Voi voi kun tuo #LapsiEiPuhu

Syksyn kohu-uutinen – yksi monista – kertoi, että neuvoloissa tavataan kolmivuotiaita, jotka eivät puhu. Puheterapiaa tarvitsevat pienokaiset ovat somevanhempien lapsia. Äidit ja isät viettävät laatuaikaa kotona tietokoneiden ja älypuhelinten ääressä lastensa kuvia kaveripiirille jakaen: #rakkauspakkaus #syksy'n #lätäkkö'ssä. Samalla he unohtavat opettaa piltille, että lehmä sanoo ammuu, hevonen ihhahhaa ja kissa miau.

Huh mikä onni, että sosiaalista mediaa ei ollut vielä keksitty, kun meidän perheemme lapset olivat pieniä. Nippa nappa oli Internet kotikoneissa. (Mistä muistankin, kuinka lähilapsi kirjoittaa rapisteli tietokoneella ja kysyi viattomasti, montako tuntia on viikossa. Nmmmm… 168, vastasin. Näppiksen rapinaa ja seuraava kysymys: Äiti, mitä tark
oittaa siviilisääty? Siinä vaiheessa havahduin kysymään, mitä seiskavuotias puuhailee. No, täytteli kuulemma ilmoittautumislomaketta. Haki kioskille osa-aikaisiin töihin. Kysyttiin, että montako tuntia viikossa voisin tehdä. Just.)

Lapsi kasvaa vuorovaikutuksessa, ei hästägeillä.

 















Jos olisin päässyt somettamaan lasten pienuusvuosina, en yhtään takaa, miten oma ajankäyttöni olisi lähtenyt lapasesta. Ja todennäköisesti olisin jakanut hervottomasti kuvia lapsista ja heidän piirroksistaan ja askartelutöistään ja rakentanut heille mainetta ja ”mainetta”. Äidin pikku mussukat.

Lasteni oppima kielikin olisi ollut omintakeista. Neuvolan tädit olisivat järkyttyneet, kun lapsilla olisi ollut erikoiset nimityksenä perheenjäsenille: Meillä on kotona #HuonoÄiti ja #MiesJokaMeilläAsuu sekä #Toukka ja #Hanipöö.
Ensimmäinen kokonainen lause olisi kuulunut HästägiNaapuri.n hästägiKoira hästägiKakka.si hästägiLeikkipuisto.on. HästägiIhanaKevät hästägiIronia.

Kohta kamera jakaa kuvasi ja tuntemuksesi - varo!

Nyt se on ihan toteutumassa! Omien tunteiden ja tuntemusten jakaminen somessa valokuvan tarkkuudella. Hesari kertoi kamerasta, joka ottaa kaksi kuvaa ihan peräjälkeen: etukamera kuvaa kohteen, jonka halusin kuvata  (Eiffel-torni/karhu/Tsekin voittomaali) ja välittömästi sen jälkeen takakamera kuvaa minun ilmeeni (ihastunut/kauhusta puolikuollut/raivostunut). Sitten voin jakaa kuvaparin haluamassani someympäristössä.

Toisessa jutussa toimittaja pohti, onko elämysturismi enää eettistä: millainen hiilijalanjälki jääkään siitä, kun kulttuurimatkailija lentää viikonlopuksi Pariisiin jonottaakseeen Mona Lisan näkemistä - tai Berliiniin kiertääkseen Nefertiti-patsaan ympäri viidesti vastapäivään ja viidesti myötäpäivään, kuten minä muutama vuosi sitten. (Lue lisää täältä.)
Että olisiko sittenkin parempi nauttia nämä kulttuurielämystymiset kotona tietokoneen äärellä, kun huippumuseot alkavat tarjota virtuaalikiertueita taideteostensa äärellä?

Niin, minähähän sitten teetin piparimuotti-Nefertitin.

Kolmannessa jutussa innostuttiin, kuinka pääsemme ensi jouluna uppoamaan virtuaalitodellisuuteen.
- Kiinnitän remmillä mustan muovilaatikon päähäni. Silmissäni aukeaa hätkähdyttävä näky. Olen sisällä avaruusaseman miehistössä....Kropassa tila tuntuu aivan todelliselta, vaikka illuusio perustuu pelkkään näköaistiin ja kuulokkeiden huminaan. Eräs tieteisennustus on vihdoin käymässä toteen. luen tiedesivuilta.


Mutta milloin mahtanee toteutua se, että voimme jakaa tuntemuksiamme toisten ihmisten kanssa? Että voin jakaa konkreettisesti hermoverkkojen tasolla ilahduksen, joka valtasi minut, kun näin suvun nuorimman - kaksiviikkoisen vauvan - ensimmäistä kertaa? Pelon, kun auto lähti urista ja heittelehti muutaman pitkän sekunnin poikittain vitostiellä ja päätyi penkkaan? 
Mahtaneeko toteutua sellainen teknologia, että naps - jaan ne hermo- ja hormonitasolla tapahtuneet liikahdukset nettiin, ja joku toinen voi tuntea saman tunteen, kun klikkaa jotain kuvaketta? (Tämähän avaisi ihan uusia näköaloja myös lääkärikäynteihin: Ei tarvitse enää kuvailla kipua, että jomottaa, juilii, tykyttää, raastaa... voi vain sanoa lääkärille, että laitapa etusormi tuohon kännykän kosketusnäytölle, niin tiedät. Synnytyskipusimulaattoria kuulemma on jo kokeiltu. Siis miehille, mikä onkin ihan oikein.)

Kovastihan se lisäisi ihmisten välistä ymmärrystä ja myötätuntoa. Silti epäilen, että ei se meidän kuplaamme laajentaisi. Tuskin klikkaisimme sitä kuvaketta, jossa kongolaisen sissiliikkeen lapsisotilaaksi kaappaama poika (oli 16 kun kaapattiin, 19 nyt) antaisi meidän kokea oman elämänsä elämyksiä. Hesari kertoi hänestäkin.
Tuskin pojalla on edes mahdollisuutta käyttää näitä meille jo arkisia vermeitämme, vaikka tietokoneiden ja älypuhelimien oleelliset raaka-aineet louhitaankin hänen kotimaastaan.

Elämäni ensimmäiset some-hautajaiset

Fb-kaverini ja live-elämästä tuttuni Malla (nimi muutettu) harrasti kissajuttuja, sanaleikkejä, hassutuksia. Samaa laatua oli hänen serkkunsa Jutta (nimi muutettu), jota en tuntenut livenä, mutta joka Mallan kautta keksaisi pyytää minua kaverikseen.
Joulun alla Jutta lähetti hätäisen chattiviestin: Kaarina, et arvaa, Malla kuoli viime yönä.
Piti oikein rynnätä Mallan Fb-profiiliin, ja kyllä: Jutta oli käynyt kirjoittamassa sinne R.I.P. Malla.

Jutta kutsui minut hautajaisiin.  Ensimmäistä kertaa elämässäni olin hautajaisissa, joissa en tuntenut minut sinne kutsunutta henkilöä - arvaamalla laitoin, ja oikeaan osuin.

Muistotilaisuudessa muisteltiin Mallan persoona - myös virtuaalipersoonaa. Parikin ihmistä kiitteli, kuinka Mallan päivitykset ilahduttivat ja saivat hymyilemään. Malla oli niin huomaavainen ihminen, että jos joku hänen kaveripiiristään päivitti tyyliin "Nyt ei mene hyvin" tai "Päivä alkoi surullisesti", niin kohtapa Malla joko chattasi tai soitti: mikä ongelma, mikä hätä.

Ajattelin, että olen nyt uuden äärellä.

Niin, ja se Mallan kissa - Malla oli näet aika tuore kissanlapsen adoptioäiti. Se on nyt Mallan äitiä lohduttamassa.

Somessa hidaskin ehtii puhua

Lukupiirimme käsitteli Leena Lehtolaisen kirjaa Minne tytöt kadonneet. Kirjan teema - maahanmuuttajatyttöjen oikeudet, tyttöjen ympärileikkaukset - innostivat kovaääniseen keskusteluun. Puheenvuorot kimpoilivat yli pöydän. Minäkin vedin henkeä ja aloitin että miel... mutta siinä vaiheessa jo kolme ihmistä oli julkistanut omat ajatuksensa. Uusi yritys: Mielest..... ja kolmannen kerran: Minä ajatt...
Tovin kuluttua lukupiirimme uusin jäsen kääntyi puoleeni ja artikuloi hillityn kohteliaasti: Olisin kovasti kiinnostunut kuulemaan, mitä sinä olet yrittänyt viimeiset puoli tuntia sanoa.

Sosiaalisessa mediassa hitaampikin saa suunvuoron, sellainen, joka live-elämässä kuuntelee, kääntelee päätään kuin talitintti lintulaudalla (oho, sainpa lintulaudankin tänne tungetuksi) ja arvioi, että oliko se oma mielipide nyt kuitenkaan niin fiksu ja ääneen sanomisen arvoinen. Sen takia viihdyn Facebookissa kuin kotonani ja vapautan siellä leikkisän puoleni. Saan rauhassa hihitellä muiden hassutuksille ja miettiä omat sanaleikkini, jos haluan osallistua höpöttelyyn. Tai sitten vakavaankin keskusteluun. Mutta ei liian pitkiä puheenvuoroja! Ei julistusta!

Blogit ovat minulle uusi maailma. Pidän lukemisesta mutta mieluummin paperimuodossa. Arvostan käsityö- ja ruoka- ja sisustusblogeja, mutta en ole ottanut asiakseni niiden seuraamista.
Luen ehkä eniten Kotimaa24.fi -uutissivuston blogeja, mutta en jaksa kiinnostua uskonnollisesta inttämisestä.
Yhtä blogia olen itse pitänyt. Kirjoitin Outolentoa vajaan vuoden. Se käsitteli matkaa Israeliin. Aloitin sen puolta vuotta ennen matkaa, kun halusin selvitellä ajatuksiani ja asenteitani. Outolento on edelleen olemassa, mutta se on jo varikolla, ei ilmassa.
Suhteeni blogeihin on ristiriitainen - kun kirjoitan, toivon, että joku näkisi mitä kirjoitan. Pitääkö olla Erkki Tuomioja tai toisen polven maahanmuuttaja, Girl with Attitude, jotta saa lukijoita? Mistäs minä sellaisen asenteen kehitän?

Mutta ehkä täällä blogimaailmassa saakin hypätä lintulaudalta virkistävään kylpyyn?