Miksi pulpetti oli tänä aamuna tyhjä?

Mitä muistat alakouluvuosiltasi? Ketkä kaverit ovat jääneet erityisesti mieleen?

Minä muistan sen tytön, jonka kotiväki laittoi terveydenhoitajan lahjoittaman hammasmukin parempaan käyttöön kukkaruukuksi. (Opettaja tuli paljastaneeksi sen koko luokan kuullen, mitä pedagogista ratkaisua vähän hämmästelen.)
Muistan ystäväni, jonka kotona kävin yökylässä ja jolla oli legopalikoita. Leikin niillä niin innoissani, että en huomannut, kuinka hänen äitinsä harmistui, kun ei kuullut legojen kolinalta telkkariuutisia.
Muistan tytön, jolla ei ollut kovin paljon kavereita ja joka kävi meillä yökylässä. Hän sanoi etukäteen, että voi kyllä nukkua ihan vaikka eteisen lattialla. Aamulla, kun heräsimme, hän selitti, että patja ja lakana kastuivat, koska hän on niin kova hikoilemaan yöllä. (Nielin selityksen epäilemättä mitään.)

Muistan pojan, joka istui vieressäni neljä ensimmäistä kouluvuotta. Hänen perheensä muutti sittemmin Ruotsiin.
Muistan pojan, joka luuli, että tykkääminen ilmaistaan vetämällä tyttöä letistä ja tökkimällä häntä harpilla takapuoleen.
Minut muistetaan ehkä tyyppinä, joka kaatui heti, kun sai sukset jalkaansa, ja jonka suusta, heti kun sen avasin, alkoi purkautua kissajuttuja.

Kuva ilmaista kouluruokailua juhlistaneesta näyttelystä.

Pienessä sodan jälkeen rakentuneessa maalaiskylässä liki kaikki asuivat samanlaisissa ahtaissa rintamamiestaloissa. Kaikki kihisivät pienessä puutteessa, jota olisi voinut ehkä köyhyydeksikin sanoa. Koulussa oli vuosittain päivä, jolloin jaettiin ”kunnan vaatteita” ja ”kunnan kumisaappaita”. Meidän perheemme ei niitä koskaan saanut, koska meillä ei ollut kahdeksaa lasta, ja äiti ompeli lapsille siistit ja ehjät vaatteet.

Yleensäkin muistan kouluvuoteni siitä, että Suomea yritettiin nostaa köyhyydestä. Tekemistä siinä olikin. Minun elämääni vaikutti ratkaisevasti se, että syrjäiseen kuntaan perustettiin kunnallinen keskikoulu, jonne pääsin neljänneltä kansakoululuokalta läpäistyäni pääsykokeet.

Mitä tämän päivän alaluokkalaisille jää koulukavereista mieleen?
Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila twiittasi, kuinka lapsiperheköyhyys on lisääntynyt. Eriarvoisuus näkyy koululuokissa. Toisilla on uusin puhelinmalli ja merkkivaatteet, toiset hankkivat vaatteensa pakon edessä kirpputoreilta ja piilottelevat epäkuranttia puhelinta taskunsa pohjalla. Epätasa-arvo tulee esille muun muassa kouluretkien yhteydessä.
Kurttilan twiitti oli musertava: parempiosaiset pilkkaavat avoimesti köyhiä lapsia ja heittelevät heille kolikoita.

Miksi pulpetti onkin tänään tyhjä? Missä on Fatime, missä Mahdi?

Joissakin koululuokissa tapahtuu mystisiä katoamisia. Se Fatime, joka istui naapuripulpetissa, joka oli aluksi ujo mutta puhui enemmän ja enemmän kielitaidon karttuessa, ei yhtenä aamuna tullutkaan kouluun. Hänen veljensä Mahdi, tuo jalkapallokentän taituri, ei myöskään ilmestynyt kouluun.
Edellisviikolla poliisi haki Alin, jonka perhe jo istui itkevänä autossa.
Opettajalle ja koulukavereille valkeni myöhemmin, että Fatimen ja Mahdin perhe oli pelännyt pakkopalautusta ja lähtenyt yrittämään paperitonta ja turvatonta elämää Ranskassa.
Tämän päivän todellisuutta kuvaa eräs opettaja Helsingin Sanomien yleisönosastolla. Suosittelen lukemista.
Tämä kaikki on pahinta tietysti turvapaikkaa hakeville lapsille, mutta olen myös miettinyt, millaisen jäljen kaikki tämä painaa heidän suomalaisiin koulukavereihinsa. Että Suomi on inhimillinen ja reilu? Että elämä kantaa ja että saat oikeudenmukaisen kohtelun kaikissa elämäsi vaiheissa, silloinkin, kun menee huonosti?
" Luokkatoverit olivat järkyttyneitä, ja itku koulun käytävällä oli herkässä", kirjoittaa opettaja Helsingin Sanomissa.

Tilanne kuormittaa myös opettajia, kuten Hannele Vestola kirjoittaa blogissaan. Suosittelen senkin lukemista.
Päättäjät ja viranomaiset eivät nyt oikein taida hahmottaa, miten tuhoisaa jälkeä nykyinen turvapaikkapolitiikka saa aikaan koko Suomelle.