Graniittinen suru

Ajattelin, että kirjoitan vain yhden surublogin. Tulin toisiin ajatuksiin, kun luin ystäväni Helin Facebook-kommentin.

- Mulla on ollut ongelmaa, miten kommentoida Kaarinan surua. Olen itse ollut siitä niin järkyttynyt, en tajua, miten siitä voisi selvitä tai miten siihen voisi ottaa osaa. Ihailen Kaarinaa, kun hän osaa kääntää käsittämättömän surunsa voimaksi toisten hyväksi. Rakastan sinua, Kaarina

Kiitos Heli, tunnen sinut vain somen kautta ja tässä yhteisessä ihmisoikeustaistelussa. Kiitän lämpimästä osanotosta, kiitän ylitsevuotavan kauniista sanoista.
Ja kyllä, suru on käsittämätön. Se ei ole käsittämättömän iso, käsittämättömän laaja, painava, musta. Ihan vain – käsittämätön.

Haluan kertoa, miltä suru tuntui ja tuntuuu. Ehkä tästä löytyy peilauspintaa muille surun rouhaisemille.
Ajattelen asioista usein konkreettisina kuvina. Se hetki, kun kävin katsomassa kuollutta poikaani sairaalassa, oli kuin olisin törmännyt kiviseinään täydellä vauhdilla. Tärsky tuntuu oikeassa poskessa, oikealla ohimolla, ja oikea silmäni ikään kuin kieltäytyy näkemästä. Minulle tuli sanana mieleen kirjailija Sirpa Kähkösen kirjan nimi Graniittimies. Kylmä, painava, liikkumaton, hengetön.

Elämässäni on nyt kaksi aikaa: ennen ja jälkeen. Tieto siitä, että meitä on nyt enää kolme, seuraa kaikkialle, se maistuu, tuntuu, haistuu. Ihan kuin joku olisi ropsauttanut ruoka-annokseeni kitkerää, pahanmakuista maustetta, ja soppalautanen on syötävä tyhjäksi, vaikka joka lusikallinen irvistyttää.

Kun ensimmäisen kerran pojan kuoleman jälkeen kuulin kevätlinnun tirskahduksen, pidin sitä henkilökohtaisena loukkauksena.

Poikas on poissa,

tik-tok, poikas on poissa.

Suru kovertaa

sydäntäni kuin tikka

lahoa puuta. Tik-tok.

Yleensä odotan kevättä ja kesää (poikanikin odotti). Muuttolinnut ovat tuoneet ilon, maasta esiin puskevat punaiset raparperin alut, ensimmäiset kevätkukat, vihertävä ruoho ovat todistaneet elämän voimasta. Nyt tunnen olevani kahden kallion välissä rotkossa (siellä Helvetinkolussa).

Joskus rotkoon osuu auringonsäde ja tunkeutuu peipposen laulu. Ne nostavat silmiin kyyneleet. Kartan metsässä kävelyä, sillä kävellessäni joudun olemaan liiaksi itseni kanssa.

Kohta kuuluvat
joutsenten keväthuudot.
Kaikki ennallaan
- ja ei mikään. Sinä et
kuule niitä kanssani. 

Jokainen suree tavallaan ja kestää surun tavallaan. En ole vielä itkenyt kovin paljoa. Suru ja itku ovat kartallani valkea (ei vaan musta) alue, jonne en ole tohtinut vielä astua. Suren väsymällä ja nukkumalla. Kolme puhelua tai virallista sähköpostia päivässä – ja niiden jälkeen olen aivan voimaton ja aloitekyvytön.

Miten kestän? Jatkamalla niitä asioita, jotka ovat olleet minulle tärkeitä. Suruni on kaksisäikeinen: olen menettänyt minulle rakkaan ihmisen. Sitä aiemmin olin jo menettänyt luottamukseni Suomeen oikesvaltiona. Sen kokemuksen jaan lukuisien ihmisten kanssa, jotka ovat tukeneet turvapaikanhakijoita. Olen oppinut, että suru on kirkas ja häikäisevä, ainakin se sattuu kyyneleisiin silmiin. Se myös terävöittää katseen ja auttaa myötäsuremaan toisten surevien kanssa. Kuten henkensä edestä pelkäävien turvapaikanhakijoiden. Näen minulle tutuissa ja läheisissä pojissa häivähdyksen omasta liian varhain lähteneestä nuorestani.

Kun minun suru-uutiseni oli kantautunut minulle tuttujen afgaanipoikien tietoon, muutama heistä tuli tuomaan minulle kukkasia. Yksi heistä sanoi:
- Me tiedämme, että mikään ei ole kuin oma lapsi, kukaan ei voi korvata omaa poikaa. Mutta sinulla on nyt monta poikaa, ja me kunnioitamme sinua.