Apua, Stop deportation -mummo karkaa taas

Yhdellä rouvalla on ohut mutta pitkä letti niskassa; hänestä tulee mieleen Asterix-sarjakuvan Smirgeline, tuo kyläpäällikön arvokas vaimo.
Naapuripöydän mies kysyy, miksi puolukkapuuro pitää syödä. Hoitaja sanoo, että onhan se hyvää, kannattaa nyt syödä vaan.
Yksi mummo odottaa ruokaa vauvanukkea hellästi heijaten
Toinen varmistaa viidennen kerran, että milläs kirkonkylällä sitä nyt ollaan.

Äitvanhalla on pilkettä silmissä. Hän on tohkeissaan juttuseurasta. Nyt on muutakin puhumista kuin kotikylän asiat ja kotinavetan edesmenneet lehmäpersoonat. Ketäs ne nyt oli, Perjakka, Onerva, Sirke, Toive...

Vieressä ateriaansa lopettelee mies, jonka kanssa äiti on puhunut Kekkosesta. Nyt hän puhuu  Armi Kuuselasta, jota hän oli käynyt katsomassakin, kun Suomen ylpeys Miss Maailma teki junalla kiertueen pitkin Suomea. 
- Sehän mäni naimisiin Gilin kanssa. Sen Hilarion, mies muistaa.
- Ee sille suomalaenen kelevannu.

Hoitaja hakee äidiltäni tarjottimen. Minä paljastan, että olin eilispäivänä syönyt äidin korvapuustin. Ytelä on, syö poes, äiti oli tarjotellut kanelipullaa minulle.
Tirskuttiin hoitajan kanssa, että on siinä tytär, viep pullan vanahan immeisen suusta. Oikein ääneen naurettiin.
Armia muistellut mies toteaa, että naisten nauru kuulostaa niin makealta poikamiehen korviin.
- Voesittako työ naahottee sitä mulle, nin minä huoneessanj kuuntelisin?

Sitten alkavat muistella entisaikaisia työhommia. Heinäntekoa, elonkorjuuta, puun ajua hevosilla ja traktoreilla, myllyreissuja. Miehen koti oli tarjonnyt yösijan Pelson vankilasta vapautuneille vangeille, jotka jatkoivat siitä matkaansa etelään.
- Se olj se meejän talo semmonen, että saevat ruokoo ja yöpaekan

Juttu luisti niin herakasti, että jätin pöytäseuran sirppeineen ja viikatteineen (viitakkeineen meillä Savossa) elopellolle; juups, ei tartte minua nyt huomioida, sen kun puhutte vaan.

Kotimatkalla mietin, mitä muisti siivilöi minun vanhuuteeni. Mitä muistelen? Lapsuuteni kissoja, marjareissuja, omien lapsieni leikkejä ja sanomuksia? Elämäni pahinta päivää, kun näin oman poikani kuolleena?

Tai ehkä nämä nykyiset ahdistavat vuodet painuvat syvälle mieleen, eivätkä anna rauhaa edes dementian jyllätessä. Vuodet jolloin Suomi muuttui maaksi, jossa ihmisoikeudet eivät ulotu kaikille. Minä - ja arvatenkin muut aktivistikaverini - pöngimme sängystä jalkeille ja karkailemme kankeilla kintuilla kohti hoitokodin ulko-ovea.
- Tänäänkös se miekkari oli? Kuka tekee kyltit? Kuka on piilottanut mun Stop deportation-paidan?
Siinä sitä on (afgaani)hoitajilla rauhoittelemista.

Kuva Heli Heikkinen

No nyt ei ole yksinäistä

- Apu-aa! Apuu-aa!, huutaa iäkäs nainen kuuluvalla äänellä.
- Huutavan ääni erämaasta, toteaa pyörätuolissa eteenpäin rullaava mies.
- Apu-aa! Millon saan apua?
- Oo hiljaa siinä, edellä mainittu mies tuiskahtaa käreällä äänellä.
- Tuo mies kiroilee koko ajan, se sanoo, että hänen elämässään ei ole aihetta muuhun kuin kiroiluun, puheeseen puuttuu kolmas henkilö.
- Hei, sinä kun olet vieraana täällä: ei tarvitse huolestua, kyllä me autamme häntä. Emme vain ole vielä saaneet lääkitystä tasapainotetuksi, hoitaja sanoo minulle ja työntää apua huutavaa naista pyörätuolissa.

Joko arvaatte, missä olen? No terveyskeskuksen sillä osastolla, jossa hoidetaan elämän ehtoopuolelle ehtineitä. Olen tapaamassa yhtä heistä. Hän on päätynyt vuodeosastolle kuperkeikkansa jälkeen, nökötettyään muutaman öisen tunnin naamallaan yksiönsä lattialla ja könyttyään siitä aamupuuron keittoon. Ikäihminen kertoo osin uskottavaakin tarinaa öisestä kaatumisestaan, ja myöntelen käännekohdissa. Niin. Niin. Ai että. Ääneni käy kireämmäksi, kun ikäihminen myöntää, ettei ehkä saattanut painaa sitä turvapuhelimen nappia.
- Kun niillä on saattanut olla kiire jonkun enemmän apua tarvitsevan kanssa niin joudinhan minä siinä oottamaan.
- Voi elämä. Kun sinä maksat siitä turvapuhelimesta montakymmentä euroa kuussa. Ja se on sitä varten, että soitat, kun kaadut.
Keskustelukumppanin suupielessä väreilee, taitaa olla  tulossa jotain napakkaa. Lopetan inttämisen. Tästä saisi kyllä hyvänkin periaatteellisen mittelön, mutta kokemus on opettanut, että se olisi turhaa.

Viikonloppu vuodeosastolla näyttää tehneen ikäihmiselle hyvää. Yksinäinen yksiö on vaihtunut hetkellisesti eloisaan huiskeeseen, kun lääkäri sanoo tätä, hoitaja puhuu tuota ja huonomuistinen huonekaveri höpäjää niitä näitä. Ihan posket punehtuvat ja pyöristyvät sosiaalisuuden tiimellyksessä.

Vaan minun on lähdettävä. Heipatellaan. Kuljen hoitajien huoneen ohi. Ovat siirtäneet pyörätuolissa apu-aa huutaneen naisen toimistoonsa. Toinen hoitajista yrittää pärjätä tietokoneohjelman kanssa, toinen silittää ohutihoista kättä. Nainen laulaa tummalla äänellä:
- Rakkahin Jeesus, miks viivyt sä vielä, raskas on kulkuni maisella tiellä.
Nainen keskeyttää laulun: eikö ne tykkää, anteeksi kun häirihen.
- Ei kun jatka vaan, kauniisti laulat, sanoo hoitaja, ja minäkin nyökkään.
- Kaikki on turhuutta auringon alla, kukkaset niityn vie tuoni ja halla, nainen jatkaa.

Menen ulos kostein silmin. Joku on kirjoittanut vastapäisen kaupan seinään: Muista hymyillä.

Yksin

Tilastot kertovat, että Suomessa on noin miljoona yksin asuvaa ihmistä. Noin 5,5 miljoonan kokoisesta populaatiosta se on aika paljon. Aiheesta kirjoitti  muun muassa Helsingin Sanomat.
- Yksin asuvat ovat tutkimusten mukaan keskimääräistä pienituloisempia. Ainoastaan yksinhuoltajilla tulot riittävät elinkustannuksiin huonommin kuin yksin asuvilla. Enemmistö yksin asuvista tulee kuitenkin tuloillaan hyvin toimeen, kertoo jutun faktalaatikko.

Yksin asutaan monista syistä. Opiskelijat muuttavat lapsuudenkodista valmiiten ruokapatojen äärestä itsenäistymään ja omia pasta- ja tonnikalaruokiaan syömään.
Avioerot tuottavat yksin asumista. Leskeytyvät elävät yksin. Ikääntyvät elävät pääsääntöisesti yksin.

Näetkö kuvassa sydämen? Ovatko kivet yksinäisiä?

Kerroin trendistä - ja tilastoista - nuorille turvapaikanhakijoille, joiden kanssa olen käynyt puhumassa suomea. Eniten kieltä oppineet pukivat ajatuksiaan sanoiksi.
- Miksi asuvat yksin? Afganistanissa ollaan perheessä iloinen.
Jaa-a. Me nyt vaan ollaan sellaisia. Tykkäämme pitää ihmisiä vähintään käsivarren mitan etäisyydellä. (Ellemme sitten likistä omaa kumppania siihen vankilaan, jonka olemme hänelle varanneet: sinun pitää ajatella niin kuin minä sanon. Ja sekään asenne ei yhtään vähennä yksinäisyyttä, ei sitten yhtään. Ehkä silläkin tavalla yriteään epätoivoisesti hoitaa yksinäisyyttä.)

Yksinäisyydestä on moneksi. Joillekin yksinäisyys on vankila, elämäntilanne, jota ei ole itse valittu. Esimerkiksi Helsinki Missio muistuttaa, että yksinäisyys tappaa. Varsinkin ikäihmiset joutuvat istumaan päivä- hyvä ettei viikkokaupalla ikkunasta ulos tuijottaen: josko sieltä piipahtaisi joku muukin kuin ruoan tuoja, joka jättää valmiin annoksen pöydälle ja pyrähtää saman tien seuraavaa ikäihmistä "kohtaamaan". 
Itse ehdin testata ei-valittua yksinäisyyttä siinä kolmenkympin molemmin puolin. Ikäläiseni olivat perheellisiä, ja kaikki heidän ajatuksensa ja menonsa kytkeytyivät perheeseen. Viikonlopun ruokaostoksilla  häpesin omaa nuivaa kärryäni, kun perheellisten ostoskärryt täyttyivät kaikesta siitä, mikä lupasi mukavaa yhdessäoloa, grillaamista, retkeilyä... Joskus oli pakko turvautua perinteiseen arvonkieltoon: kyllä nuokin joskus riitelevät, väsyvät, toivovat omaa rauhaa.

Ja nuo ryökäleen rakkauslukotkin vielä. Parisuhde rulettaa - pah!

Hurjinta on se, että jo moni lapsi kokee musertavaa yksinäisyyttä. Kun ei ole ketään. Yksinäisyys määrittää joka viidennen lapsen elämää, kertoo tutkimus.
- Jos sais valita, niin mielummin ottaisin, et joku vaikka hakkais mua, mut silti mulla olis joku kaveri, kun tän, ettei kukaan edes huomaa mua.

Yksinäisyydellä on myös toisenlaiset kasvot: saan päättää omista menemisistäni neuvottelematta kenenkään kanssa. Saan aloittaa lauantaiaamuni ilman kähjäämistä siitä, mitä viikonloppuna tehdään. Saan maalata olohuoneen seinään vaikka vihreitä pilkkuja, eikä kukaan motkota tyylin puutteesta.
Luulenpa, että kovin moni nykysuomalainen ei hirveästi kaipaa suurperheaikoja -  että saman katon alla asuu vanhempia, isovanhempia, aikamiespoikia ja -tyttöjä, tätejä, setiä enoja. En minä ainakaan. Perinteiset anoppi-miniä -asetelmat eivät houkuta.
Ja ennen kuin suljen silmät ja, otan nenästä kiinni ja hyppään ihannoimaan vanhoja hyviä aikoja. muistan muutama kesä sitten lukemiani kansanrunoja, joissa opastettiin häihin valmistautuvaa nuorta naista.
"Niin neiti ison ko’issa, Kun kuningas linnassansa;
Niin miniä miehelässä, Kun vanki Wenäehellä."

Tuskin haluaisin aikamatkalle sinne Ennenvanhaan. Yksinäisyysriskistä huolimatta.

Kirjahyllystä tulvahti joulu - ei vaan joulut

Olen kateellinen heille, jotka pystyvät porskuttamaan elämässään eteenpäin ja ajattelemaan, että menneet ovat menneitä. Jotka voivat pakata kevein mielin matkalaukkunsa ja irrottautua tutuista ympyröistä.
Minulta se ei onnistu, huomaan sen taas, kun jättelen hitaita jäähyväisiä synnyinkodilleni. Olen siinä onnellisessa asemassa, että olen pystynyt käymään siellä aina kun olen halunnut. Voin vain kuvitella sitä kaipauksen määrää, joka asuu Karjalan evakoissa ja nykypäivän pakolaisissa, jotka joutuvat jättämään kotinsa ja kontunsa pystymättä koskaan palaamaan ja sukeltamaan lapsuutensa muistoihin. (Tässä kohtaa kuultiin aina kevään ensimmäinen käki. Tässä kasvoi paras peruna. Tässä sisäpihassa hypättiin ruutua, tuolta laskettiin mäkeä.)

Heinä-elokuun taitteessa olin synnyinkodissani puolitoista viikkoa, kun äitvanha oli kaatunut. Henkisenä tukena ikään kuin. Iltaisin ihailin pohjoisepuoleisesta ikkunasta auringonlaskua, taivaan punerrusta, loppukesän eloisia pilviä. Illat olivat kauniit ja valoisat, ainutkertaiset.

Lähipelloilla kypsyi ohra, ja laskeva aurinko kultasi tähkät.

Talon varsinainen asukas - äitvanha siis - on muuttanut siihen vuonna 1952. Nyt, seuraavan muuttonsa kynnyksellä, hän muistelee kaikkea sitä, mikä kiireimmän mielestä on silkkaa tapahtumattomuutta. Joutsenparven lentoa peltoaukean yli. Joutsen- ja kurkiparin ateriointia koskenvarsipelloilla. Jänisten loikkia kesäpelloilla. Ketun ja ilveksen jälkiä keväthangilla. Kuurapuita pihapiirissä.

Viikonloppuna kävin läpi kirjahyllyn kirjoja. Mieleen tulvahtivat heti lapsuudenkodin joulut. Isän Kalle Päätalo -kirjalahjat. Isoveli sai Karin piirroskirjoja. Isosisko ja minä tyttökirjoja. Ja voi elämä - Steinbeckin Helmi-kirja lennätti ajatukset siihen hienoon jouluun, kun toinen isoveli sai Steinbeckin Eedenistä itään -järkäleen. Oli muuten hyvä joulu se.
Muut kirjat jäivät vielä hyllyyn, mukaan otin koulunkäyntini ääripäät: ekaluokan aapisen ja lukion latina-suomi -sanakirjan. Paljon on vielä muistoja punnittavana.

Mistä noita muistoja oikein tulee?

- Oonkos minä millonkaan kertonu, että veli-Vilho huusi pienenä että potu-potu-potu, kun halusi ruokaa?
- Jokos siitä oli puhetta, että yhtenä jouluaamuna lähettiin kolmelta kirkkoon hiihtämään ja oli 25 astetta pakkasta?

Puolitoista viikkoa ikäihmisen seurana, ja olen saanut hämmästellä, miten tarinoita - ennen kuultuja ja joskus harvoin kuulemattomiakin - pulpahtelee ihmisen mieleen ihan selittämättömien mielleyhtymien tuottamina. Miten sitä voi muistaa, mitä jotkut tuntemattomat miehet olivat keskustelleet junassa, kun hän oli neiti-ihmisenä matkaa tehnyt?

Olen miettinyt, mitä tarinoita minä kerron kertomasta päästyäni läheisille ja vähän etäisillekin ihmisille, jotka osuvat kuuloetäisyydelle. Voiko niitä tarinoita etukäteen treenata, jos haluaa varmistaa, ettei hölise kaikkein kipeimpiä salaisuuksiaan tai kaikkein katkerimpia muistojaan? Ettei muistele niitä surullisimpia juttuja koko vanhuusvuosiensa ajan? Onko muistelu kuin lihas: sen muistaminen on varmempaa, mihin elämänsä aikana keskittyy? Vai onko muistaminen sitten ihan satunnaista ajatusten ajelehtimista?

Nyt - tattadaa - haluan paljastaa top5 muistot, joita uskon ja toivon kertovani sitten - joskus. Varustan muiston myös sillä todennäköisellä tekijällä. joka nostaa pintaan juuri kyseisen muiston.

1. Jokos minä kerroin, kun minä heräsin yhtenä heinäkuun aamuna ja tyynyltä kuului pieni miukaisu, kun naapurin isäntä oli puseronsa povessa kantanut meille kissanpoikasen. Se oli ihan musta. Se oli kyllä lapsuuteni paras aamu. Minähän luulin lapsena, että minusta tulee isona kissa. (Tämän kerron joko a) aina kun näen kissan tai b) joka aamu kun herään.)

2. Ja niin minä nelosluokalla yhtenä kevätaamuna vaan kävelin kansakoulussa johtajaopettajan huoneeseen ja sanoin, että haluan osallistua keskikoulun pääsykokeeseen. Äiti ja isä eivät tienneet siitä mitään, ja minä pidin pintani. Ja pääsinhän minä sinne kouluun. (Kun joku koululainen osuu näköpiiriin.)

3. Ootkos siitä kuullut, kun junamatkalla uusi hame osui penkistä törröttävään ruuvin päähän, ja siihen tuli palkeenkieli? Konduktööri toi ompelupakkauksen ja myöhemmin VR korvasi hameen hinnan minulle. (Aina kun näen telkkarista junan.)

4. Kun menin sinne työpaikkaan ensimmäisenä aamuna, minua jännitti niin kovasti, että kaadoin  kotona aamukahvit silitetylle mekolle. Olin minä tyhmä, kun laitoinkin sen mekon päälle ennen kahvin juontia ja leivän syöntiä, sen jälkeen en ole tehnyt niin. Piti laittaa se toiseksi paras töissäkäyntivaate päälle. (Kun tytär tai miniä, joiden luona kyläilen, pukeutuu lähteäkseen töihin.)

5. Jokos sinä olet sen jutun kuullut, kun me oltiin perheellä Roomassa. Lähettiin hotellilta kohti Vittorio Emmanuelin muistomerkkiä, yhdessä kadunkulmassa katsottiin vasemmalle - ja hyvä ihme. siellä näkyi Colosseum. Mehän mentiinkin sitten sinne, ja pitkään piti jonottaa, että päästiin sisälle. (Kun joku kertoo matkoistaan, kun näen telkkarista matkailumainoksia tai kun on hervottoman kuuma sää.)

Parhaat lapsuusmuistoni liittyvät kissoihin. Perikunta varautukoon
kuuntelemaan kissajuttuja. Kuvassa kortti, jonka olen saanut jonain jouluna.

Ihminen, opettele listoja jotta pärjäät vanhana!

Ikäihminen tyhjensi tuhkat uunista ja piipahti viemään niitä kasvimaalle. Tai entiselle kasvimaalle, vanhasta muistista. Ikäihminen näkee vähän ja kävelee huonosti. Toinen jalka upposi pehmeään roudan runtelemaan pihaan. Reuhtomisen jälkeen ikäihminen sai itsensä vapaaksi. Otti muutaman askelen - ja toinen jalka upposi routaromeikkoon. Ikäihminen reuhtoi taas itsensä vapaaksi, mutta jalkaa jomotti. Ikäihminen kieritteli itsensä talvenjälkeisellä ruskealla pihanurmikolla rapuille, kömpi sisälle, istui ja hengitti.
Olihan se turvapuhelinkin, ei ranteessa vaan kaulassa roikkumassa. Ikäihminen ei heti viitsinyt soitella hälytyskeskukseen. Olihan sentään varhainen toisen pääsiäispäivän aamu. Että antaa niiden nyt juoda siellä aamukahvit rauhassa, on saattanut olla kiireinen yökin.
Sopivaksi katsomansa ajan kuluttua ikäihminen painaa turvapuhelimen nappia. Hälytyskeskuksesta vastataan, kysellään ja kuulostellaan tilanne. Testataan, onko soittaja tässä ajassa, kysytään, kuka meillä on nykyään presidenttinä.
Ikäihminen vastaa että Niinistö, ja luettelee kysymättä ne muutkin: Ståhlberg, Relander, Svinhuvfud, Kallio, Ryti, Mannerheim, Paasikivi, Kekkonen, Koivisto, Ahtisaari, Halonen.

Hätäkeskuksen henkilökunta ei ihan näin vähällä ikäihmistä päästänyt, kävi toki katsomassa ja tutkimassa. Ikäihminen pääsi tolpilleen, pysyi tolpillaan, käveli - hitaasti tosin, mutta omin jaloin.

Omaa ikääntymistä ajatellen pitää vissiin ruveta opiskelemaan erilaisia listoja, joilla pärjää, kun asuu yksin ja palvelut tästä vielä vähenevät.
Viikonpäivien ja kuukausien nimien lisäksi on hyvä osata esimerkiksi Jaakobin poikien nimet: Ruuben, Simeon, Leevi, Juuda, Dan, Naftali, Gad, Asser, Isaskar, Sebulon, Joosef ja Benjamin.
Myös Aleksis Kiven Seitsemän veljestä on hyvä muistaa: Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Lauri, Timo ja Eero.
The Beatlesin jäsenetkin minä vielä muistan: John, Paul, Ringo ja George. Mutta jos ne alkavat kysellä tuoreempia asioita, minä olen kyllä pulassa.