Saattomatkalla

Olemme kävelleet yhdessä paljon: metsässä, pitkospuilla, tunturissa, suurissa eurooppalaisissa kaupungeissa. Nyt saattelin sinut portista, josta menit yksin.
Saattelu eteni hitaasti (tai mistäpä minä tuon tiedän, ajankulku oli erilaista), ja ehdin kirjoittaa muutaman tankarunon.

Minä pirstoudun
palasiksi, jauhaudun
murusiksi, kun
elämän ja kuoleman
myllynkivet pyörivät.

Salakuljetan
sairashuoneeseen metsän,
linnunlaulun ja
neulasten tuoksun, muiston
pilvistä puiden yllä. 

Mustikka kukkii Hitonhaudassa.

Auringonvalo
pyyhkii huoneen seiniä,
sinä hengität
raskaasti. Kohta olet
samaa ilmaa kuin tuuli.

Sairashuoneessa
pyhyys on varovassa
kosketuksessa
ja kivunperkelettä
häätävissä lääkkeissä.

Toivottavasti
kipulääkkeet maalaavat
huoneesi kattoon
Sikstuksen kappelin ja
Mariankirkon kuvat. 

Mariankirkko Krakovassa. Yhdessä nähty, häkellyttävät maalaukset.

Ja yllättäen
sinusta tuli lintu,
jonka avoimeen
suuhun minä pudotan
kauraleivän muruja.

Lopuksi sinut
puetaan pellavaiseen
pukuun, karheaan
kuin lapsuutesi pyyhe
saunanjälkeisiholla.

Kurjet tanssivat
ja huutavat pellolla
kovaan ääneen, tööt.

Emme kuule kurkien
ääntä yhdessä, enää.

Joutsenten lohtu
minulle siinä, mikä
ei koskaan muutu:
Niiden tulot ja lähdöt
jatkuvat aina, aina.

Itku vai aivastus

Etsi kortti, joka kuvaa sinun tunnelmiasi juuri tällä hetkellä, sanoo sururyhmän ohjaaja. Valitsen kortin, jossa punatukkainen nainen pitää kämmenellään pikkulintua.
Niin monesti olen tiirannut lähelle tulevia lintuja: oletko minun poikani, sinä joutsen, joka teit kunniakierroksen talomme päällä? Pääsky, joka lensit uskaliaan läheltä? Vaiko sinä peippo, joka hyppelet kasvimaalla? Tule toki luo, tule, jos olet poikaseni.
Ei ollut. Lensi pois.
Sururyhmässä löytämäni kortti lohdutti: ehkä jonain päivänä joku lintu uskaltautuu lähelle ja livertää terveiset pojaltani. Tai raakkuu rouheasti, hevimies kun oli kyseessä.
Olen kuin muinaissuomalainen, joka uskoi, että kuollut perheenjäsen tulee lintuna luo tai lähettää linnun välityksellä terveisiä tuonilmaisista.
Tai olen kuin Sakari Topelius, joka kirjoitti kuolleen lapsen linnun hahmoon suomalaisten suosimassa Varpunen jouluaamuna -laulussa.

Kuva Jean Pierre Candelier/Flickr 

Sururyhmässämme oli koolla kymmenisen eri-ikäistä naista. Me surimme menettämiämme isiä, poikia, veljiä, siskoja. Kahden viikon välein kokoontunut sururyhmä oli taideterapiapainotteinen. Piirsimme kuvia, maalasimme väreillä, intuitiivisesti. Annoimme käden ja tunteen viedä. Illan päätteeksi jokaisen työhön perehdyttiin porukalla. Ei annettu pisteitä, ei arvioitu taiteellista vaikutelmaa, vaan löydettiin piilosta esiin pyrkiviä asioita, nähtiin valonpilkahduksia, havaittiin lymyäviä polkuja, jotka vievät kohti uutta.

Intuitioni ei ole kuvataiteellista lajia. Suhautin piirroksen kärsimättömästi ja etsin sen jälkeen sanat tankarunoon, joka kuvasi paremmin tuntemuksiani. Kun lohtumaalaukseni esitti merenrantaa, selitin, että ruskeanharmaa möykky ei ole muumien mörkö, vaan kestävä ja auringonvaloa iltamyöhäsellä säilövä silokallio. Kallio, joka on, eikä vähästä hätkähdä.

Aalto toisensa
jälkeen osuu kallioon.
Miljoonat vuodet
kuluvat, jokaisella
aallolla eri ääni.

Yhden menetys oli tuore, samana vuonna sattunut, yhden menetys vuosikymmeniä vanha. Vuosikymmeniä vuotta sitten tapahtunut kuolema, vaiettu menetys, pirskottui verenpunaisena akryylivärinä paperille. Suru ei unohda, vaikka sen yrittäisi tukahduttaa.

Minä menetin poikani noin vuosi sitten. En ole juuri osannut itkeä, somatisoin surua väsymällä, nukkumalla. Kirjoitan suruani. Haluaisin laittaa takkiin surunapin: katsokaa, tietäkää, minä olen menettänyt. 
Muistan tärkeitä itkuja, merkkipaaluja. Yhden, kun kävin sairaalan alakerroksissa katsomassa edellispäivänä kuollutta poikaani, ja toisen, kun häntä laitettiin ruumiinavauksen jälkeen arkkuun. Itkin äänetöntä tihinäitkua, sakean lempeän kevätsateen kaltaista.

Itkeä pitäisi, sen huomaa, kun silmiä kiristää ja ne punoittavat. Kasvoissa kihisevä tunne on kokonaisvaltainen, enkä ole varma, tuleeko sieltä nyt itku vai aivastus. Sururyhmä antoi itkulle turvallisen ja hallitun uoman.

Graniittinen suru

Ajattelin, että kirjoitan vain yhden surublogin. Tulin toisiin ajatuksiin, kun luin ystäväni Helin Facebook-kommentin.

- Mulla on ollut ongelmaa, miten kommentoida Kaarinan surua. Olen itse ollut siitä niin järkyttynyt, en tajua, miten siitä voisi selvitä tai miten siihen voisi ottaa osaa. Ihailen Kaarinaa, kun hän osaa kääntää käsittämättömän surunsa voimaksi toisten hyväksi. Rakastan sinua, Kaarina

Kiitos Heli, tunnen sinut vain somen kautta ja tässä yhteisessä ihmisoikeustaistelussa. Kiitän lämpimästä osanotosta, kiitän ylitsevuotavan kauniista sanoista.
Ja kyllä, suru on käsittämätön. Se ei ole käsittämättömän iso, käsittämättömän laaja, painava, musta. Ihan vain – käsittämätön.

Haluan kertoa, miltä suru tuntui ja tuntuuu. Ehkä tästä löytyy peilauspintaa muille surun rouhaisemille.
Ajattelen asioista usein konkreettisina kuvina. Se hetki, kun kävin katsomassa kuollutta poikaani sairaalassa, oli kuin olisin törmännyt kiviseinään täydellä vauhdilla. Tärsky tuntuu oikeassa poskessa, oikealla ohimolla, ja oikea silmäni ikään kuin kieltäytyy näkemästä. Minulle tuli sanana mieleen kirjailija Sirpa Kähkösen kirjan nimi Graniittimies. Kylmä, painava, liikkumaton, hengetön.

Elämässäni on nyt kaksi aikaa: ennen ja jälkeen. Tieto siitä, että meitä on nyt enää kolme, seuraa kaikkialle, se maistuu, tuntuu, haistuu. Ihan kuin joku olisi ropsauttanut ruoka-annokseeni kitkerää, pahanmakuista maustetta, ja soppalautanen on syötävä tyhjäksi, vaikka joka lusikallinen irvistyttää.

Kun ensimmäisen kerran pojan kuoleman jälkeen kuulin kevätlinnun tirskahduksen, pidin sitä henkilökohtaisena loukkauksena.

Poikas on poissa,

tik-tok, poikas on poissa.

Suru kovertaa

sydäntäni kuin tikka

lahoa puuta. Tik-tok.

Yleensä odotan kevättä ja kesää (poikanikin odotti). Muuttolinnut ovat tuoneet ilon, maasta esiin puskevat punaiset raparperin alut, ensimmäiset kevätkukat, vihertävä ruoho ovat todistaneet elämän voimasta. Nyt tunnen olevani kahden kallion välissä rotkossa (siellä Helvetinkolussa).

Joskus rotkoon osuu auringonsäde ja tunkeutuu peipposen laulu. Ne nostavat silmiin kyyneleet. Kartan metsässä kävelyä, sillä kävellessäni joudun olemaan liiaksi itseni kanssa.

Kohta kuuluvat
joutsenten keväthuudot.
Kaikki ennallaan
- ja ei mikään. Sinä et
kuule niitä kanssani. 

Jokainen suree tavallaan ja kestää surun tavallaan. En ole vielä itkenyt kovin paljoa. Suru ja itku ovat kartallani valkea (ei vaan musta) alue, jonne en ole tohtinut vielä astua. Suren väsymällä ja nukkumalla. Kolme puhelua tai virallista sähköpostia päivässä – ja niiden jälkeen olen aivan voimaton ja aloitekyvytön.

Miten kestän? Jatkamalla niitä asioita, jotka ovat olleet minulle tärkeitä. Suruni on kaksisäikeinen: olen menettänyt minulle rakkaan ihmisen. Sitä aiemmin olin jo menettänyt luottamukseni Suomeen oikesvaltiona. Sen kokemuksen jaan lukuisien ihmisten kanssa, jotka ovat tukeneet turvapaikanhakijoita. Olen oppinut, että suru on kirkas ja häikäisevä, ainakin se sattuu kyyneleisiin silmiin. Se myös terävöittää katseen ja auttaa myötäsuremaan toisten surevien kanssa. Kuten henkensä edestä pelkäävien turvapaikanhakijoiden. Näen minulle tutuissa ja läheisissä pojissa häivähdyksen omasta liian varhain lähteneestä nuorestani.

Kun minun suru-uutiseni oli kantautunut minulle tuttujen afgaanipoikien tietoon, muutama heistä tuli tuomaan minulle kukkasia. Yksi heistä sanoi:
- Me tiedämme, että mikään ei ole kuin oma lapsi, kukaan ei voi korvata omaa poikaa. Mutta sinulla on nyt monta poikaa, ja me kunnioitamme sinua.

Väärin surtu

- Semmosta se on, valssi kesällä, sanoi vanha sukulaismies kirkossa, ennen kuin ehdin suutani avata ja esittää surunvalitteluni.
Olimme kokoontuneet saattamaan viimeiselle matkalle hänen poikaansa, noin viisikymppistä miestä. Mies itse on kahdeksankymmenen hujakoilla. Hän on joutunut hautaamaan viimeisten vuosien aikana vaimonsa ja seitsemästä lapsestaan kolme.
Puristin vanhan miehen pehmoista väsynyttä kättä ja tajusin, että kuulin taas omalle suvulleni tyypillisen kommentin: kun pitää yrittää pysytellä koossa, surun suuruus on piilotettava kuoren alle, ja tunteiden läikehdintä naamioidaan puolikoleaan hymähdykseen. (Semmosia iloisia itäsuomalaisia.)

Katselemme kuin kuvastimesta ja niin vähän ymmärrämme.

Kun isäni kuoli, olin sisareni luona kylässä. Läksimme oitis lapsuudenkotiini, ja tajusin automatkalla ajattelevani ihan sopimattomia asioita. Vastaan mopoili isäni ikäinen mies, ja ajattelin, että ajapa siskonmies tuo ukkeli kumoon tuosta pörräämästä. Mikä oikeus sillä on kesäpäivänä mopoilla, kun minun isäni ei enää Soliferiaan käynnistä.
Kotona katselin ikkunasta ulos, kun äiti naputti tikkoja tauluun - siellä se leski nyt suree.
Opin, että ei ole väärää tapaa surra. Jokainen tekee sen tavallaan, ja ulkopuolisilta ei kaivata tyylipisteitä.

Vähän manipuloitu kuva tuoreen lesken heittotuloksesta.

Lähinuori puuskahti, että hänelle ei sitten hautajaisia järjestetä. Hän haluaa säästää läheisensä moiselta vollotusjuhlalta. Perustelin hautajaisten merkitystä rituaalien viisaudella. Että jokainen kulttuuri kehittää omanlaisensa rituaalit menetyksen surun osoittamiseksi ja rajakohdaksi; ja että hautajaisten jälkeen suru muuttaa luonnettaan. Ja että hautajaiset on surevien lohduksi, kuitenkin.
- Miten niin ikävä juhla voi ketään auttaa? Eikö niitä voisi järjestää muistelujuhlana sitten, kun se sukulais- ja kaveripiiri on jo vähän tottunut ajatukseen? Sitten voisi pitää iloisemman juhlan, jossa voi muistella iloisia asioita vainajasta.
Lopetin opettamisen. Käskin lähinuoren pitää huolta, ettei kuole ennen minua.

Elämäni ensimmäiset some-hautajaiset

Fb-kaverini ja live-elämästä tuttuni Malla (nimi muutettu) harrasti kissajuttuja, sanaleikkejä, hassutuksia. Samaa laatua oli hänen serkkunsa Jutta (nimi muutettu), jota en tuntenut livenä, mutta joka Mallan kautta keksaisi pyytää minua kaverikseen.
Joulun alla Jutta lähetti hätäisen chattiviestin: Kaarina, et arvaa, Malla kuoli viime yönä.
Piti oikein rynnätä Mallan Fb-profiiliin, ja kyllä: Jutta oli käynyt kirjoittamassa sinne R.I.P. Malla.

Jutta kutsui minut hautajaisiin.  Ensimmäistä kertaa elämässäni olin hautajaisissa, joissa en tuntenut minut sinne kutsunutta henkilöä - arvaamalla laitoin, ja oikeaan osuin.

Muistotilaisuudessa muisteltiin Mallan persoona - myös virtuaalipersoonaa. Parikin ihmistä kiitteli, kuinka Mallan päivitykset ilahduttivat ja saivat hymyilemään. Malla oli niin huomaavainen ihminen, että jos joku hänen kaveripiiristään päivitti tyyliin "Nyt ei mene hyvin" tai "Päivä alkoi surullisesti", niin kohtapa Malla joko chattasi tai soitti: mikä ongelma, mikä hätä.

Ajattelin, että olen nyt uuden äärellä.

Niin, ja se Mallan kissa - Malla oli näet aika tuore kissanlapsen adoptioäiti. Se on nyt Mallan äitiä lohduttamassa.