä naista. Me surimme menettämiämme isiä, poikia, veljiä, siskoja. Kahden viikon välein kokoontunut sururyhmä oli taideterapiapainotteinen. Piirsimme kuvia, maalasimme väreillä, intuitiivisesti. Annoimme käden ja tunteen viedä. Illan päätteeksi jokaisen työhön perehdyttiin porukalla. Ei annettu pisteitä, ei arvioitu taiteellista vaikutelmaa, vaan löydettiin piilosta esiin pyrkiviä asioita, nähtiin valonpilkahduksia, havaittiin lymyäviä polkuja, jotka vievät kohti uutta.

Intuitioni ei ole kuvataiteellista lajia. Suhautin piirroksen kärsimättömästi ja etsin sen jälkeen sanat tankarunoon, joka kuvasi paremmin tuntemuksiani. Kun lohtumaalaukseni esitti merenrantaa, selitin, että ruskeanharmaa möykky ei ole muumien mörkö, vaan kestävä ja auringonvaloa iltamyöhäsellä säilövä silokallio. Kallio, joka on, eikä vähästä hätkähdä.

Aalto toisensa
jälkeen osuu kallioon.
Miljoonat vuodet
kuluvat, jokaisella
aallolla eri ääni.

Yhden menetys oli tuore, samana vuonna sattunut, yhden menetys vuosikymmeniä vanha. Vuosikymmeniä vuotta sitten tapahtunut kuolema, vaiettu menetys, pirskottui verenpunaisena akryylivärinä paperille. Suru ei unohda, vaikka sen yrittäisi tukahduttaa.

Minä menetin poikani noin vuosi sitten. En ole juuri osannut itkeä, somatisoin surua väsymällä, nukkumalla. Kirjoitan suruani. Haluaisin laittaa takkiin surunapin: katsokaa, tietäkää, minä olen menettänyt. 
Muistan tärkeitä itkuja, merkkipaaluja. Yhden, kun kävin sairaalan alakerroksissa katsomassa edellispäivänä kuollutta poikaani, ja toisen, kun häntä laitettiin ruumiinavauksen jälkeen arkkuun. Itkin äänetöntä tihinäitkua, sakean lempeän kevätsateen kaltaista.

Itkeä pitäisi, sen huomaa, kun silmiä kiristää ja ne punoittavat. Kasvoissa kihisevä tunne on kokonaisvaltainen, enkä ole varma, tuleeko sieltä nyt itku vai aivastus. Sururyhmä antoi itkulle turvallisen ja hallitun uoman.

Muistoa kunnioittaen

Tämä tuntuu järjettömältä. Kukkalähetti kantaa meille osanottokukkia. Posti tuo adresseja, joissa lukee ”muistoa kunnioittaen”. Ja sanaparin edessä on minun nuoren poikani nimi.
Ei. Ei nuoren miehen nimeä kirjoiteta adresseihin eikä kuolinilmoituksiin. Nuoret miehet opiskelevat, kuuntelevat musiikkia, pelaavat sählyä, höhöttävät kavereidensa kanssa.

Pääsiäistä edeltävänä sunnuntaina ortodoksikirkon jumalanpalveluksen teema oli Lasarus. Jeesus herätti Lasaruksen, vaikka hän oli jo neljättä päivää kuolleena.
Neljättä päivää kuolleena oli myös minun poikani, kun menin häntä katsomaan sairaalaan. Pitkä tukka ja pörheä parta kehystivät kasvoja. Kosketin kylmää otsaa ja kuiskasin (kuten satoina kouluaamuina taannoin): Herää.

Ei ollut minulla ihmeitä tekevää voimaa, ei ollut huoneessa edes Tihvinän Jumalanäidin ihmeitä tekevää ikonia. Oli vain typertynyt ja murheesta turta äiti.

Ei ollut sitä mehiläistäkään, kuten oli Lemminkäisen äidillä. Hänellä oli palasista kokoon kursittu poika, oli mehiläinen, joka haki ihmevoidetta Taivaan Luojalta. Voide palautti hengen Lemminkäisen ruumiiseen.
Olen usein elämäni varrella pysähtynyt katsomaan Akseli Gallen-Kallelan taulua, joka esittää kuollutta Lemminkäistä ja hänen äitiään Tuonelan virran äärellä. Äitien osa: yrittää taltuttaa poikiensa villityksiä, korjata jäljet – tai surra kipeää menetystä.

Kansanrunoudesta lainattua tämäkin:
Lämmin paita liinainenkin
oman äidin ompelema,
vilu on vaippa villainenkin
vaimon vierahan tekemä.
Oma äiti joutui nyt valitsemaan pojalleen valkean pellavapaidan.

Muutama vuosi sitten olimme koko perheellä tuttavan hautajaisissa. Tilaisuuden jälkeen poika sanoi: nämä on tylsiä juhlia. Minä en halua, että kukaan joutuu minun takia tylsistymään minun hautajaisissani. Selitin hänelle, että hautajaiset ovat kuitenkin lohtu, ja se hoitaa heitä, jotka jäävät.

Sitten läppäsin poikaa olkapäälle ja sanoin: Pidä huolta, että minun ei sitten tarvitse järjestää sulle ei-tylsiä hautajaisia.

Sokerimassasta tehty sähkökitara komisti ei-tylsää täytekakkua
muistotilaisuudessa. (Kiitos, Hirvaskankaan Cafe Grillius.)

Viimeiset viikot ovat olleet epätodellista aikaa, kuin näytelmä. Olen odottanut, että näytelmä päättyisi, Että esiintyjät – varsinkin poikani – tulisi lavalle pokkaamaan aplodit ja kiitoskukat. Ja sitten mentäisiin kotiin ja juotaisiin kahvit.
Niin ei käy. En tiedä vielä, millainen surun polku minua odottaa. Auttaako surussa, jos teemme perheessä asioita niin kuin olemme tehneet aina ennenkin – ja siinä samalla toteamme kipeästi, että nyt pöytään katetaankin yksi lautanen vähemmän ja vohvelitaikinaan rikotaan yksi kananmuna vähemmän? Vai olisiko parempi synnyttää uusia perinteitä, joiden avulla pääsisi vähän kipua karkuun?

Kun tyttäreni oli pieni, hän teki itselleen kattilankannesta kilven ja pahvista miekan ja muita suojavarusteita. Sitten hän sanoi rohkeasti: ”Nyt minä en pelkää mitään”.
Muumien Tuutikki sanoi: ”Mitä tahansa voi tapahtua, ja juuri siksi olen niin levollinen”.
Äkkikuolema sai minut epäilemään näitä rohkeuslauseita. Ei ole miekkaa eikä kilpeä, jotka suojaisivat. Ja epäilen vahvasti, että Tuutikillä ei ollut omia lapsia. Mihin tässä voi luottaa, kun koska tahansa voi tapahtua mitä tahansa?

Epätietoisuuden usvan keskellä olen kiitollinen siitä, että olen lukenut joskus Jobin kirjaa. Lapsensa (ja kaiken muunkin) menettänyt mies taipuu sanomaan: Herra antoi, Herra otti. Kiitetty olkoon Herran nimi. Siihen on minunkin pikkuhiljaa taivuttava. Arkkua katsoessani ajattelin: Siellä on se poika, jonka me näimme. Se mitä emme hänessä nähneet, on jossain ihan muualla.

 

Väärin surtu

- Semmosta se on, valssi kesällä, sanoi vanha sukulaismies kirkossa, ennen kuin ehdin suutani avata ja esittää surunvalitteluni.
Olimme kokoontuneet saattamaan viimeiselle matkalle hänen poikaansa, noin viisikymppistä miestä. Mies itse on kahdeksankymmenen hujakoilla. Hän on joutunut hautaamaan viimeisten vuosien aikana vaimonsa ja seitsemästä lapsestaan kolme.
Puristin vanhan miehen pehmoista väsynyttä kättä ja tajusin, että kuulin taas omalle suvulleni tyypillisen kommentin: kun pitää yrittää pysytellä koossa, surun suuruus on piilotettava kuoren alle, ja tunteiden läikehdintä naamioidaan puolikoleaan hymähdykseen. (Semmosia iloisia itäsuomalaisia.)

Katselemme kuin kuvastimesta ja niin vähän ymmärrämme.

Kun isäni kuoli, olin sisareni luona kylässä. Läksimme oitis lapsuudenkotiini, ja tajusin automatkalla ajattelevani ihan sopimattomia asioita. Vastaan mopoili isäni ikäinen mies, ja ajattelin, että ajapa siskonmies tuo ukkeli kumoon tuosta pörräämästä. Mikä oikeus sillä on kesäpäivänä mopoilla, kun minun isäni ei enää Soliferiaan käynnistä.
Kotona katselin ikkunasta ulos, kun äiti naputti tikkoja tauluun - siellä se leski nyt suree.
Opin, että ei ole väärää tapaa surra. Jokainen tekee sen tavallaan, ja ulkopuolisilta ei kaivata tyylipisteitä.

Vähän manipuloitu kuva tuoreen lesken heittotuloksesta.

Lähinuori puuskahti, että hänelle ei sitten hautajaisia järjestetä. Hän haluaa säästää läheisensä moiselta vollotusjuhlalta. Perustelin hautajaisten merkitystä rituaalien viisaudella. Että jokainen kulttuuri kehittää omanlaisensa rituaalit menetyksen surun osoittamiseksi ja rajakohdaksi; ja että hautajaisten jälkeen suru muuttaa luonnettaan. Ja että hautajaiset on surevien lohduksi, kuitenkin.
- Miten niin ikävä juhla voi ketään auttaa? Eikö niitä voisi järjestää muistelujuhlana sitten, kun se sukulais- ja kaveripiiri on jo vähän tottunut ajatukseen? Sitten voisi pitää iloisemman juhlan, jossa voi muistella iloisia asioita vainajasta.
Lopetin opettamisen. Käskin lähinuoren pitää huolta, ettei kuole ennen minua.