Ja sitten huomasin puhuvani mokkasiineille

- Näyttää hankalalta, kun työpöydät ovat täynnä tavaroita. Ensin pitää siirtää tavaraläjä paikasta A paikkaan B, jotta pääsee tekemään yhtä työvaihetta. Sitten pitää siirtää sama läjä paikkaan C, koska pitää päästä seuraavan työvaiheen kimppuun, ammattijärjestäjäksi kouluttautunut työkaveri kuvailee tavaranhamstraajan arkea.

Tämän jutun kuvituksena käytän Vieremän Aarretupa-kirpputorilla
ottamiani kuvia. Joku on keksinyt heinäseipäille uusiokäytön kynttilänjalkana

 

Apua. Muistaakseni hän ei ole koskaan kyläillyt meillä – mistä hän tietää millaista meillä on?
Minulla on säästeliäs ja tunteenomainen suhtautuminen esineisiin. Posliinikissa oli hiihtokilpailupalkinto. Kullattu suolasirotin on tädin lahja. Ruma, mutta täti sentään antoi minun loisia luonaan lukiovuodet. Kartonkikasa varastossa on lasten rakentama pienoiskaupunki, jonka kaduilla leluautot huristivat. Suloisia muistoja. Mytty sinistä purkulankaa ja mustat napit - mistäs sen tietää, koska pula-aika tulee takaisin.

 

Ihan klassikko, suomalaista lasimuotoilua.Lapsuudenkodissa samanlaiset,
paitsi että keltaisemmat.

Minulla on oma teoriani siihen, miksi kerään – ja miksi keräämme? - tavaroita. Me kaipaamme vanhan ajan selkeyttä, sitä aikaa, kun kodeissa ei ollut sitä tavarapaljoutta, joka nyt valtaa nurkat ja kaapit. Ainakin minä ajattelen nurinkurisesti, että saan osan siitä selkeydestä takaisin, kun kannan kirpparilta kahvimyllyn (oli ihanaa, kun sain jauhaa lapsuudenkodissa kahvinpapuja) tai pyykkilaudan (no ei ollut meillä käytössä, mutta onhan siinä suomalaista naissisun symboliikkaa).
Jaa mutta minnekäs nämä ihanuudet kodissa laitetaan? Pinoon, nurkkaan, sängyn alle sisustusinspiraatiota odottamaan. Innostuksissa ostetun piikkimaton, jumppapallon ja käsipainojen viereen. Hyvin menee.

Kahvimyllyn ratina - mikä ihana ääni. Ehkä minä vielä tämän joskus ostan

Kirppareilta ostan tavaroita, joilla on Tarina – ja kolhuja. Nyt olen parantanut tapani: tyydyn ottamaan himoitsemastani esineestä kuvan kännykkäkameralla. Ja muistikortti täyttyy.

Olen ollut hamsteri jo lapsuudessa. Muistan punaiset mokkasiinit, jotka siskoni osti minulle. Käytin niitä yhden kesän. Talven yli ne lepäsivät kaapissa. Keväällä järkytyin, kun huomasin, että ne ovat minulle liian pienet. Pidin niille tunteenomaisen puheen.
- Rakkaat kengät, olen pitänyt teitä mielelläni. Nyt te ette enää kuitenkaan mahdu jalkoihini, joten annan teidät minun serkulleni. Älkää olko minulle vihaisia. Kiitos.

Paljastin tämän nolouden tuttavalleni. Yllätyksekseni hän sanoo, että juuri noin kannattaakin tehdä. Esineelle voi pitää kiitospuheen, minkä jälkeen siitä voi keveästi luopua. 

Kevätsiivouksen aika lähestyy. Edessä taitaa olla monta puhetta.

(Muuten, ihan viime viikkoina näin unta niistä mokkasiineista. Ne olivat menossa kaatopaikalle, ja tietysti minä pelastin ne.)

Mikä kattila! Tämänhän voisi hankkia ihan reformaation merkkivuoden
kunniaksi ja ajatella, että siinä ovat Katharina von Bora ja Martti Luther :)

Kirjahyllystä tulvahti joulu - ei vaan joulut

Olen kateellinen heille, jotka pystyvät porskuttamaan elämässään eteenpäin ja ajattelemaan, että menneet ovat menneitä. Jotka voivat pakata kevein mielin matkalaukkunsa ja irrottautua tutuista ympyröistä.
Minulta se ei onnistu, huomaan sen taas, kun jättelen hitaita jäähyväisiä synnyinkodilleni. Olen siinä onnellisessa asemassa, että olen pystynyt käymään siellä aina kun olen halunnut. Voin vain kuvitella sitä kaipauksen määrää, joka asuu Karjalan evakoissa ja nykypäivän pakolaisissa, jotka joutuvat jättämään kotinsa ja kontunsa pystymättä koskaan palaamaan ja sukeltamaan lapsuutensa muistoihin. (Tässä kohtaa kuultiin aina kevään ensimmäinen käki. Tässä kasvoi paras peruna. Tässä sisäpihassa hypättiin ruutua, tuolta laskettiin mäkeä.)

Heinä-elokuun taitteessa olin synnyinkodissani puolitoista viikkoa, kun äitvanha oli kaatunut. Henkisenä tukena ikään kuin. Iltaisin ihailin pohjoisepuoleisesta ikkunasta auringonlaskua, taivaan punerrusta, loppukesän eloisia pilviä. Illat olivat kauniit ja valoisat, ainutkertaiset.

Lähipelloilla kypsyi ohra, ja laskeva aurinko kultasi tähkät.

Talon varsinainen asukas - äitvanha siis - on muuttanut siihen vuonna 1952. Nyt, seuraavan muuttonsa kynnyksellä, hän muistelee kaikkea sitä, mikä kiireimmän mielestä on silkkaa tapahtumattomuutta. Joutsenparven lentoa peltoaukean yli. Joutsen- ja kurkiparin ateriointia koskenvarsipelloilla. Jänisten loikkia kesäpelloilla. Ketun ja ilveksen jälkiä keväthangilla. Kuurapuita pihapiirissä.

Viikonloppuna kävin läpi kirjahyllyn kirjoja. Mieleen tulvahtivat heti lapsuudenkodin joulut. Isän Kalle Päätalo -kirjalahjat. Isoveli sai Karin piirroskirjoja. Isosisko ja minä tyttökirjoja. Ja voi elämä - Steinbeckin Helmi-kirja lennätti ajatukset siihen hienoon jouluun, kun toinen isoveli sai Steinbeckin Eedenistä itään -järkäleen. Oli muuten hyvä joulu se.
Muut kirjat jäivät vielä hyllyyn, mukaan otin koulunkäyntini ääripäät: ekaluokan aapisen ja lukion latina-suomi -sanakirjan. Paljon on vielä muistoja punnittavana.