Olimme kokoontuneet saattamaan viimeiselle matkalle hänen poikaansa, noin viisikymppistä miestä. Mies itse on kahdeksankymmenen hujakoilla. Hän on joutunut hautaamaan viimeisten vuosien aikana vaimonsa ja seitsemästä lapsestaan kolme.
Puristin vanhan miehen pehmoista väsynyttä kättä ja tajusin, että kuulin taas omalle suvulleni tyypillisen kommentin: kun pitää yrittää pysytellä koossa, surun suuruus on piilotettava kuoren alle, ja tunteiden läikehdintä naamioidaan puolikoleaan hymähdykseen. (Semmosia iloisia itäsuomalaisia.)
 |
| Katselemme kuin kuvastimesta ja niin vähän ymmärrämme. |
Kun isäni kuoli, olin sisareni luona kylässä. Läksimme oitis lapsuudenkotiini, ja tajusin automatkalla ajattelevani ihan sopimattomia asioita. Vastaan mopoili isäni ikäinen mies, ja ajattelin, että ajapa siskonmies tuo ukkeli kumoon tuosta pörräämästä. Mikä oikeus sillä on kesäpäivänä mopoilla, kun minun isäni ei enää Soliferiaan käynnistä.
Kotona katselin ikkunasta ulos, kun äiti naputti tikkoja tauluun - siellä se leski nyt suree.
Opin, että ei ole väärää tapaa surra. Jokainen tekee sen tavallaan, ja ulkopuolisilta ei kaivata tyylipisteitä.
 | |
| Vähän manipuloitu kuva tuoreen lesken heittotuloksesta. |
Lähinuori puuskahti, että hänelle ei sitten hautajaisia järjestetä. Hän haluaa säästää läheisensä moiselta vollotusjuhlalta. Perustelin hautajaisten merkitystä rituaalien viisaudella. Että jokainen kulttuuri kehittää omanlaisensa rituaalit menetyksen surun osoittamiseksi ja rajakohdaksi; ja että hautajaisten jälkeen suru muuttaa luonnettaan. Ja että hautajaiset on surevien lohduksi, kuitenkin.
- Miten niin ikävä juhla voi ketään auttaa? Eikö niitä voisi järjestää muistelujuhlana sitten, kun se sukulais- ja kaveripiiri on jo vähän tottunut ajatukseen? Sitten voisi pitää iloisemman juhlan, jossa voi muistella iloisia asioita vainajasta.
Lopetin opettamisen. Käskin lähinuoren pitää huolta, ettei kuole ennen minua.
