Ja sitten huomasin puhuvani mokkasiineille

- Näyttää hankalalta, kun työpöydät ovat täynnä tavaroita. Ensin pitää siirtää tavaraläjä paikasta A paikkaan B, jotta pääsee tekemään yhtä työvaihetta. Sitten pitää siirtää sama läjä paikkaan C, koska pitää päästä seuraavan työvaiheen kimppuun, ammattijärjestäjäksi kouluttautunut työkaveri kuvailee tavaranhamstraajan arkea.

Tämän jutun kuvituksena käytän Vieremän Aarretupa-kirpputorilla
ottamiani kuvia. Joku on keksinyt heinäseipäille uusiokäytön kynttilänjalkana

 

Apua. Muistaakseni hän ei ole koskaan kyläillyt meillä – mistä hän tietää millaista meillä on?
Minulla on säästeliäs ja tunteenomainen suhtautuminen esineisiin. Posliinikissa oli hiihtokilpailupalkinto. Kullattu suolasirotin on tädin lahja. Ruma, mutta täti sentään antoi minun loisia luonaan lukiovuodet. Kartonkikasa varastossa on lasten rakentama pienoiskaupunki, jonka kaduilla leluautot huristivat. Suloisia muistoja. Mytty sinistä purkulankaa ja mustat napit - mistäs sen tietää, koska pula-aika tulee takaisin.

 

Ihan klassikko, suomalaista lasimuotoilua.Lapsuudenkodissa samanlaiset,
paitsi että keltaisemmat.

Minulla on oma teoriani siihen, miksi kerään – ja miksi keräämme? - tavaroita. Me kaipaamme vanhan ajan selkeyttä, sitä aikaa, kun kodeissa ei ollut sitä tavarapaljoutta, joka nyt valtaa nurkat ja kaapit. Ainakin minä ajattelen nurinkurisesti, että saan osan siitä selkeydestä takaisin, kun kannan kirpparilta kahvimyllyn (oli ihanaa, kun sain jauhaa lapsuudenkodissa kahvinpapuja) tai pyykkilaudan (no ei ollut meillä käytössä, mutta onhan siinä suomalaista naissisun symboliikkaa).
Jaa mutta minnekäs nämä ihanuudet kodissa laitetaan? Pinoon, nurkkaan, sängyn alle sisustusinspiraatiota odottamaan. Innostuksissa ostetun piikkimaton, jumppapallon ja käsipainojen viereen. Hyvin menee.

Kahvimyllyn ratina - mikä ihana ääni. Ehkä minä vielä tämän joskus ostan

Kirppareilta ostan tavaroita, joilla on Tarina – ja kolhuja. Nyt olen parantanut tapani: tyydyn ottamaan himoitsemastani esineestä kuvan kännykkäkameralla. Ja muistikortti täyttyy.

Olen ollut hamsteri jo lapsuudessa. Muistan punaiset mokkasiinit, jotka siskoni osti minulle. Käytin niitä yhden kesän. Talven yli ne lepäsivät kaapissa. Keväällä järkytyin, kun huomasin, että ne ovat minulle liian pienet. Pidin niille tunteenomaisen puheen.
- Rakkaat kengät, olen pitänyt teitä mielelläni. Nyt te ette enää kuitenkaan mahdu jalkoihini, joten annan teidät minun serkulleni. Älkää olko minulle vihaisia. Kiitos.

Paljastin tämän nolouden tuttavalleni. Yllätyksekseni hän sanoo, että juuri noin kannattaakin tehdä. Esineelle voi pitää kiitospuheen, minkä jälkeen siitä voi keveästi luopua. 

Kevätsiivouksen aika lähestyy. Edessä taitaa olla monta puhetta.

(Muuten, ihan viime viikkoina näin unta niistä mokkasiineista. Ne olivat menossa kaatopaikalle, ja tietysti minä pelastin ne.)

Mikä kattila! Tämänhän voisi hankkia ihan reformaation merkkivuoden
kunniaksi ja ajatella, että siinä ovat Katharina von Bora ja Martti Luther :)