Rakas kuolemapäiväkirja

Aamun Helsingin Sanomissa puhuttiin kuolemasta. Kuinka se on varottu puheenaihe. Kuinka ihmisten olisi hyvä käydä hautajaisissa. Kuinka hautajaiset ovat nykyään niin vähäväkisiä, että joskus on nuusa jopa arkunkantajista. Ja heitä tarvitaan sentään vain kuusi.

En ole vielä suunnitellut hautajaisiani. Ehkä se olisi hyvä, ehkä lähiomaiset olisivat kiitollisia, jos olisin antanut vähän suuntaviittoja heille. En myöskään ole tehnyt kuolemaharjoituksia, joita jotkut kehottavat tekemään hyvän sään aikana - siis ajattelemaan kuolemaa, ehkä tekemään oman arkun kansalaisopiston puutyöpiirissä tai dreijaamaan savesta oman tuhkauurnan. (Kuolemajuttuja olen kirjoittanut. Hautausmailla käyn usein; erityisesti muistan tuhkansirottelualueen, jossa syksyinen tuuli heilutti leppeästi heinänkorsia ja keltainen perhonen lepatti näennäisen päämäärätöntä lentoaan.)

Sen sijaan kerron, missä kohtaa kuolema on minua hipaissut.

1. Äitini oli jäänyt äidistään orvoksi noin yhdeksänvuotiaana. Ennen kuolemaansa äidinäiti oli sairastanut tuberkuloosia, ja noin pari päivää ennen kuolemaa käki oli ilmestynyt kodin pihapiiriin kukkumaan; isä oli pitänyt sitä kuoleman enteenä ja kivittänyt sen vihoissaan kauemmas.
Orpouden suru ja epävarmuus tulevasta ovat määrittäneet äitiäni koko hänen elämänstä ajan. Minä, perheemme kuopus, synnyin, kun äitini oli 39-vuotias. Lapsena sain usein kuulla äitini huokauksen: kunpa saisin elää niin vanhaksi, että sinä olet aikuinen ja pärjäät omillasi. (No sai, äitvanha on nyt 98-vuotias.) Sanonkin, että olen mummostani orpo - ylisukupolvisuus painaa.

2. Lapsuudessani hautajaisiin mentiin koko kylän voimin. Muistan päivän, jona kotini ohi kulki keuhkosyöpään kuolleen naapurin isännän hautajaissaatto. Hitaasti ajavia autoja, pölyinen tie, kylänraittia kulkevalle bussille? käveleviä mustapukuisia ihmisiä.

Itse en niihin hautajaisiin osallistunut, mutta aloin leikkiä hautajaisia: vein ulkoleikkipaikkaani raidallisen räsymaton, jonka raidat mallasivat kirkonpenkkejä, ja istutin pieniä harmaita kiviä hautajaisvieraiksi. Seuraavana päivänä tuli tieto, että toisen naapurin vanha isäntä oli kuollut. Äiti ryntäsi leikkipaikalleni ja tempaisi maton niin että seurakunta sinkosi pitkin ruohikkoa: huono enne tuo leikki, ja se loppuu nyt.

: Kivet hautajaisvieraina, räsymaton raidat kirkonpenkkinä. Lapsuusleikki.

3. Luulin lapsena, että vain vanhat ihmiset kuolevat, kunnes - noin 9-vuotiaana - luin lehdestä, kuinka kaunis ja nuori ranskalaisnäyttelijä Françoise Dorleac ajoi kolarin ja paloi kuoliaaksi autoonsa. Tajusin ensimmäisen kerran, että kuolema vaanii ketä tahansa, koska tahansa. Ikä, asema, kauneus tai julkisuus eivät tee immuuniksi kuolemalle.
Minuun jäi pitkäksi ajaksi suljetun paikan kammo sekä autoilupelko. Autoilupelkoa työstin monta vuotta ja näin painajaisia, kun lopulta sain itseni pakotetuksi autokouluun.

4. Eräänä päivänä posti toi meille mustareunaisen kirjekuoren. Kirjeessä luki: Kutsumme teidät tyttäremme Annelin (nimi  muutettu) hautajaisiin. Anneli oli minun serkkuni, nuori äiti, joka kuoli toisen lapsensa synnytykseen.
Jäi äidiltä hellimättä
neljä niin pikkuista kättä.
Niin luki kuolinilmoituksessa.
Jälkikäteen Annelin siskot kertoivat, miten suuresti kuolema kolhi perhettä; yksi heistä kertoi, että lapsetkin jäivät yhdistetyn kuolema- ja synnytyspelon vuoksi saamatta.

5. Isäni, sotaveteraani, sairasti kauan sydäntään. Lapsena huolestuin aina, kun hän kuhki liian pitkään saunanlämmityksessä tai metsätöissä. Ettei vain olisi sattunut jotain. Kun hän kuoli - varmaankin onnellisena päivällä syömistään mansikoista - olin sentään jo reippaasti yli kaksikymppinen. Kun suru-uutinen yllätti, lähdin siskon perheen kyydillä äitiä lohduttamaan. Muistan kapeaa hiekkatietä ajaa pölistelevän mopomiehen. Se herätti minussa katkeruutta: miksi tuo saa jatkaa elämäänsä, mutta minun isäni mopoilut on nyt mopoiltu?

Opiskelupaikastani sain luvan jäädä pariksi viikoksi äitini tueksi. Tuona aikana en surrut sitä, että minulta oli kuollut isä. Sen sijaan surin, että äidiltäni oli kuollut mies. Tuolloin opin, että jokainen taaplaa tyylillään - surussakin. Ei ole olemassa oikeaoppista tapaa surra, eikä ketään pidä mennä siinä neuvomaan. (Katsoin salaa ikkunasta, kun äiti käveli kotipihallaan. Jaahah, siellä se sureva leski nyt heittää napsii tikkoja tauluun.)
Opiskelupaikkakunnalla, pitkin talvea, luin sunnuntain Hesareiden kuolinilmoituksia: kuinka vanhaksi vainaja oli elänyt, ketkä jäivät suremaan, millaisia värssyjä omaiset olivat valinneet.
Unissani isäni ajoi traktorilla pitkin peltoja, ja tiesin, että hän oli ollut kuolleena tovin aikaa. Ajattelin, että aha, tuolta näyttää ihminen, kun se on ollut haudassa mutta päässyt sieltä pois. Parransänkeä näemmä pukkaa.

Isällä oli tämmöinen. Unessani hän ajoi sillä kuolleenakin.

6. Uusin päivitys blogitekstiin. Tähän asti minulla on ollut hitauden armo: olen saanut varautua menetyksiin etukäteen. Nyt en. 26-vuotias poikani kulki portista, jota ei toiseen suuntaan avata. Se iski odottamatta. Siitä voin ja haluan kirjoittaa vain lyhyesti.

Poikas on poissa,
tik-tok, poikas on poissa.
Suru kovertaa
sydäntäni kuin tikka
lahoa puuta. Tik-tok.


Kohta kuuluvat
joutsenten keväthuudot.
Kaikki ennallaan
- ja ei mikään. Sinä et
kuule niitä kanssani.

Älä sammu, joulun valo

Eipä tarvinnut olla kummoinenkaan ennustajaeukko, kun ajattelin syksyllä, että eurooppalaiset joulutorit ovat hyvä pehmeä kohde terrori-iskulle. Itse olen käynyt joulutorilla vain Tallinnassa. Pikainen piipahdus Bremeniin toreja ihailemaan on ollut joskus suunnitteilla, lähiomaisen suosituksesta.
Luulen tosin, että joulutori ei olisi minun juttuni. Introvertti ahdistuisi: liikaa ihmisiä, liiaksi ääntä, liiaksi nähtävää. Liian paljon myyjiä, joiden toiveikkaita katseita joutuisin väistelemään: sori, en nyt ajatellut ostaa neuleitasi, kauniita joulukoristeitasi, kastanjoitasi, glögiäsi.

Aamun Helsingin Sanomissa oli kahden aukeaman juttu Berliinin terrori-iskusta. Berliinin lisäksi toimittajat olivat haastatelleet ihmisiä Ranskan Strasbourgissa ja Helsingin joulutoreilla.
- Turvapaikanhakijoiden syytä. Koska tämä tekopyhyys loppuu, kuulutti oikeistopopulistinen Vaihtoehto Saksalle –puolue.
- En halua sanoa ääneen, mitä ajattelen teon tekijästä. Osoitan sanani uhrien omaisille, sanoi 20-vuotias kynttiläntuoja Berliinissä.

Helsingissäkin pohdittiin terroritekojen mahdollisuutta.
- Tavallaan pelkään, mutta en niin, että muuttaisin käytöstäni.
- Onhan suomalaisissakin henkilöitä, jotka saattavat suunnitella iskuja.
- Elämme maailmassa, jossa joku hullu voi iskeä missä ja milloin vain. Se on surullista mutta totta.

Strasbourgin joulutoria suojaavat valtaisat turvatoimet, Helsingin Sanomat kertoo. Keskussaarelle johtavat kadut on blokattu poikittain pysäköidyillä rekoilla, ja poliiseja ja sotilaita näkyy katukuvassa. Joulutorille on silti uskaltauduttu.
- Tämä on vuoden ainut kristillisen maailman juhla, jossa unohdetaan hetkeksi se yksilökeskeisyys, joka meitä ohjaa, toteaa toimittajan tapaama mies.

On vaikea kuvitella, miten suuri pimeys asuu ihmisessä, joka vihaa valoa niin paljon, että haluaa sammuttaa toistenkin valot. Ihmisessä, joka voi ohjata auton pahaa-aavistamattomaan ihmisjoukkoon. Joka voi viedä pommin koptikristittyjen kirkkoon Kairossa. Joka voi silpoa omankin uskontonsa edustajia.
(- Sivuhuomautus: katsoin turvapaikanhakijaystäväni vinkkauksesta elokuvan, joka kertoi afgaanipakolaisten kohtelusta Iranissa. Poliisien tönimät ja pahoinpitelemät afgaanit huusivat: te ette ole muslimeja. Te olette muslimeja vain nimeltä – by name. Kerroin ystävälleni, että meillä on samanlainen sanonta: nimikristitty.)

Onko pelko tullut pysyvästi Eurooppaan? Pitääkö meidän kyräillä toisiamme, varoa eri tavalla pukeutuvaa, alkaa säpsähdellä uusia ääniä toreilla ja kaduilla? Uskallanko matkustaa? Onko meidät  lopullisesti pakotettu siihen epävarmaan elämäntilaan, jossa ihmiskunnan enemmistö jo nyt elää?

I

lkeä terrori-isku iski muuhunkin kuin ihmisjoukkoon. Se iski joulutorien iloisuuteen sekä siihen turvallisuudentunteeseen ja keskinäiseen luottamukseen, jolle eurooppalainen elämänmenomme perustuu.
Iski se jouluunkin. Se yritti sammuttaa joulun valon. Mutta älä sammu, sinä lepattava toivon liekki. Tule joulu, tuo meille toivo ja luottamus. Sinä olet tullut ennenkin, olet tullut keskelle sotia ja vihaa. Olet tullut rintamalle, olet tullut ilokoteihin, olet tullut surukoteihin.
Älä tule joulu, jota ihmiset kannattelevat. Tule joulu, joka kannattelee ihmistä. Tule, vaikka asummekin kuoleman varjon maassa.

Neulahuovutettu seimi Marjatta Luoma

Nyt minua pelottaa - pelkopäiväkirja

Minusta tuntuu, että minä olen pelännyt aina. Lapsena pelkäsin parittomia lukuja ja kuunsirppiä.
Kun äiti antoi minulle päässälaskutehtäviä, niiden summan piti olla aina parillinen, tai minulta pääsi parku.
Kuunsirppiä väitin rikkoutuneeksi lautaseksi, jonka joku on viskannut taivaalle.
Pelkäsin mörköjä ja susia. Pimeillä koulumatkoilla, varsinkin sillä synkällä metsäosuudella, lauloin lujaa joululauluja, että en ajattelisi kiiluvasilmäisiä susia. Me käymme joulun viettohon oli mielestäni riittävän söpö laulu, kun muistin lisäksi, miten ihana pikkulapsen kuva kuvitti laulukirjan sivulla juuri tätä laulua.

Sotaa pelkäsin tietysti myös, veteraanin tytär; parina vuonna kotona jyskivät tykit, kun kuuntelimme Tuntemattoman sotilaan kuunnelmaversiota radiosta. Erityisesti pelkäsin yhden kylässäkäynnin jälkeen, kun kyläpaikan telkkarista katsottiin mustavalkoista Täällä Pohjantähden alla -elokuvaa, sitä  sisällissotakohtausta. Kotimatka liukasteltiin niljaista marraskuista kylätietä, ja pitkät mäntyjen varjot kirjavoittivat hankea kuunloisteessa. Pelotti, kun elokuvan tunnelmat olivat tuoreesti muistissa.
 
Nuorena pelkäsin ydinaseita. Niitä kun kuulemma oli niin paljon, että koko maapallon olisi voinut räjäyttää tuusannuuskaksi moneen kertaan. Jossain vaiheessa melkein hiivin varpaillani, että en vain töminällä saisi ydinaseita räjähtämään. Ehdin minä pelätä myös sinä kesänä, kun Varsovan liiton joukot vyöryivät Tsekkoslovakiaan (pieni olin kyllä silloin, mutta muistan tunnelmat).

Sitten pelotti, että miten tämän maailman kanssa käy, kun elämme niin epätasa-arvoista elämää. Luonnon saastuminen pelotti sen jälkeen, kun luin vihreän klassikon, Rachel Carsonin kirjan Äänetön kevät.

Opiskeluvuosina pelotti, löydänkö ikinä töitä. Ja jos löydän, niin pärjäänkö työssä ja täytänkö paikkani. Sitten vasta pelottikin, kun tulin äidiksi. Erityisesti muistan, kun luin äsken mainittua Täällä Pohjantähden alla -kirjaa, jossa räätäli Halme sanoi vauvaa odottavalle Elinalle: Elina, kaiken tämän tappamisen keskellä sinun korkea hetkesi koittaa... Säälin Elinaa, joka ei tiennyt, millaiselle kohtalolle lapsensa synnytti - ja häpsähdin, kun tajusin, että enhän sitä minäkään tiedä.

Vuosi sitten kesällä pelotti, kun vierailin Riian ja Vilnan KGB-museoissa. Baltian maat ovat saaneet nauttia uudesta itsenäisyydestään reilut pari vuosikymmentä, mutta noissa museoissa sydämeen hiipi vilu: kunpa niiden neuvostoaikana kohtaama piina ei ikinä toistuisi.

Nyt pelottaa ilmastonmuutos. Mitä tulee tapahtumaan, kuinka paljon maailmamme muuttuu, ja kuinka nopeasti? Ilmeisesti Syyriankin viha ja levottomuudet leimahtivat ilmastonmuutoksen takia, kun laajat maanviljelysalueet ovat kuivuneet viljelykelvottomiksi. Millaiset kansainvaellukset ovat edessä? Opimmeko ihmiskuntana luopumaan omastamme, tasaamaan? 

Pakko myöntää, että jo nyt pelottaa, kun katson uutiskuvia. Ihmismassat tungeksivat Euroopan rautatieasemilla ja puistoissa vailla selkeää päämäärää. Jonnekin, kohti parempaa elämää - mutta minne? Nöyrinä, väsyneinä, nälkäisinä - ehkä kohta pettyneinä ja vihaisina. Kaaos näyttää käsittämättömältä, kun junaan jo päässeet ihmiset kiskovat sukulaisiaan kyytiin junan ikkunoista, niin että kiskottavien kintut sojottavat ja sätkivät kohti taivasta.

Pelottaa myös suomalaisten viha ja pelko, joka kuohuu keskustelupalstoilla. Ensin sanoissa, sitten myös teoissa, kuten on jo nähty. Aikuiset miehet uhkailevat naisia, lapsia ja avustusjärjestön työntekijöitä!

Luulen, että meitä kaikkia pelottaa, niitäkin, jotka lähtevät auttamaan turvapaikanhakijoita. Kukaan meistä ei tiedä, mitä tämä myllerrys eteen tuo. Mutta jotkut meistä voittavat pelkonsa ja tekevät sen, mikä ihmisen on tehtävä: auttavat.

Tämä kuva on peräisin Krakovan nykytaiteen museosta (Contemporary Art Museum). Sen nimi on O Friends, we have no Friends. Teos kommentoi noin 70 kilometrin päässä sijaitsevaa Auschwitz-Birkenaun keskitysleiriä ja noita synkeitä aikoja. Minusta työtä voi tulkita monella tavalla. Kertooko se, että me kaikki olemme loppujen lopuksi sidottuja toistemme kohtaloon? Ja että selviämme vain, jos katsomme toisiamme silmiin ja tiedostamme kohtalonyhteytemme? Vai kertooko se, että käpertymällä pelokkaasti omaan ryhmäämme emme pääse eteenpäin, tuijotamme vain toisiamme ja näemme vastapäätä toiset yhtä pelokkaat silmät?