En saanut kysellä, miksi he tulivat ja
ketä ja mitä he olivat menettäneet. En saanut kysellä, olisiko
heillä ollut turvallinen elämä kotimaassa vai lähtivätkö he
todellakin kuolemaa ja vainoa karkuun. En saanut epäillä, että
ehkä heidät oli vain hyväuskoisina huijattu paremman elintason
perään.
Hyväksyin ehdot ja ryhdyin nuorten turvapaikanhakijoiden tukihenkilöksi vapaaehtoiseksi suomen puhujaksi. Muuta mahdollisuutta minulla ei ihmisenä ollut.
Näin heidän intonsa oppia suomen kieltä ja kulttuuriamme. Monella nuorella oli seitsemän senttiä paksu suomi-persia -sanakirja, jota he innokkaasti selailivat. Näin iloa, afgaanitansseja ja keskinäistä solidaarisuutta. Toki myös normaalin nuoren kapinaa, jota he uskalsivat ilmaista, kun ympärillä näytti olevan turvallisia aikuisia.
Näin myös väsymystä, pelkoa,
ikävää. Raastavaa epätietoisuutta siitä, missä pakomatkalle
lähteneet mutta matkan varrelle kadonneet perheenjäsenet ovat –
tai mitä kuuluu kotimaahan jääneille omaisille. Tieto nuorten
elämästä tuli pikkuhiljaa, utelematta, heiltä, jotka luottivat meihin ystäviin ja halusivat
kertoa.
Kaiken tämän keskellä nuoret ihmiset
ovat yrittäneet pitää päänsä kasassa, oppimiskykynsä tallella
ja toivoa taskussa.
Viime kesänä alkoi kuulua kummia.
Virallinen Suomi säikähti tätä ”kansainvaellusta” ja alkoi
kiivaaseen tahtiin karsia heidän oikeuksiaan. Lue Sakari Timosen selvitys tästä.
Turvapaikanhakijat alettiin nähdä säilöntä- ja logistiikkaongelmana, ei ihmisinä, joilla on yksi ainoa elämä.
Turvapaikanhakijat alettiin nähdä säilöntä- ja logistiikkaongelmana, ei ihmisinä, joilla on yksi ainoa elämä.
Sitten alkoi tippua negatiivisia
päätöksiä. Ihmisille, jonka nimi on Talebanien kirjoissa ja
kansissa. Ihmiselle, jota kotikylään tulleet terroristit uhkasivat
aseella ja jonka äidin he raiskasivat tämän silmien edessä.
Nuorille, joiden suvut ja perheet ovat
lähteneet ehkä vuosikymmen sitten Afganistanista Iraniin tai
Pakistaniin pakoon, sanottiin, että voit turvallisesti palata
Afganistaniin. Sukua, perhettä tai muuta turvaverkkoa sinulla ei
siellä ole, mutta voit toki palata, koska olet nuori ja terve mies.
(Lue: loistava saalis terroristijärjestöjen rekrytoitavaksi).
Koska tapaamani nuoret eivät ole
tyhmiä ja tietämättömiä ihmisiä, heillä on hyvä tieto siitä,
mitä Afganistanissa tapahtuu nyt. Sen perusteella he voivat
päätellä, mitä heille tulee tapahtumaan maassa, jossa edes maan armeija ei pysty puolustamaan itseään terrori-iskuilta ja jossa
Talebanit ovat taas kiristäneet otettaan.
On musertavaa nähdä toivon murenevan.
Oppimishaluisen nuoren käpertyvän peiton alla nukkuvaksi mytyksi.
- Voi, on vaikea elämä.
- En jaksa enää elää. En halua enää elää.
- Kuolen, jos joudun Afganistaniin.
- En jaksa enää elää. En halua enää elää.
- Kuolen, jos joudun Afganistaniin.
Niin se Afrikan tähti. Suosittu peli,
jossa ei juuri voi taktikoida, vaan sattuma heittää pelaajalle joko
rahanipun, arvokkaan timantin tai rosvon, joka vie kaiken ja jättää
rahattomana Madagaskarille.
Suomi – ja koko Eurooppa – teki turvapaikanhakijoille saman tempun. Nyt he ovat täällä ansassa ja pelkäävät lennätystä terroristien käsiin, sumeaan tulevaisuuteen.
Miten raskas paino sisältyykään 19-vuotiaan sanoihin: En nuku, ajattelen minun tulevaisuutta.
Suomi – ja koko Eurooppa – teki turvapaikanhakijoille saman tempun. Nyt he ovat täällä ansassa ja pelkäävät lennätystä terroristien käsiin, sumeaan tulevaisuuteen.
Miten raskas paino sisältyykään 19-vuotiaan sanoihin: En nuku, ajattelen minun tulevaisuutta.
Voimattomana kuuntelen poikien hätää.
Vihaisena kuuntelen suomalaisia, jotka ilkkuvat: mitäs lähtivät
seikkailemaan. Olisivat ottaneet selvää. Pitäisi tietää mitä
tuollaisesta seikkailusta seuraa. Nuoret miehet, puolustaisivat
maataan.
Miten helppoa onkaan täällä monien
televisiokanavien ja sanomalehtien ja kouluopetuksen maassa
viisastella, että ottakaa selvää.
Rosvokortti, suomalaiset, muistakaa rosvokortti. Sitä ei voi elämässään ennustaa.
Rosvokortti, suomalaiset, muistakaa rosvokortti. Sitä ei voi elämässään ennustaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti