Rakas kuolemapäiväkirja

Aamun Helsingin Sanomissa puhuttiin kuolemasta. Kuinka se on varottu puheenaihe. Kuinka ihmisten olisi hyvä käydä hautajaisissa. Kuinka hautajaiset ovat nykyään niin vähäväkisiä, että joskus on nuusa jopa arkunkantajista. Ja heitä tarvitaan sentään vain kuusi.

En ole vielä suunnitellut hautajaisiani. Ehkä se olisi hyvä, ehkä lähiomaiset olisivat kiitollisia, jos olisin antanut vähän suuntaviittoja heille. En myöskään ole tehnyt kuolemaharjoituksia, joita jotkut kehottavat tekemään hyvän sään aikana - siis ajattelemaan kuolemaa, ehkä tekemään oman arkun kansalaisopiston puutyöpiirissä tai dreijaamaan savesta oman tuhkauurnan. (Kuolemajuttuja olen kirjoittanut. Hautausmailla käyn usein; erityisesti muistan tuhkansirottelualueen, jossa syksyinen tuuli heilutti leppeästi heinänkorsia ja keltainen perhonen lepatti näennäisen päämäärätöntä lentoaan.)

Sen sijaan kerron, missä kohtaa kuolema on minua hipaissut.

1. Äitini oli jäänyt äidistään orvoksi noin yhdeksänvuotiaana. Ennen kuolemaansa äidinäiti oli sairastanut tuberkuloosia, ja noin pari päivää ennen kuolemaa käki oli ilmestynyt kodin pihapiiriin kukkumaan; isä oli pitänyt sitä kuoleman enteenä ja kivittänyt sen vihoissaan kauemmas.
Orpouden suru ja epävarmuus tulevasta ovat määrittäneet äitiäni koko hänen elämänstä ajan. Minä, perheemme kuopus, synnyin, kun äitini oli 39-vuotias. Lapsena sain usein kuulla äitini huokauksen: kunpa saisin elää niin vanhaksi, että sinä olet aikuinen ja pärjäät omillasi. (No sai, äitvanha on nyt 98-vuotias.) Sanonkin, että olen mummostani orpo - ylisukupolvisuus painaa.

2. Lapsuudessani hautajaisiin mentiin koko kylän voimin. Muistan päivän, jona kotini ohi kulki keuhkosyöpään kuolleen naapurin isännän hautajaissaatto. Hitaasti ajavia autoja, pölyinen tie, kylänraittia kulkevalle bussille? käveleviä mustapukuisia ihmisiä.

Itse en niihin hautajaisiin osallistunut, mutta aloin leikkiä hautajaisia: vein ulkoleikkipaikkaani raidallisen räsymaton, jonka raidat mallasivat kirkonpenkkejä, ja istutin pieniä harmaita kiviä hautajaisvieraiksi. Seuraavana päivänä tuli tieto, että toisen naapurin vanha isäntä oli kuollut. Äiti ryntäsi leikkipaikalleni ja tempaisi maton niin että seurakunta sinkosi pitkin ruohikkoa: huono enne tuo leikki, ja se loppuu nyt.

: Kivet hautajaisvieraina, räsymaton raidat kirkonpenkkinä. Lapsuusleikki.

3. Luulin lapsena, että vain vanhat ihmiset kuolevat, kunnes - noin 9-vuotiaana - luin lehdestä, kuinka kaunis ja nuori ranskalaisnäyttelijä Françoise Dorleac ajoi kolarin ja paloi kuoliaaksi autoonsa. Tajusin ensimmäisen kerran, että kuolema vaanii ketä tahansa, koska tahansa. Ikä, asema, kauneus tai julkisuus eivät tee immuuniksi kuolemalle.
Minuun jäi pitkäksi ajaksi suljetun paikan kammo sekä autoilupelko. Autoilupelkoa työstin monta vuotta ja näin painajaisia, kun lopulta sain itseni pakotetuksi autokouluun.

4. Eräänä päivänä posti toi meille mustareunaisen kirjekuoren. Kirjeessä luki: Kutsumme teidät tyttäremme Annelin (nimi  muutettu) hautajaisiin. Anneli oli minun serkkuni, nuori äiti, joka kuoli toisen lapsensa synnytykseen.
Jäi äidiltä hellimättä
neljä niin pikkuista kättä.
Niin luki kuolinilmoituksessa.
Jälkikäteen Annelin siskot kertoivat, miten suuresti kuolema kolhi perhettä; yksi heistä kertoi, että lapsetkin jäivät yhdistetyn kuolema- ja synnytyspelon vuoksi saamatta.

5. Isäni, sotaveteraani, sairasti kauan sydäntään. Lapsena huolestuin aina, kun hän kuhki liian pitkään saunanlämmityksessä tai metsätöissä. Ettei vain olisi sattunut jotain. Kun hän kuoli - varmaankin onnellisena päivällä syömistään mansikoista - olin sentään jo reippaasti yli kaksikymppinen. Kun suru-uutinen yllätti, lähdin siskon perheen kyydillä äitiä lohduttamaan. Muistan kapeaa hiekkatietä ajaa pölistelevän mopomiehen. Se herätti minussa katkeruutta: miksi tuo saa jatkaa elämäänsä, mutta minun isäni mopoilut on nyt mopoiltu?

Opiskelupaikastani sain luvan jäädä pariksi viikoksi äitini tueksi. Tuona aikana en surrut sitä, että minulta oli kuollut isä. Sen sijaan surin, että äidiltäni oli kuollut mies. Tuolloin opin, että jokainen taaplaa tyylillään - surussakin. Ei ole olemassa oikeaoppista tapaa surra, eikä ketään pidä mennä siinä neuvomaan. (Katsoin salaa ikkunasta, kun äiti käveli kotipihallaan. Jaahah, siellä se sureva leski nyt heittää napsii tikkoja tauluun.)
Opiskelupaikkakunnalla, pitkin talvea, luin sunnuntain Hesareiden kuolinilmoituksia: kuinka vanhaksi vainaja oli elänyt, ketkä jäivät suremaan, millaisia värssyjä omaiset olivat valinneet.
Unissani isäni ajoi traktorilla pitkin peltoja, ja tiesin, että hän oli ollut kuolleena tovin aikaa. Ajattelin, että aha, tuolta näyttää ihminen, kun se on ollut haudassa mutta päässyt sieltä pois. Parransänkeä näemmä pukkaa.

Isällä oli tämmöinen. Unessani hän ajoi sillä kuolleenakin.

6. Uusin päivitys blogitekstiin. Tähän asti minulla on ollut hitauden armo: olen saanut varautua menetyksiin etukäteen. Nyt en. 26-vuotias poikani kulki portista, jota ei toiseen suuntaan avata. Se iski odottamatta. Siitä voin ja haluan kirjoittaa vain lyhyesti.

Poikas on poissa,
tik-tok, poikas on poissa.
Suru kovertaa
sydäntäni kuin tikka
lahoa puuta. Tik-tok.


Kohta kuuluvat
joutsenten keväthuudot.
Kaikki ennallaan
- ja ei mikään. Sinä et
kuule niitä kanssani.

Isoäiti katsoo minua sinisessä kukassa

Kun äitini äiti sairastui vakavasti, hän oli itkenyt silmänsä kyynelettömiksi. Itkenyt, koska tiesi, että kuusi lasta jää nyt syliä vaille.
Orpous on varmasti se asia, joka on määrittänyt äitini elämää kaikkein syvimmin ja vakavimmin. Kuulin siitä jo pienenä, ja minuakin itketti, kun ajattelin, miten suuren surun äitini oli joutunut yhdeksänvuotiaana kohtaamaan. Aikuisena olen määritellyt, että olen mummostani orpo, sillä uskon, että äidittä jääminen on vaikuttanut äitini tapaan olla äiti. Mietin usein lapsena ja nuorena, miten mukavaa olisi ollut nähdä mummo. Ei, vaan mummu, niin meillä Savossa.

Jostain syystä kuvittelin aina, että äitini äidillä oli siniset silmät. Ihailin kotipihassamme kasvaneita, syvää sinisyyttä hohtaneita nurmitädykkeitä ja ajattelin, että mummuni katsoo minua niissä. Äitini tuli myöhemmin kertoneeksi, että hänen 34-vuotiaana kuollut äitinsä oli ollut ruskeasilmäinen. Silti ajattelen aina isoäitiäni, kun näen nurmitädykkeiden kukkivan.Nurmitädykkeeseen liittyy toinenkin harhakäsitys. Lapsena luulin, että se on lemmiki - kaihonkukka sekin, Forgetmenot.

Tänään löysin takapihaltamme kesän ensimmäisen nurmitädykkeen. Kuvassa se katsoo minua vakaana ja totisena. Sen edessä näkyy ruohonkorsi terävänä ja pystynä kuin miekka.
Tädykkeitä on monta lajia. Tädyke luokitellaan ratamokasveihin - sen aiempi luokitus oli naamakukkaiset kasvit. Tädykkeiden suvun tieteellinen nimi on Veronica. Nimessä yhdistyy kaksi sanaa: vera eli tosi ja icon eli kuva. Siis oikea kuva. Legenda kertoo Veronica-nimisestä naisesta, joka pyyhki ristiä kantavan Jeesuksen kasvoista hikeä ja verta kankaan palaseen, johon painautui kuva Jeesuksen kasvoista.
Veronican hikiliinaa säilytetään nykyään Espanjan Oviedossa (ja tästä päästäänkin lähelle Torinon käärinliinaa, johon on perimätiedon mukaan painautunut ristiltä lasketun ja kalliohautaan viedyn Jeesuksen hahmo.) Toisen perimätiedon mukaan Veronica-niminen nainen esitteli Neitsyt Marialle kasvin rohdosvaikutuksia. Nurmitädykkeestä on valmistettu teetä ja rohtoja, ja sen on uskottu karkottavan pahoja henkiä. Vakaalla katseellaan ehkä.