Muistoa kunnioittaen

Tämä tuntuu järjettömältä. Kukkalähetti kantaa meille osanottokukkia. Posti tuo adresseja, joissa lukee ”muistoa kunnioittaen”. Ja sanaparin edessä on minun nuoren poikani nimi.
Ei. Ei nuoren miehen nimeä kirjoiteta adresseihin eikä kuolinilmoituksiin. Nuoret miehet opiskelevat, kuuntelevat musiikkia, pelaavat sählyä, höhöttävät kavereidensa kanssa.

Pääsiäistä edeltävänä sunnuntaina ortodoksikirkon jumalanpalveluksen teema oli Lasarus. Jeesus herätti Lasaruksen, vaikka hän oli jo neljättä päivää kuolleena.
Neljättä päivää kuolleena oli myös minun poikani, kun menin häntä katsomaan sairaalaan. Pitkä tukka ja pörheä parta kehystivät kasvoja. Kosketin kylmää otsaa ja kuiskasin (kuten satoina kouluaamuina taannoin): Herää.

Ei ollut minulla ihmeitä tekevää voimaa, ei ollut huoneessa edes Tihvinän Jumalanäidin ihmeitä tekevää ikonia. Oli vain typertynyt ja murheesta turta äiti.

Ei ollut sitä mehiläistäkään, kuten oli Lemminkäisen äidillä. Hänellä oli palasista kokoon kursittu poika, oli mehiläinen, joka haki ihmevoidetta Taivaan Luojalta. Voide palautti hengen Lemminkäisen ruumiiseen.
Olen usein elämäni varrella pysähtynyt katsomaan Akseli Gallen-Kallelan taulua, joka esittää kuollutta Lemminkäistä ja hänen äitiään Tuonelan virran äärellä. Äitien osa: yrittää taltuttaa poikiensa villityksiä, korjata jäljet – tai surra kipeää menetystä.

Kansanrunoudesta lainattua tämäkin:
Lämmin paita liinainenkin
oman äidin ompelema,
vilu on vaippa villainenkin
vaimon vierahan tekemä.
Oma äiti joutui nyt valitsemaan pojalleen valkean pellavapaidan.

Muutama vuosi sitten olimme koko perheellä tuttavan hautajaisissa. Tilaisuuden jälkeen poika sanoi: nämä on tylsiä juhlia. Minä en halua, että kukaan joutuu minun takia tylsistymään minun hautajaisissani. Selitin hänelle, että hautajaiset ovat kuitenkin lohtu, ja se hoitaa heitä, jotka jäävät.

Sitten läppäsin poikaa olkapäälle ja sanoin: Pidä huolta, että minun ei sitten tarvitse järjestää sulle ei-tylsiä hautajaisia.

Sokerimassasta tehty sähkökitara komisti ei-tylsää täytekakkua
muistotilaisuudessa. (Kiitos, Hirvaskankaan Cafe Grillius.)

Viimeiset viikot ovat olleet epätodellista aikaa, kuin näytelmä. Olen odottanut, että näytelmä päättyisi, Että esiintyjät – varsinkin poikani – tulisi lavalle pokkaamaan aplodit ja kiitoskukat. Ja sitten mentäisiin kotiin ja juotaisiin kahvit.
Niin ei käy. En tiedä vielä, millainen surun polku minua odottaa. Auttaako surussa, jos teemme perheessä asioita niin kuin olemme tehneet aina ennenkin – ja siinä samalla toteamme kipeästi, että nyt pöytään katetaankin yksi lautanen vähemmän ja vohvelitaikinaan rikotaan yksi kananmuna vähemmän? Vai olisiko parempi synnyttää uusia perinteitä, joiden avulla pääsisi vähän kipua karkuun?

Kun tyttäreni oli pieni, hän teki itselleen kattilankannesta kilven ja pahvista miekan ja muita suojavarusteita. Sitten hän sanoi rohkeasti: ”Nyt minä en pelkää mitään”.
Muumien Tuutikki sanoi: ”Mitä tahansa voi tapahtua, ja juuri siksi olen niin levollinen”.
Äkkikuolema sai minut epäilemään näitä rohkeuslauseita. Ei ole miekkaa eikä kilpeä, jotka suojaisivat. Ja epäilen vahvasti, että Tuutikillä ei ollut omia lapsia. Mihin tässä voi luottaa, kun koska tahansa voi tapahtua mitä tahansa?

Epätietoisuuden usvan keskellä olen kiitollinen siitä, että olen lukenut joskus Jobin kirjaa. Lapsensa (ja kaiken muunkin) menettänyt mies taipuu sanomaan: Herra antoi, Herra otti. Kiitetty olkoon Herran nimi. Siihen on minunkin pikkuhiljaa taivuttava. Arkkua katsoessani ajattelin: Siellä on se poika, jonka me näimme. Se mitä emme hänessä nähneet, on jossain ihan muualla.